Borta bra men hemma bäst !

Olin alkuviikon Ahvenanmaalla ja nyt loppuviikon töissä. Molemmat kokemukset tuntuvat äkikseltään sangen rajuilta ja mieleenpainuvilta. Saarimaakunta on täyteläinen kuin heidän riisipuuropannukakkunsa. Työmaa tuntuu taas harsomaisen ohuelta ja vieraalta. Tai ainakin työtehtävät tuntuvat. Olen ilmeisesti vieraantunut lomalla täydellisesti tehtävistäni.

En ole aikaisemmin koskaan ollut Ahvenanmaalla.

Nyt olin ja yllätyin. Ahvenanmaa on hieno paikka. Paskapuhetta kaikki Homma- forumin kitinä ja saivartelu. Ihmiset ovat kauniita ja kilttejä, polkupyörätiet tasaisia ja hinnat kohtuullisia. Meri saattaa joskus olla vähän julma, mutta se ei ole maakunnan vika. Ruotsin kieli on kaunista ja sointuvaa. Neste myy bensaa ja K- supermarket provianttia.

Paratiisissa näin yhden käärmeen. Se luikerteli Eckerön sataman polulla ja oli ummikko kyy, joka ei vastannut mitään, vaikka sitä puhuttelin. Jatkoin matkaani ja kävin metsästysmuseossa katselemassa hyljekiväärejä.

Kyy ei siis pitänyt itsestään suurta lukua ja ääntä. Jomalan kunnan kirkkomaalla taas vainajatkin oli kiviin merkitty ammatin kanssa. Sukuhaudassa oli usein haudattu kuitenkin joku mustalammaskin, jonka kohdalla ammattia ei oltu mainittu. Mietin, minkä sortin epäonnistujia niissä paikoissa makasi.

Sankarihautoja ei Jomalassa näkynyt. Mietin sitä, että niihin meillä on täällä mantereella tapana hakata syvin kirjaimin sen paikkakunnan nimi, jossa piiskatykki aikoinaan sankarin oli tehnyt.

Kollaa, Summa, Taipale………..

Sjökapten, Apotekare, Bonden………

Avo-kasukka vai avokas-sukka ?

Vai sitten ihan pelkkää mystistä söherrystä ?

Noutopöydän ääressä kotimaista alkuperää oleva romaanirouva osoitti astiaa ja kysyi minulta, mitä tuo on ? Vastasin hänelle, että kanaa se taitaa olla. Astian vieressä oli lappu, jossa luki että kanaa.

Tästä innostuneena lapsenlapsensa kanssa lounaspöytää tutkiva rouva ryhtyi kyselemään minulta kohta kohdalta eri kippojen sisältöä. Kun en enää jaksanut vastata ja menin pöytään, rouva jatkoi kyselyään toisilta asiakkailta. Ajattelin, että rouvalta oli jäänyt silmälasit kotiin. Taikka sitten hän on hyvin tarkka sen suhteen, mitä hän syö.

Pöydässä tajusin, että rouva ei osannut lukea. Levoton veri on vetänyt häntä aikoinaan sinne ja tänne siihen aikaan kun ikätoverit olivat aloittaneet peruskoulua. Kotiopetuskaan ei ollut paikannut tilannetta. Lapsenlapsi oli ala-asteiässä, mutta hänkin statisti kirjaimien ja sanojen suhteen.

Ajelin nelostietä kohti pohjoista. Romaanirouva vaivasi mieltäni koko ajan. Mietin hänen elämäänsä. Hän ei kykene lukemaan romaania, hän ei kykene katsomaan tekstitettyjä elokuvia eikä hän pysty lukemaan virastoissa lomakkeita ja asiakirjoja. Ruokakaupassakin hän joutuu operoimaan näköaistin ja kokemustensa perusteella.

Runokirjaa rouvalle on turha ostaa syntymäpäivälahjaksi.

Kirkoissa on paljon vanhoja katto- ja lasimaalauksia niitä ihmisiä varten, joiden oli turha virsikirjaa lehteillä. Laulut opittiin ulkoa, laulettaessa katseltiin kuvia ja yritettiin siinä samalla kuunnella pappia, joka mahdollisesti puhui jotain vierasta valtapitävän kieltä. Jumalallinen valta ihmisen päällä ei ole ollut, eikä edelleenkään ole kovin riippuvaista tekstistä. Usko ja luottamus asiaan syntyivät usein ilman kirjaimia.

Mietin pyörän selässä sitäkin, miten eduskuntaa ja hallintoelimiä pitäisi muuttaa, jos päätöksenteosta otettaisi äkkiä pois lukutaito ja kaikki tekstit. Miten kaikki oikein toimisi ? Miten suuri tekstin valta ja sen tulkintataidon ehdottomuuden vaatimus onkaan ?

Ainakin tämän blogin kirjoittaminen olisi kohtuullisen turhauttavaa, jos tietäisi etukäteen jo sen, että näitä ” kärpäsenpaskoja” ja mustekoukeroita ei kukaan pysty tulkitsemaan. Niitä osoitellaan korkeintaan sormella ja kysellään; mitä nuo ovat.

Paatero pyytää meitä

Satakunnasta syntyisin oleva poliisiylijohtaja on jälleen tullut näyttävästi esiin. Tällä kertaa hän toivoo tavallisten kansalaisten ryhdistäytyvän ja ryhtyvän ilmiantamaan tietämiään rikollisia ja rikoksia..

No, lainkuulossa ollaan ja ehdottomasti totellaan.

Ensiksikin, eräs samalla asuntoalueella asuva henkilö jättää säännöllisesti erään STOP- merkin huomioitta ja ajaa pysähtymättä liikennevirtaan. Se on minusta kauhistuttavaa ja erityisesti uutena pyöräilijänä kammoksun tuommoista piittaamattomuutta.

Toiseksi, eräs tuntemani humanteri ajaa edelleen diesel-moottorilla varustetulla veneellään käyttäen lievemmin verotettua polttoöljyä.

Kolmanneksi, erän hömäkän näköinen 43 vuotias rouva ajoi tänään ohitseni ylinopeutta. Olin menossa kauppakeskukseen ostamaa pyöräilyasusteita. Rouva oli lisäksi erittäin provosoituneesti minihameeseen pukeutunut. Tiedän sen siitä, että seurasin häntä viereiseen parkkiruutuun, tarpeellista ylinopeutta käyttäen. Minä siis ilmiannan myös itseni.

Muita rikoksia voisin luetella sitä mukaa, kun niitä mieleen tulee.

Viimeksi, esimerkiksi menneenä juhannuksena vävyni uisteli Professor- nimisellä uistimella paikallisella järvellä minun kalastusluvallani ja minun valtionkalakortillani. Vaikka ne luvat ovat selvästi henkilökohtaisia.

Apu-poliisina toimiminen on huisin jännää. Huomenna lähden mopo-retkelle kohti arvoituksellista paikkakuntaa. Viiden pisteen vihje. Huomenna lähden kohti paikkakuntaa, jonka paikkakunnan erään hyvin tunnetun syntyperäisen nuorenmiehen lepakot hänen vinttikamarissaan tanssivat tässä taannoin modernia uuden aallon fokstrottia, vaikka niiden olisi pitänyt siististi nukkua horroksessa.

Neljän pisteen vihje. Paikkakunnan kuuluisa nuorimies on erittäin ajankohtainen tämän viikonlopun aikana.

Mutta matkaani ei sisälly rikosta. Joten älkää ilmiantako minua. Harkitkaa nyt muutenkin tuon ilmiantotehtävän vastaanottoa. Liittykää vaikka kerrostalokyttääjiin, jos kiksejä saatte tuommoisesta.

Kävin mustikassa

Melkein……

,…….. mutta en mahtunut sisälle. Hah ja hah … Jos olisin väsyneempi, nauraisin hysteerisesti, mutta kun en ole, toivon, että tämä riittää aloitukseksi. Metsässä ei näkynyt etnisesti erottuvia marjamiehiä, joten en pystynyt suhtautumaan heihin mitenkään. En nähnyt karhujakaan, sillä yskin ja laulelin isojen poikien lauluja huonolla nuotilla, mutta sitäkin kuuluvammin.

Olen siis harrastanut hyötyliikuntaa, josta siunaantui hyötyä kaiken lisäksi mustikoiden muodossa. Olen sen lisäksi tietenkin pyöräilyt uudella leikkalullani. Sen 27 vaihteesta olen nyt kolmen päivän aikana kokeillut jo yhdeksää. Perse on edelleen ehjä. Se ei siis ole verillä, eikä myöskään ruvella. Siitä suurkiitos satulalle.

Olen myös joukkotuhonnut muurahaisia. Minulla ei ole mitään erityistä muurahaisia vastaan. Minun puolestani ne saisivat olla olemassa ja asustella ihan vapaasti residenssin ympärillä. Olen kuitenkin joutunut ulkopuolisen tahon toimesta suggeroiduksi. Niinpä olen kaatanut sen tahon vaatimuksesta yhdyskunnan niskaan myrkkyä.

Olen puuhastellut koko päivän maanisesti asioita siinä määrin, että en ole ehtinyt edes laittaa ruokaa. Olen vähän ahdistunut siitä, että viimeinen lomaviikko lähtee käyntiin.

Olen vähän ahdistunut huomisesta päivästä ja ensi viikon riittävyydestä. Toisaalta, moni asia näyttää tänään loksahtaneen paikoilleen. Olen sopinut ensimmäisestä maastopyöräreissusta. Olen viettänyt lähes liihihydraatti-vapaan päivän. Olen syönyt vain pari palaa leipää, enkä ole juonut yhtään olutta.

No, merkinnät luultavasti selkenevät, kunhan tämä loma loppuu. Ajatukseni, ajatteluni ja olemukseni ovat kaikki olleet lomalla. Siksi tällaisena viikonloppuna en pysty muuta kuin ihmettelemään. Olenkohan minä keskustakristitty vai äärikristitty ? Ja jos olen, niin kumman äären kristitty olen ?

Lehdet ovat olleet sitä mieltä viikonloppuna, että äärikristillisyys ei ole kovin hyvä idea ihmiselle. Keskustakristillisyys ilmeisesti sitten on ?

Siitä onkin jo miesmuisti, kun media on viimeksi vannonut keskustakristillisyyden puolesta, tai ylipäätä minkään keskusta-etuliitteen puolesta. Taikka yleensä kristillisyyden.

Hannu Takkula näyttää kuitenkin tässäkin asiassa osoittaneen räyhäkkää pohjoispohjalaista jukuripäisyyttä ja päässeen pitkästä aikaa julkisuuteen. Hän se on meneisyydessä sanonut laittamattomasti ja nyt sitten päässyt julkisuuteen sillä.

Taidan iltarukouksessani tänään tavallista pitempään pohdiskella asioita. Siellä niitä voi kertoa vähän vapaammin kuin täällä blogissa.

Pakko kohta taas pitää taukoa kirjoittelemisessa. Nämä tekstit tulevat tosi huonoiksi ja mauttomiksi.

Liisterissä !!!!!

Olen tapetoinut residenssin oleskeluhuonetta. Ja maalannut. Ja vittuuntunut rautakaupoissa. Mutta säilyttänyt arvokkuuteni kuitenkin.

Eilen rautakaupassa edessäni jonottanut muudan 75 vuotias tyylikäs, varakkaan oloinen ja hyvin meikattu vanharouva ” hajosi ” täysin. Erityisen tuomittavaksi asian teki se, että hänen seurassaan oli nuori tyttö, lapsenlapsi.

Rohkenen siteerata rouvaa nyt tässä sanasta sanaa:

”Mikä helvetin rautakauppa tämä oikein luulee olevansa ? Minä kysyn, missä on terassilautojen puunsuoja-aineita ja minulle näytetään sormella jonnekin selän taakse. Me saatana nyt lähdetään täältä toiseen paikkaan Liisa, sillä mummo ei helvitti soikoon , tämmöistä siedä ”

No, minä pääsin askeleen eteenpäin jonossa.

Aikani on kulunut siis kädentöissä. Siksi on ollut päiviä, jolloin en ole ehtinyt täällä kirjoitella, koska realimaailma on ollut taruakin ihmeellisempi.

Näin

Porissa yhden entisen ministerin, joka sattuu olemaan myös nyt sitten entinen kansanedustaja.

Hän näytti yksinäiseltä ja hyljätyltä. Jotkut entiset ystävät pysähtyivät tervehtimään häntä, mutta jatkoivat matkaansa kohti tämän päivän voittajia. Minun kävi häntä sääliksi.

minä olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että minä saan koko ajan vieläkin uusia ystäviä ja ihmissuhteita. Minä raivaan tietäni läpi jäätikön kuin jäänmurtaja. On surullista nähdä ihminen, joka on jäänyt saarelle jäiden saartamaksi.

Näin myös kaverin, jonka tunnen vuosien takaa ammatin kautta. Tällä kaverilla oli samaan aikaan kierroksessa 7 naista. Olin silloin hänelle vähän kateellinen. Nyt ajattelin, että paskat….

Tapetit ovat roskiksessa. Seinissä on uusi pohjamaali. Lähden lavatansseihin naapurikaupunkiin. Toivottavasti jalkani kestää humpan. Huomenna kyllä selviän. Huomenna laitan pakkelia seinään ja ohentelen sopivasti. Huomenna saatan hioa hiekkapaperilla muutakin kuin egoani..

Voinette olla hengessä mukana ja toivoa, että säädyllisesti pääsen tanssimaan, mutta en liiallisesti. Sellainen saattaisi olla pahasta. Raportoin sen mukaan, kuinka voin ja säädyllistä on. Mukavaa olisi, jos rukkasia ei tulisi kovin paljoa, orkesteri soittaisi perinteisesti ja mies osaisi käyttäytyä

Janatuisen soitto on taas vaiennut

Kerkko Koskinen band siinä pönöttää levyn julkistamiskeikalla Porissa sunnuntaina. Hyvä meno 14 soittajasta lähtee, mutta jotain puuttui. Minä itse pelkäsin koko ajan, että ultrabraa- meininki ponnahtaa pinnalle ja pääsemme melodisen massajulistuksen syleilyyn.

Turhaa pelkäsin. Meno oli letkeää, mutta ei sytyttävää.

Allaoleva leidi aplodeeraa Charles Lloydille. Hänestä ei ole kuvaa. Charles pyysi kauniisti, että ei oteta videoita, ei oteta valokuvia, eikä oteta puheluita äidille. Niin me sitten teimme ja kyllä kannatti olla kiltti ja kuuliainen. Sanomalehtien mukaan Charles räjäytti pankin ja esitti tämän vuoden parasta musiikkia Kirjurinluodossa.

Tässä Charles ja uusi kokoonpano

Olen ryhtynyt tapiseeraamaan. Vaimoni aplodeeraa siitä vähintään yhtä räivokkaasti kuin yllä oleva leidi. Työ alkoi eilen vanhan tapetin irroituksella. Kaikki, jotka ovat ko. työtä tehneet, tietävät, että toimenpide vaatii runsaasti liuotusta ja nestettä. Niinpä kaukaa viisaana miehenä säästin pistorasian alustat täksi aamuksi.

Sitten pakkelia ja pohjamaalia pintaan. Lopuksi sitten uusi räväkkä pinta. Käsittääkseni prosessi etenee suurin piirtein samalla tavoin kuin naisväki valmistautuu baariin lähtöön.

Muitakin suuria uutisia on. Olen ostanut pyöräilykypärän ja ajotietokoneen pyörään.

ps.

Uusia lukijoita on taas tullut. Tervetuloa ! En tiedä ketä olette, sillä tuo bloggerin sivupalkki ei ole enää kuukausiin näyttänyt minulle lukijoita, eikä heidän aavatar-kuvioitaan. Harmillista. Siitä huolimatta sydämelliset tervetulotoivotukset . Toivottavasti viihdytte.

Mie tein heräteoston

Ostin eilen polkupyörän itselleni. Se on elämäni toinen itselle ostettu. Siitä lukija voi päätellä, että enemmän kirjoittaja on polkenut heinäkasaa elämässään kuin polkupyörää.

Minulla on ollut aina huono onni pyörien kanssa.

Ensimmäinen oli äidin vanha naistenpyörä, josta oli otettu satula pois. Sillä minä sotkin seitsemän kilometriä kouluun.

Sitten sain ensimmäisen oman Tunturini. Ranteeseen laitettiin vielä Leijona ja siinäpä oli nuori mies valmis yhteiskouluun.

Seuraavan pyörän annoin nuorelle miehelle yliopistokaupunkiin. Sieltä se varastettiin ensimmäisenä yönä. Luultavasti huumehörhöt. Poika jäi ilman pyörää ja isä jäi ilman pyörää.

Mutta eilen tein kaupan kuvassa olevasta vempeleestä. Käyttööni saan pyörän ehkä sunnuntaina, taikka sitten vasta viikon päästä. Joudun odottelemaan ja miettimään, kuinka paljon tuosta vempeleestä lentää kuraa syliin ja selkää. Joudun miettimään, millä helvetillä estän sen, että nussi ei iske ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa.

Ja eniten joudun tietenkin miettimään sitä, että pakoa ei enää ole. Nyt minä joudun fyysisen liikkumisen, hikoilun ja sään armoille. Selviänkö siitä, että minulle tulee hiki ? Selviänkö siitä, että kastun läpimäräksi ja väsyn jossain metsäpolulla taikka metsäautotiellä. ?

Mutta odotan ja mietin minä muutakin. Kun tuo punainen munamankeli oli viikko sitten Tahkolla kilpailujen jälkeen punnittu, se oli painanut 11.1 kg. Se tarkoittaa sitä, että pyörä rullaa ihanasti ja on kevyt polkea. Raskauden tunteet johtuvat polkijan fysiikasta, tai sen puutteesta.

Oloni on siis kuin joulupukkia odottavan pikkupojan. Muistan saman tunteen vuodelta 1970, kun ostin ensimmäisen Nikon- kamerani. Löin tiskiin kolmen kuukauden palkkani, enkä epäröinyt hetkeäkään. Nyt ladoin tiskiin kolmen päivän palkan ja mietin, onko minusta tähän leikkiin ?

No, pakko yrittää. Ja sitä paitsi, se on kivaa. Olen kokeillut.

Enää kaksi yötä ja sitten….

Porissa lentelevät kohta pikkuhousut kauniissa kaaressa. Se saa minut nostalgiseksi ja muistelemaan nuoruuttani Satakunnassa. Silloinkin Raumalla oltiin poikien keskuudessa usein sitä mieltä, että Porissa pikkuhousut lentävät kanervikkoon helpommin kuin Raumalla. Porilaiset pimut eivät olleet miniä-rankingissa kovin korkealla, eivät varsinkaan agraariyhteisön parissa.

Pikkuhousuja eivät Porissa heittele tänään onneksi Suomi Areenalla esiintyvät Suomen valtioneuvoston naisjäsenet. Se tulkittaisi Euroopassa jo varmasti antautumiseksi. Tänään pikkuhousut lentävät Porissa Tompalle.

Toivottavasti yleisössä olevat naiset ovat varanneet runsaasti solumuovisia istuimia itselleen, jotta operaation tuloksena ei sitten ole ensi viikolla kiihkeä pissitulehdus.

Minä annan Tompan kerätä kermat päältä. Annan Elton Johnin kerätä myös rauhassa lavalle lentäneet boxerit. Minä menen säädyllisesti vaimoni kanssa sunnuntain piknik-konserttiin. Menen katsomaan Charles Lloydin bändiä, mutta etenkin haluan nähdä Kerkko Koskisen 14 – henkiset suuryhtyeen. Illemmalla saatamme istua Suomalaisella Klubilla kuuntelemassa Ted Cursonia. Mikäli mahdumme sisään. Ted on mukava kaveri. Olen joskus jopa jutellut.

Pidämme siis housut jaloissamme tiiviisti.

Porissa ei minua ole koskaan ahdistanut. Minä en ollenkaan kuitenkaan ihmettele sitä, että Kannuksen kaupungin entinen elinkeinoasiamies kokee olonsa ahdistuneeksi.

Ehkä syy on hiihdossa. Minäkin ahdistuin aina pienenä, kun koululiikunta pakotti minut hikoilemaan ilman vaihtovaatteita ja juomaan päälle tulikuumaa mehua.

Jos elinkeinoasiamies tarkoittaa yleistä ilmapiiriä Suomessa, niin siinä mielessä osittain olen samaa mieltä. Viikonloppuna Joensuussa vaateliikkeiden myyjättäret olivat vittuilleet vaimolleni, tyttärelleni ja miniälleni oikein olan takaa. Naiskolmikko arveli kyseessä olleen myyjättäret, joiden äänestyskäyttäytyminen eroaa radikaalisti heidän työnantajansa filosofiasta.

Pohjalaisille Pori on taatusti kauhistuttava kokemus. Pohjalaiset ovat aina säikkyneet satakuntalaisia. Esimerkiksi Antti Tuuri kirjoittaa jokaiseen kirjaansa jonkun paskiaisen Satakunnasta. Tai sitten Taiston ja Hakalan pojan mattobisnekset menevät perseelleen juuri Satakunnassa. Antti Tuuri on vain yhdessä asiassa sanonut viihtyneensä Satakunnassa. Se oli silloin, kun hän rakennutti Luvialla Pekka Parikan kanssa itselleen puiset purjeveneet norjalaisten piirustusten mukaan. Niissä teksteissä ei pahaa sanaa ole kuulunut, eikä näkynyt. Minä en ymmärrä, mikä Tuurin kokemusmaailmassa on aiheuttanut sen, että hän laittaa joka kirjaansa satakuntalaisen konnan ?

Yleinen selitys varmaan lienee se, että joku Pomarkun tai Jämijärven tyttö on Lappajärven Halkosaaressa antanut joskus Antille rukkaset suuren miesporukan silmien edessä ja se edelleen Anttia kirvelee. Antin ei pidä semmoisesta ikuista kaunaa kantaa. Minäkin olen saanut Halkosaaressa monet pakit nuorena miehenä. Mutta ei mies semmoisesta nujerru, eikä taivu. Eikä huonoja kirjoja ala kirjoittamaan.

Mies menee rohkeasti Poriin, Elton Johnin konserttiin, ja etupenkissä juo vaaleanpunaista kuohuviiniä, katselee rohkeasti ympärilleen ja miettii, voisiko sitä kirjoittaa satakuntalaisista kirjan, ja laittaa siihen pohjalaisen konnan. Sellaista kirjaa olisi joulun välipäivinä mukava lukea.

Kuvan leidillä on stringit tallella siveästi

Kuumat naiset

Helteiset päivät Joen kaupungissa saivat niskani kipeäksi. Kaduilla käyskennelleet naisihmiset olivat somia katsella ja erosivat tyystin siitä tyypistä, joka Markus Kajon mukaan kansoittaa Pohjois-Karjalan ahot ja aitavieret.

Markus Kajon mukaan Pielisen rannoilla käyskentelevät naisihmiset muistuttaisivat dragster –autoja ja heidän ääntelynsä oli sukua aborginaalien perinnesoittimen, diggeridon, äänenmuodostukselle.

Kajo tarkoitti epäilemättä sitä, että ominaisuudet synkkaavat, jos on laskettu perä ja levennetyt lanteet. Ja, että ääntä lähtee sekä sisään- että uloshengityksen yhteydessä.

Joen kaupungista kotoisin oleva Pia Pakarinen on muutamien mielestä niin kaunis ilmestys, että hänestä leivotaan seuraava Miss Maailma. Rohkenen epäillä. En tavannut neitokaista Joen kaupungissa, mutta rohkenen silti epäillä paskalehdistön kykyä puolueettomaan arviointiin. Kyseessä lienee vedätys, jota nykyään niin paljon harrastetaan.

Tillmannin oma opiskelija on kerran saavuttanut kolmannen perintöprinsessan arvonimen ja olkanauhan missikilpailussa. Se oli hämmästyttävä kokemus. Osittain se oli jopa pökerryttävä kokemus.

Tämä kyseinen neitokainen ei pulpetissa istuessaan tuntunut minusta erityisen kauniilta. Hän oli tyylikäs, hän osasi kihertää ja kiehnata, hän osasi provosoida ja maanitella, mutta muuten…… no way

Pari vuotta sitten törmäsin eräässä tilaisuudessa edellisen vuoden Miss Suomeen. Juttelimme pari minuuttia. Totesin itsekseni, että olipa meikattu lukiotyttö laitettu hoitamaan asiaa. Myöhemmin miespuoliset kaverit kyselivät, miltä tuntui jutella Miss Suomen kanssa ?

Ei miltään. Kadut ovat täynnä uskomattoman viehättäviä naisia, jotka lähettävät 40 metrin säteelle ympärilleen väreilyä, joka lyö polvet notkolle ja ihokarvat etukenoon. Kadut ovat täynnä naisia, jotka voittavat nämä julkisuuden naiset mennen tullen. Pohjois-Karjalassakin.

Veikkaan, että Pia Pakarinen tulee sijoittumaan samalle tasolle kilpailuissa kuin tennistähti Nieminen. Sen jälkeen hänestä tehdään muutamia tekaistuja uutisia, poikaystävä heitetään huuthelkkariin ja tilalle hommataan epämääräinen nuori liikemies. Sellainen, joka vedenvaraan joutuessaan hukkuisi välittömästi kaulassa roikkuvan kultaketjun vetämänä.

Tosi kauniit naiset kiertävät nämä kisat tosi kaukaa.

No, kauneus on aina kuitenkin katsojan silmässä. Tavaran himoittavuus ja houkuttelevuus aiheuttaa usein päänvaivaa himoitsijalle, mutta ei se ole ongelmatonta tavaran omistajallekaan.

Joen kaupungin torilla kirpputoripöydällä oli Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja myynnissä. Katselin niiden hintoja. Doctorovia olisi ollut tarjolla. Samoin Saul Bellowin Sadekuningas. Katselin kirjoja ja tutkin hintoja. Sadekuninkaan kuluneesta ja paljon käyttöä kokeneesta niteestä myyjä pyysi 25 euroa.

Pidin sitä vähän korkeana hintana kirpputorikirjasta.

Tähän myyjä, vanhempi herrasmies vaarojenmailta totesi, että tuota Keltaista kirjastoa, ja varsinkin Bellowia menee niin tosi huonosti kaupaksi, että hintaa on pidettävä noin korkealla, jotta tässä hommassa edes jotenkin pärjäisi.

Uskoisin, että Pia Pakarisenkin on turvauduttava samaan talousajatteluun. Ainutkertainen tuote on hinnoiteltava mahdollisimman yläkanttiin sillä markkinat ovat hänenkin kohdallaan ohuet ja ajallisesti rajalliset.

Kuvassa tulevat joensuulaiset missisukupolvet harjoittelevat poseerausta joenrannalla . Pikkutytöt kasvavat vähän, kun kuvaa klikkaa.