Savo

Kävin tänään  Savossa. Kävin Kuopiossa  lähellä Petosen -kaupunginosaa. Selvisin kuitenkin hengissä. Tosin täpärästi. Petosella on rautainen maine Alibi-lehden  sivuilla..

Tapasin  reissulla  ihmisen, joka oli  kokeillut  20 vuoden aikana kolmea kirkkokuntaa. Tänään hän tuntui olevan täynnä flow -energiaa ja vapaakirkon sanomaa. Tapasin myös ihmisen, joka  työkseen mittaa paperikoneiden  laakereiden  kuntoa ultraäänellä. Hän oli raskaana nyt. Teki mieleni kysyä, onko hän ultrannut itsesä.

Sen lisäksi tapasin 70 -vuotiaan  kansalaistottelemattoman miehen, joka oli  hänkkyröinyt ELY-keskusta ja  tieliikennelainsäädäntöä vastaan. Mietin koko kotimatkan, mitä yhteiskunta  vielä saa  kokea..

Kotimatkalla kuuntelin soittimen avulla Mika Waltarin kirjaa Mikael Karvajalasta. Vaimo kyllästyi  kirjaan ja puhumattomuuteeni. Jäin kohtaan, jossa nainen oli Mikaelille paskamainen ja ilkeä. Waltarin kirjoissa  on usein petollisia naisia. 

Nefer Nefer, ajattelin  minä. ja ihmettelin, miten  Waltari oli saanut  tähänkin kirjaansa syfiliksen pelon upotettua. Mies  kirjoittaa  upeasti, mutta joka kirjaan on pakko  ympätä   mukaan petollinen nainen ja kuppa.

Kaiken tämän jälkeen  palasin kotisaunaan  onnellisena. Tämä päivä ei mennyt hukkaan. Tosin, en vieläkään tiedä, kuka voitti rallin, mutta tiedän sen, että viereisessä huoneessa nukkuu tyttärenpoika, 6 viikkoa, 6,6 kg.. Hän tuhisee  hiljaa, tuoksuus pienelle miehelle. Kun hän vähän kasvaa, kerron hänelle, mitä kaikkea kivaa mies voi tehdä Savossa. Ja kerron hänelle, että Waltari on lopulta perseestä. Moni nainen on ihan kiva.

LXIV

En pelaa peliä. Se on minulle aivan liian älyllistä luonteeltaan ja siihen sisältyy  joka kerta  suurta tappion  karvautta. Kone voittaa minut   kolmella siirrolla. Ihminen neljällä.

Laudalla on  64 ruutua.

Tiedätte varmaan tarinan, jossa   pelin keksijä pyysi palkakseen yhden  vehnänjyvän ensimmäiseltä ruudulta,  kaksi jyvää toiselta ruudulta ja kolme kolmannelta. Ja niin edelleen.  Palkanmaksajalle  tuli samalla matematiikka ja köyhyys  tutuksi.( ps.) paitsi tietenkin minä taas laskin kuin pöljä ruhtinas. Toiselta ruudulta kaksi jyvää, kolmannelta 4, neljänneltä 8, jne…..

Kuusikymmetäneljä on muutenkin  merkittävä luku. Sinä vuonna  tapahtui Rooman palo. Se palo laitettiin kristíttyjen syyksi, vaikka saattoi olla niin, että itse keisari tuikaksi kiviset rakennukset tuleen.

 Commodore 64 – tietokoneen  RAM muistissa  kilobittejä oli 64.

Kreikassa on muuten nuorisotyöttömyys kohonnyt 64  prosentin  tasolle. Ja muutenkin  luku 64  on murheellinen. Muistan hyvin, miten  joulukuussa 1964 Rauman satamassa  satamahinaaja  törmäsi rautaveneeseen. Tapaus oli traaginen. Jaskarin valatanssiaisiin  oltiin rautaveneellä viemässä nuoria naisia daameiksi. Tapauksen  28  vainajaa on haudattu Monnan hautausmaahan. Moni tunsi jonkun hukkuneista.

Muitakin kuolleita sinä vuonna oli. Otto-Ville, suuri Laukaan poika ja pääministerismies kuoli ja haudattiin  Kremlin muuriin. Jope Ruonansuu vastaavasti syntyi. Tapahtui siis tyypillinen  win – win  tilanne.

Samana vuonna myös Jean-Paul Charles Aymard Sartre  kieltäytyi Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Liekö hän sitten ollut yhtä vihainen Nobel -komitealle, kuin  entiselle  ystävälleen, Albert Camusille. Camus  kuoli Pariisin lähellä auto-onnettomuudessa vuonna 1960. Sartre oli alkanut ynsimään ystäväänsä jo 1956, koska heillä oli erilaiset mielipiteet siitä, miten  kansainvälisen kommunismin pitäisi hoitaa Unkarin tapaus pois päiväjärjestyksestä. Ehkä Sarte ei vihannut enää Camusta vuonna 1960. Ehkä hän silloin jo muiden tavoin epäili, että KGB murhasi Camus -veikkosen, koska  tämä ei ollut enää ihan oikeaoppinen kommunisti. Sanotaan, että KGB laittoi keskipakoisvoimalla laukeavan pommin  auton renkaaseen.

Ehkä Sartre päätti esistentialisminsa pakottamana ryhtyä vihaamaan Nobel-komiteaa.

Se asia on jäänyt minulle epäselväksi. Samoin olen unohtanut sen asian, kenen luota Camus oli palaamassa Pariisiin kohtalokkaana päivän. Olen asian lukenut. Olen asian lukenut  varmasti jonkin tenttikirjan esipuheesta tai muusta vastaavasta. Camus oli palaamassa päivällisiltä tai jostain vastaavasta tapauksesta.  Tilaisuudessa hän oli riitautunut  kovasti  jonkun ystävänsä kanssa. Sitten tuli kuolema ja Camus´ta  tuli sivullinen.

Minulla on hämärä kuva siitä, että kohtalokkaana päivänä Camus olisi ollut  syömässä päivällistä joko Sartren tai Bourdieu kanssa ja sitten  uudelleen virinnyt ystävyys olisi taas ratkennut riitelyksi.

 En osaa sanoa, sillä juuri nyt  en ehdi  ottaa asiasta  selvää. Minulla on kiire saada kaikki työni valmiiksi. Laskin nimittäin juuri, että minulla on jäljellä 64 työpäivää tästä 34 vuoden palvelusta. On syytä käyttää ne päivät  harkitusti. Ei ehkä kannata riidellä kovin   rankasti kenekään kanssa. Koskaan ei voi nimittäin   tietää, mitä kotimatkalla tapahtuu…………..

Pyhä työ

Mäkinen heräsi aikaisin. Oli sunnuntai, pyhä päivä, eikä sitä voinut  tuhlata nukkumiseen. Oli riennettävä kierrokselle, sillä juhlakansa saattaisi kohta herätä.

Kahvi, se minun täytyy juoda joka tapauksessa. Ennen minusta ei ole kierrokselle, ajatteli Mäkinen.

Autotallissa pitää käydä. Musta jätesäkki on otettava mukaan. On käytävä  maatilamatkailupaikan tienhaarassa. Pitää käydä hotellin  liittymässä. Ja monessa muussa paikassa.

Kissa  hioi itseään Mäkisen   jalkaa vasten. Se odotti, että hän puhuisi sille, mutta  tänään  Mäkinen  ei ollut puhepäällä. Tänään oli pyhä päivä. Tämän päivän Mäkinen  halusi pyhittää itselleen. Kaikki  muut päivä olisivat  Stiinan.

Stiina kipitti Mäkisen  perässä ovelle. Se halusi ulos, sillä kait se tiesi, että Mäkinen  on koko  sunnuntaiaamun reissullaan, eikä häntä paijaamassa. Se odotti maanantaita. Silloin vanhamies rauhoittuisi ja asettuisi aloilleen.

Mäkinen avasi autotallin ovet. Stiina istui  kedolla olevan lämpimän kiven päällä ja odotti, että pörisevä auto  menisi pois, jotta se saattaisi  asettua levolle pyhäpäiväksi. Vanha auto   työntyi ulos. Stiina katseli sitä tarkkaavaisena ja pesi itseään käpälällä. Autotalli oli äkkiä tyhjä. Auto oli Stiinan takana, mutta se ei sitä pelottanut. Sitä pelotti se, että se  joutuisi  päiväksi lukkojen taakse. Autotalliin se ei  mistään hinnasta halunnut joutua.  Ei halunnut. Kissaa  kauhistuttivat  räikeät  hääkyltit autotallin seinillä.

Joka pyhäaamu niitä ilmestyi lisää. Ne olivat violetteja, valkoisia, sinisiä ja vaikka minkä värisiä. Ne olivat omituisen muotoisia ja niissä oli aina sydämiä ja kummallisia kirjaimia. Mäkinen   toi niitä aina vain lisää. Ei koskaan  viikolla. Vain pyhänä.

Stiina  oli nuuhkinut  kerran niitä  kylttejä. Niissä oli tuoksunut  naaraan haju. Vieraan ihmisnaaraan haju. Stiina piti uroksen hajusta. Se sai Stiinan hulluksi maaliskuisina  iltoina. Se ei millään ymmärtänyt miksi naaraan haju sai Mäkisen   rauhattomaksi joka lauantai. Miksi  autotalissa sekoittuivat kaikki ne tuoksut  toisiinsa.

Auto  etääntyi  tietä myöden. Stiina  venytteli itseään. Viikolla oli  järvenrannalle  tullut   ihmisiä mökkiin. Stiina tavallaan  ymmärsi Mäkistä. Kesäihmisten  mukana oli tullut uroksen  tuoksu,  joka leijaili iltaisin  pihalle asti. Stiina halusi  pois autotallin  läheisyydestä. Sitä  jokin veti rantaan, mutta samalla se oli huolissaan Mäkisestä. Se oli huolissaan  kylttien määrästä ja siitä, tulisiko joskus joku sellainen tuoksu Mäkisen mukana taloon ja  alkaisi Stiinalle  tuoksumaan  arjet ja pyhät ympärinsä.

Muutosten kurimus

Kysyin opiskelijalta, mistä hän haaveilee. Yllätyin.

Nuorimies haaveilee kartanosta. Hän  asuisi mielellään sellaisessa. Hän piti päämääränään ajaa  matalilla autoilla  ja syödä korkeita  pihvejä. Minä sanoin pitäväni enemmän  matalista pihveistä ja korkeista autoista. Tämän ikäinen mies mielellään laskeutuu alas autosta.

Autosta ylöskönyäminen  on hankalaa. Joskus muinoin sitä mietti ja kummasteli, mitä varten ajoneuvoihin on kaikenmaailman  kahvoja  ja  ottimia laitettu. Nyt ei enää ihmettele. Autoon meno ja  sieltä ulostulo ovat aikaa vieviä prosesseja.

Ihminen siis muuttuu. Monen  kohdalla  muutos on hätkähdyttävä. Eräs iäkäs   aatteen mies kuvaili  suunnitelmiaan näin

” Olen käynyt  Sirola – opiston. Jos aamuerektio loppuu, liityn kokoomukseen ja menen kaupungin  kadunnimilautakuntaan.”

Olen ahdistunut….

Tänään minulla oli kentällä pelikaverina  ja merkkaajana  mies ja hänen poikansa. Pelasin  kohtuullisen hyvin. Selvisin  pitkästä kolmosesta. Rämistelin  pitkin  nelosta niin, että vesieste ei edes tajunnut minun  ylitystäni.

Viimeiselle väylälle  tultuamme huomasin, että  olen sivuamassa lyöntiennätystäni

Viimeisen väylän viheriöllä kaveri ryhtyi puhumaan ja  väittämään, että en voi tehdä  tuloskorttia 9 reikäisestä kierroksesta, vaan minun on kierrettävä 18 reikää. Helvetti !

Säännöissä sanotaan selvästi, että tasoitusluokissa  4 -6 pelaaja voi jättää  tuloksen  myös vain 9 reikäisen kierroksen  jälkeen. Tuo neljäs  tasoitusluokka alkaa  18,5 :stä ylöspäin. Minun tasoitukseni on vasta 29,2.

No, minä puttasin kuin känninen apina ja  hermostuksissani tein tripla.bogeyn ja  tulos meni bufferiin niin että tussahti.

Sitä paitsi huomenna on mentävä sorvin ääreen. Sekin hermostuttaa. Irtisanottuna työmaalle meno ei tunnu kovin  riemukkaalta. Irtisanomisajasta on jo kuukausi  kulunut. Jäljellä on viisi kuukautta, miinus kaikki pitämättömät lomat.  

Ja  huomenna on illalla haettava  huonekaluliikkeestä lauantain hankintoja. On hyvä, että koti on siisti ja tyylikäs. Työttömän on  mukavampi olla  sitten putkessa  ja nauttia olostaan. Tekisi mieli oikeastaan aloittaa putki jo tänään.

Ps.

Ainoat ilonaiheet olivat oikeastaan  kesäkurpitsa paistokseni onnistuminen ja  Tero Pitkämäki. Paistos tuli syötyä kiitoksin. Pitkämäen  tapaus taas etenee  odotetulla tavalla ja käsikirjoituksen mukaan. Huima tulos tänään ja tuleviin  kisoihin  on matkalippu  varmistettu.

Itse kisoissa  sitten  tuloksissa eteen kiilaa joukko muita heittäjiä. Riemastuttavan lapsekas oli myös  urheiluruudun  Kalevan Kisavälähdyksen selostaja. Voimia vain hänellekin tulevina pettymyksen hetkinä

Ps 2

Kuten huomaatte, olen valmistautumassa  jo työtehtäviini. Näyttää  nimittäin siltä, että opetan insisööriopiskelijoille elokuussa liikuntaa. Tilanne muistuttaa etäisesti sellaista  outoa  juttua, jos kylän  yhteisesti tuntema kettutyttö palkattaisiin turkisliikkeeseen  myyjättäreksi.

Ohitetut mahdollisuudet

Jos ihmispoloinen olisi ollut kaukaa  viisas, hän olisi aikoinaan hankkinut itselleen  ja lapsilleen   kymmenittäin eri pankkien säästölippaita. Jälkikasvu olisi oppinut   säästölippaiden kanssa   säästäväisiksi ja tarkoiksi, mitä tulee  rahaan. Ei niin, että  he olisivat erityisen tuhlaavaisia nytkään, päin vastoin.

Runsaasta säästöpossulaumasta olisi  sellainen etu, että sikopaimen voisi  muuttaa   laumansa rahaksi kirpputoreilla ja turuilla. Pikkuisesta  hippolippaasta  joutuu nykyään maksamaan sellaisen summan rahaa, että sillä olisi saanut aikoinaan  lippaan lanseerausvuonna  miehen  ja traktorin töihin pariksipäiväksi.

Isommat Hippo- siat maksavat niin paljon, että en edes henno sanoa. Näyttäisi siltä, että  järkevintä olisi  sijoittaa rahansa   sijoituksen elementteihin, ei itse rahaan taikka tavaraan. Asiaa auttaa ilmeisesti myös se, että joku, taikka jotkut ovat  aloittaneet  säästölipas-keräilyn.

Minä kuulun  siihen   sukupolveen, jonka  ensimmäinen kovapintainen hankinta ei ollut suinkaan häkkisänky, vaan säästölipas. Asioita hankittiin sitten sitä mukaa, kun  rahaa säästöön kertyi. Velaksi ostettiin vain kiinteää omaisuutta, ei kulutustavaroita. Vekseleitä käyttivät juopot ja  liikemiehet. Juopot liikemiehet erityisesti. Rembussia käyttivät  selaliset liikemiehet, jotka selvisivät seuraavaankin tilikauteen.

Mutta tavallinen kansa säästi.

Post-moderni kulutusyhteiskunta vihaa säästölippaita. Ne kuuluvat museoon taikka keräilykohteeksi.  Erityisen vahvasti ne kuuluvat museoon. Sitä indikoi nimittäin niiden korkea hinta.

Kirpputorin  viereisellä pöydällä oli  Tamronin  Zoom – objektiivi. Sellaisesta  joutui aikoinaan maksamaan  puolenkuukauden palkan. Nyt sen olisi saanut 5 eurolla. Telejatkeen olisi saanut  myös 5 eurolla. Vanhempia filmikameroita saattoi ottaa ilmaiseksi pahvilaatikosta, jos mieli teki. Rolleicod 6 x  6  maksoi sentään edelleen kahden päivän palkan. Nikkormaattia olisi saanut  30 eurolla. Minä maksoin omastani vuonna 1971 kolmen kuukauden palkan.

Säästölippailla  tekisi rahaa. Se näyttää selvältä. Niitä jaettiin ilmaiseksi aikoinaan  ja nyt niitä voisi myydä toisille hyvään hintaan. Seuraavaa  hittituotetta on vaikea  etukäteen ennustaa. niinpä kannattaa varmuuden vuoksi laittaa kaikki talteen. Kannattaa  ryhtyä kulutus-anarkistiksi.

Tero Pitkämäki, kipupisteeni torstaiaamuna

Koska vuosilomani loppuu ja joudun kohta työtovereideni kanssa samaan kahvipöytään, päätin vähän valmistautua asiaan ja tutkia urheilun ajankohtaisia kipupisteitä. Blogilla saattaa olla nuoria lukijoita. Niinpä  en käytä seuraavassa kirosanoja, vaikka niitäkin mielessä pyörii.

Pikajuoksijat ovat osoittautuneet juuri niin mustiksi kuin miltä he minusta näytävätkin. Se ei minua yllättänyt. Sitä vastoin minua yhä uudelleen yllättää urheilufanaatikkojen sinisilmäisyys.

Ja ihmetyttää minua myös tapaus Pitkämäki. Me kaikki tiedämme hyvin, että jos Pitkämäki  pääsee kisoihin, niin tuloksena on kunniakas  neljäs taikka viides  tila. Hän ei näyttäisi  olevan parhaimmillaan suurissa kisoissa. Häntä vaivaa ”pekkapäivärinta” – syndrooma. Ja joku syndrooma joka tapauksessa. Komea poika. Mutta kisoissa ei oikein kulje.

No, sama se minulle. EVVVK. Pakko kuitenkin  yrittää  analysoida, jotta ei  jää keskusteluissa  paitsioon.

Vaikeampi paikka saattaa olla se, miten osaisin asettaa  sanani ja kirjaimeni, kun  joudun puhumaan JOKERI- jääkiekkojoukkueen  tulevaisuudesta. Mieleeni ei oikeastaan tule yhtään mitään. Olen miettinyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että yhteiskunnassamme  tapahtuu nyt juuri jotain kummallista ja outoa. Perustelen asiaa historialla.

Jos joku olisi sanonut 10 vuotta sitten, että venäläiset ostavat suomalaisen  jääkiekkojoukkueen  ja siirtävät sen pelaamaan omaan sarjaansa, puhujalle olisi varattu paikka Uudestakaupungista. Enkä tarkoita nyt  autotehtaan työpaikkaa. Muissa maakunnissa puhujalle olisi varattu muita paikkoja.

Urheilu näyttää muuttuvat erillissaarekkeeksi  ihmisten mieliin ja yhteiskunnan toimintoihin. Olemme nyt hyvin lähellä sitä hetkeä, kun näkijä ja fundeeraaja presidentti Mauno Koivisto aikoinaan ehdotti, että otetaan urheilijoilta kansallisuustunnukset pois. Kannatan ehdotusta  edelleen hyvin lämpimästi. Pois liput rinnoista ja pois kansallisuusmielinen uhoaminen. Suoneen laitetaan  kaurapuuroa sakeampaa  evästä ja sen väreissä  kilpaillaan, joka eniten maksaa. Olemme palaamassa  takaisin  Colosseumin  verihiekalle.

On siis  syytä hillitä taivastelua siitä, ketkä SUOMI -lähettää jonnekin kisoihin. On ryhdyttävä  miettimään  vakavasti sitä, olisiko tupakkamainokset  sallittava taas  urheilutilaisuuksissa. Kylmä  ylihintainen keskiolut muovimukista  pitkässä juoksussa tympäisee katsojaa. Lämpöä tuo mieliin ainosataan se  räsähtävä ääni, joka  syntyy  akillesjänteen katkeamisesta, taikka ristisiteen  paukahduksesta.

Juuri nyt muuten käydään oikeutta siitä, mikä olisi sopiva rangaistus virkamiehelle, kun hän on käynyt tietojärjestelmissä  katselemassa Mika Myllylän  kuoleman yksityiskohtia. Leivättömän pyödän ääressä kultavina on  100 virkamiestä. Kuultavat ovat kertonee syiksi  mm. valmennustiedon  hankinnan.

Maallikkona voisin todeta, että kun Myllylän elämän kokonaiskuvaa tarkastelee, valmennusjärjestelmä ei ihan odotetusti loppuun asti toiminut.  Ei ehkä kannattaisi  soveltaa. Ei ehkä edes kannattaisi olla kiinnostunut.

Viikonloppu

Lähden meren äärelle

Menen Poriin  kuuntelemaan musiikkia ja katselemaan ihmisiä. Musiikista en mitään ymmärrä, ihmisistäkin aika vähän. Ihmisiä on kuitenkin mukava katsella. Se on mieliharrastukseni. Joskus tuntuu siltä, että ihmismieli improvisoi enenmmän kuin paraskaan kvartetti. Niinpä minä menen kuuntelemaan nimiä, en musiikkia.

Tärkeintä on kuitenkin se, että pääsen meren äärelle. Mies unelmoi aina merestä ja naisesta. Molemmat ovat asioita, joista mies on tullut. Näin sanoi aikoinaan Tommy Taberman -vainaa, eikä meillä päin Satakunnassa ole tapana ollut koskaan vainajien puheita vääristellä  tai moittia. Hyvin  ajateltu asia.

Ajan siis läpi Suomen  Villin Lännen. Sillekin sydämeni sykkii. Olen siellä syntynyt ja  valtion poikaleirin  käynyt. Ajan siis Satakuntaan, tuohon kummalliseen  maakuntaan, jossa  on kaksi jääkiekkojoukkuetta ja kuusi demaripuoluetta.  Raumalainen  jääkiekko on harvinaista siinä mielessä, että yhdenkään liigajoukkueen  kannattajakunta ei ole  maantieteellisesti niin suppealta alalta.  Porilainen sosiaalidemokratia on taas erikoista siinä mielessä, että missään  muualla puoluetoverit eivät vihaa toisiaan niin paljoa. Kuusi demaripuoluetta maakunnassa on oikein hyvä saavutus ja kertoo maakunnan ihmisten luonteesta jotain. Raumalla kaksi, Porissa kaksi ja Ulvilassa kaksi. Sen lisäksi joku maakunnan demokraatti saattaa olla myös Urpilaisen kannattaja.

No keskustaihmisiäkin on maakunnassa  ainakin  kuudenlaisia. Se on selvä. Pohjoisessa ovat Kaken porukka, jotka  äänestävät ja toimivat ihan miten sattuu. Etelässä ovat Ääriläiset sikatilalliset, joiden  suuruudenkaipuuta ei mikään voita. Sitten ovat Huittisten seudun  einariniemisläiset. Neljäntenä ovat tietenkin  timokalli- joukot. Omalukunsa on ilman muuta sitten  Kokemäenjoen varren ökyisännät ja heidän  puolueosastonsa.

Ja  selvin kaikista on tietenkin eurajokilainen keskustalaisuus. Eurajoella  oli  oma puhelinosuuskunta ja Irjanteen kylälläkin oma puhelinosuuskuntansa  vielä  siinä vaiheessa, kun muualla maassa oli enää Sonera  ja DNA ja Saunalahti.

Hieno maakunta. Hienoja ihmisiä. Useinmiten kuitenkin  tyynenä kynnetään auralla maata.

Pallaan tunnelmoimaan tänne , jahkaa olen reissuni  tehnyt.

Pemmikaania

Sauna on pesty. Ulkona sataa edelleen. Tulevia poutapäiviä varten on syytä kuitenkin  kerätä vähän pisteitä. On syytä laittaa  evästä  joka ravitsee, saa mielen herkäksi ja josta riittää iloa myös huomiselle.

Laitoimme siis  jälleen  kaalikeittoa.

Ohje on  yksinkertainen. Laitetaan kattillan litra vettä  ja odotetaan, että se  ryhtyy kiehumaan. Sen jälkeen sekaan laitetaan  porkkana viipaleita pari  kourallista ja  puoli kiloa suikaloitua  valkokaalia. Vielä pari kuutiota kasvislihalientä mukaan.

Toisella levyllä paistetaan jauhelihaa. Sitten ruskistetaan sipulisilppua.

Nämä lisätään kaalikeittoon sen jälkeen kun kaali ja porkkana ovat saaneet vähän etumatkaa  kypsymisessä.  Lisäämisen jälkeen voi odotella  jonkin aikaa ennen kuin maustaa  keiton. Minä käytän persiljaa, mustaapippuria, meiramia, ruohosipulia , timjamia ja siirappia. Valkosipuliakin voi pusertaa mukaan, mutta kun ei sattunut olemaan muuta kuin itäneitä  lötköjä.

Näiden mausteiden jälkeen tarkistetaan makua. Jos maku on hyvä,   jatketaan maustamista.  Pikkuerissä  mukaan laitetaan  suolaa sen verran kuin   henkilökohtainen henkilääkäri antaa  luvan laittaa. Viimeksi joukkoon lorautetaan  jaloviinaa  2 -4 cl. Määrä riippuu  siitä, paljonko pullossa on ja mistä mausta kukinkin tykkää.

Annetaan muhia vielä. Suuhun kertyvä sylki määrää lopulta sen, koska keitto on valmis.