Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Kategoria: suku

Syntymä ja kuolema

Hautajaisissa ihminen joutuu mittamaan asioita sekä tunteillaan, että biologisena jatkumona. Joku loppuu hautajaisissa, mutta kahvitarjoilun jälkeisessä puheensorinassa on myös toivoa. Väkevimmät lastenlapset kantavat arkkua. Ne, jotka eivät vielä jaksa, puhuvat kuin aikuiset. Uusi elämisen taakka painaa heitä jo kohti varhaisaikuisuutta.

Minullakin on suojamekanismini. Hain hautajaistalosta sen huoneen, jossa olen syntynyt tuomien tuoksuun kesäkuussa 57 vuotta sitten. Äitini oli paikalla ja todisti, että tämä huone se oli ja se sänky oli juuri tuossa paikassa.

Kun kuolema lähestyy, ryhdymme kyselemään, missä viipyvät lastenlapset. Missä viipyy geeniemme kiitorata, jota myöden ne lohdullisesti jatkavat matkaamme kohti iäisyyttä. Missä on lohdullinen tulevaisuus ?

Syntymäkamarini lisäksi tapasin tänään 54 vuoden tauon jälkeen serkkuni, joka hoiti minua, kun olin 3 vuotta vanha. Hän tunsi minut, minä taas vain arvasin nimen perusteella, kuka hän oli.

Tänään olen vähän taas yksinäisempi. Yksi ihminen on pois. Sadat tarinat ja kertomukset elävät mielessäni. Pappi ei niitä tänään osannut kertoa, enkä minä niitä teille ryhdy kertomaan. Tiedän vain sen, että minä kaipaan enoani samalla tavalla kuin serkkuni häntä nyt kaipaavat. Minä kaipaan nyt jo taas syntymäkamariini ja huolettomiin päiviin. Minä kaipaan takaisin päiviin, jolloin luulin niitä riittävän määrättömästi jokaiselle.

>Paljastuksia

>

Edesmenneellä Kari Tapiolla on kuulemma poika, joka on elänyt elämänsä Kari Tapion oman ydinperheen ulkopuolella. Hän oli ollut isänsä hautajaisissa. Se on sangen luonnollista. Meidät nisäkkäiden pennut on rakennettu niin, että me kiinnymme omiin vanhempiimme, asuimme heidän kanssaan, taikka sitten emme.

Koivun jääkiekko- veljeksilläkin on kuulemma veli, joka ei ole samoja kaukaloita hinkannut heidän kanssaan. Sekin on ihan normaalia. Vieläpä sekin on normaalia, että tämä jääkiekkoa harrastamaton velipuoli on seuraavan sukupolven antanut jo harrastaa vähän jääkiekkoa.

Jokaisella meistä on omat salaisuutemme. Media ei ole kiinnostunut yleensä yksityisen ihmisen asioista, tai on korkeintaan kiinnostunut vasta siinä vaiheessa, kun yksityisen ihmisen uutisarvo nousee niin suureksi, että yksityisyyden pidäkkeet murtuvat.

Uusien ministerien kohdalla kynnys on matala. Minun kohdallani se taas on niin korkea, että joudun yleensä itse paljastelemaan oman elämäni kummallisuuksia. Kun lehdet eivät halua osallistua tähän, blogimaailma on yksi harvoista soveliaista kanavista.

Joten täältä pesee taas. Jotta en olisi paljoa Kari Tapion poikaa huonompi, paljastettakoon nyt heti, että Tillmannin serkku on televisiossa uransa aloittanut levylaulaja. Mitäs siihen sanotte?

Kävin joskus aikoinaan jopa hänen keikoillaan pällistelemässä. Pääsin jopa takahuoneeseen.

Ja pikkupikkupikkuserkkukin oli levylaulaja. Häntä en henkilökohtaisesti koskaan ole tavannut.

Kauhistuttavin paljastus, joka jo lähentelee perverssiyden kultaista leikkausta, lienee kuitenkin se, että sukukirjasta huomasin sen, että minulla ja lukioaikaisella englanninopettajattarellani on yhteinen esiäiti 7 sukupolvea sitten. Englannin opettajattareni syntyi Amsterdamissa 1920 – luvulla, mutta jotenkin hän kuitenkin hivuttautui Suomeen ja juuri minun opettajakseni. Minä kohtelin häntä ylimielisesti ja ynseäsi. Tuskin koskaan olen kenenkään sukulaiseni elämää tehnyt niin hankalaksi. Tosin en silloin tiennyt, että olen hänelle sukua.

Asian on Taivaan Isä varmasti kostanut siten, että teki minusta opettajan. Niin yleensä käy.

Opettajaksi tullaan kahta kautta.

Ensiksikin opettajuus periytyy. Siitä on olemassa monen kaltaista esimerkkiä. Tämä ammatti saa seuraavat sukupolvet järjestään pauloihinsa. Joku heistä haluaa jatkaa ihmisten lasten kaitsemista. Se, onko kyse masokismista , vai sadismista, on veteen piirretty viiva.

Toiseksi opettajuus on mitä suurimmassa määri rangaistus pahoista töistä. Minun kohdallani on luultavaa, että 40 vuoden palveluksella pystyn korvaamaan vain pienen osan aiheuttamastani harmista ja epätoivosta. Toisaalta on muistettava, että äitini suvun sukuvaakunassa on kynttilä symboloimassa sitä, että hänen sukunsa on tuottanut Karjalan kannakselle leegion kansakoulunopettajia. Voi se olla vähän periytyvää minunkin kohdallani.

Viimeinen aamun paljastus voisi olla se, että ryhdyn kohta lukemaan Raamattua. Se tietenkin tekee ihmislapselle hyvää koska tahansa, mutta etenkin näin juhannuksen ja kesäloman edellä sillä voi olla myös ihmislasta hillitsevää vaikutusta. Todellinen syy on kuitenkin se, että Länsimaisen kirjallisuuden klassikot – tenttipakettiin kuuluu noin 15 kirjaa. Niiden joukossa on myös Raamattu, tai oikeastaan osia siitä.

Kun edellisestä kerrasta on jo aikaa, ajattelin, että aloitan tuosta nyt tuon tenttiin valmistautumisen. Gabriel José de la Concordia García Márquez :in kirjoittama ” Sadan vuoden yksinäisyys” on toinen vaihtoehto aloittaa tuo valmistautuminen. Muutaman kokeilevan lukuhetken jälkeen on pakko myöntää, että Raamattu tuntuu helpommalta kirjalta aloittaa.

>Jos täytätte mun lasinin, niin tahdon kertoa

>

Kerran eräs namibialainen sysimusta mieslääkäri kysyi minulta suomalaisessa kapakassa suomeksi ;

Mitä kautta jääkärit tulivat Suomeen ?

Meinasin saada puolikkaan Karhua väärään kurkkuuni. Olin nolokin. Sinimusta sivistynyt Swapon mies kysyy minulta asiaa, jota en osaa. Kun olin tarpeeksi kärvistellyt, tämän hyväkäs nauroi sydämellisesti ja kohotti lasiaan

Pohjanmaan kautta !

Tänäänkin tuli asemiehiä Suomeen Pohjanmaan kautta. Vittu joo ! Vaalien alkajaispäivänä. Me saimme kiinni ja samalla vaivoiksemme 18 merirosvoa, joita joudumme raijjaamaan läpi tuomioistuimemme, kärsimään vankiloissamme vuosikausia ja jotka mahdollisesti jäävät vielä maahamme tuomion kärsimisen jälkeen.

Uskokaa tai älkää…. Somalian rannikon edustalla osa veneissä kelluvista merirosvoista odottaa vain ja ainoastaan kiinniottoa ja pääsyä eteenpäin.

Kävin äänestämässä ennen kuin ehdin lukea tätä uutista. Luojalle kiitos siitä. Muuten olisin ehkä äänestänyt toisin, taikka piirtänyt vaalilippuun somalialaisen kirkkoveneen. Päivän aikana olen kuullut jostain semmoistakin, että Hornettien asemesta laitamme peliin ehkä omat maajoukkomme.

Eikö nyt olisi jo aika rauhoittua ja tulla järkiinsä.

Nämä merirosvot maksavat meille vielä pitkän pennin. Ja euron. Kun 18 miestä istuu tulkin avustuksella Keravalla 5 vuotta, lasku on tähtitieteellinen.

Tai …. Mikä minä olen ketään neuvomaan.

Itämerellä seilasi 1500 – luvulla muuan Dietrich niminen näiden mustien sällien ammattiveli. Saksalainen oli tämä Dietrich. Sitten kävi niin, että Kustaa Vaasa hermostui Itämeren merirosvoihin ja päätti rauhoittaa koko alueen.

Dietrich oli vaarassa, ei suinkaan joutua Kalmarin linnantyrmään, vaan narun jatkeeksi. Niinpä hän rantautui pika pika Viipuriin, lopetti entisen ammattinsa ja varmuuden vuoksi nai vielä paikallisen kauppiaan tyttären.

Tästä avioliitosta on sitten seurannut katkeamaton virta rajuja ja rakastettavia naisia , joista minä olen päässyt tuntemaan vain isoäitini, äitini ja tyttäreni.

Mikäpä minä olen merirosvoille räyhäämään.

>Surun päivä

>

Eilen saapui Lontoosta tieto, että sukulaiseni Mark on auto-onnettomuudessa kuollut. Asianajajansa oli kirjoittanut asiallisen ja koruttoman kirjeen englantilaiseen tyyliin. Jeeves – tyyliin, tiedätte.
Onnettomuudessa oli menehtynyt koko Mark –sukulaisen perhe. Tätä erityisesti asianajaja Mr. Robert Askew valitteli. Hänelle on nimittäin nyt langennut työteliäs ja vaativa tehtävä perikunnan hoitajana etsiä Mark-herran sukulaisia. Tehtävä on vaativa, mutta hänen mielestään ei varmaankaan kovinkaan vastenmielinen, sillä Mr. Askewin omien sanojen mukaan Mark oli ehtinyt tehdä mittavia sijoituksia Lontoon Cityn alueella ja sen lisäksi vielä muualle maailmaan.
Ensikäden ongelmana asianajaja näkee kuitenkin sen, että Markin maatilan hoito vaatii kiireellisiä toimenpiteitä. Pehtoori pärjää peltojen kanssa kyllä hyvin, mutta ratsuhevosille pitäisi valikoida astutukseen oriehdokkaita ja kesäkuussa juostavaan Ascot Gold Cup– kisaan pitäisi valikoida kiireesti hevosia.
Internetin hakutoimintojen avulla hän on nyt sitten löytänyt minut. Hän pyytää minua ottamaan yhteyttä muutamien käytännön järjestelyjen suhteen. Samalla hän tarvitsisi matkapuhelinnumeroni.
Taidanpa kirjoittaa Mr. Robert Askewille. Oikea sukunimeni on aika lailla harvinainen, sillä meitä elossa olevia tämän sukunimen haltijoita on vain 21 kappaletta.
Meinaan kirjoittaa muutaman valitun sanan Markista, vaikka noin yleensä ei vainajista pidä mennä puhumaan pahaa. Meinaan kertoa esimerkiksi sen, että Jussi-serkun häissä Mark hässi pitäjän lukiossa opiskellutta englantilaista vaihto-opiskelijaa, Lindaa, häätalon yläkerran vessassa niin, että sahanpurut putoilivat alakerran salissa boolimaljaan. Mahtoiko menehtynyt aviovaimo olla juuri tämä Linda ? Mahtaako tämä vainaja nyt olla se meidän suvun Markku, jonka piti vaihtaa etunimensä lukiossa ?
Sitten aion kertoa asianajajalle myös sen, että Markilla oli tapana teettää eläessään hankalia ja paskamaisia tehtäviä toisilla ilmaiseksi, taikka vähäistä korvausta vastaan. Aion tiedustella asianajajalta, josko Mark on ehtinyt tällaista kuolemantapausta varten tallettaa asianajan käyttöön varoja näihin edessä oleviin kuluihin. Markin tapaista oli laittaa aina muut maksamaan.
Yhteiskoulussa se leikki jo maailman miestä. Se osti torstaina aina täyden paketin kortonkeja, pisteli niihin neulalla reikiä ja jakoi ne sitten perjantaina parhaille kavereille viikonlopun varoiksi.
Lisäksi pyydän asianajajaa ensitöikseen selvittämään sen, löytyykö Markin jäämistöstä purukumipaketista saatua Bobby Charltonin kuvaa ? Mark pölli sen minun kokoelmistani vuonna 1966, heti sen jälkeen, kun Bobby ja Englanti voittivat maailmanmestaruuden. Jos löytyy, minä tilaan Manun koko pohjoiskatsomon kuseksimaan Markin haudalle.
Ja lisäksi kerron asianajajalle, että jos hän on minut pystynyt netin kautta onkimaan esiin, niin minun puhelinnumeroni hankkiminen on hänelle hyvin helppo homma. Vasso quu , siitä vaan, soittaa, kyllä täällä osataan kieliä ja Markista on paljon vielä lisää kertomista.
Lisäksi sanon hänelle, että panee nyt näytiksi rahaa tulemaan vaikka kenkälaatikollisen. Kannattaa kuitenkin tarkistaa, ettei Mark ole leikellyt sanomalehdestä niitä punta-nippuja. Niin se teki jo pienenä. Joku kusetus tässäkin on nyt varmasti menossa.

Tervetuloa lukijaksi Vaiheinen

>Mikä ei kuulu joukkoon ?

>

Valekirjailija Sariola joutuu palauttamaan 25 000 euroa kirjastoapurahoja. Kokoomus ja Keskusta joutuvat palauttamaan vaalirahoja Nova-yhtiöiden konkurssipesiin. Jyväskylän entinen kaupunginjohtaja ei joudu palauttamaan kultaista kädenpuristustaan vuodelta 2004. Siinäpä hyvä nelikenttä tänään jatkuvalle Uutisvuoto-ohjelmalle.

Jos Uutisvuoto haluaisi olla ajan hermolla, se ottaisi nyt kiireesti kisailemaan Novan entistä johtoa, asiassa ryvettyneitä kansanedustajia ja muita asianosaisia. Monet heistä ovatkin jo tanssineet tähtien kanssa ja tehneet itsestään julkisuustyötä, joka nyt viime päivinä on lopulta alkanut satamaan laariin.

Uutisvuoto varmaan jotenkin noteeraa toivon mukaan entisen kapteeninsa sairauden ja pitäytyy normaaleissa käyttäytymissäännöissä. Semmoinen on hyvä muistaa sekä satiirissa että ironiassa. Ehkä on soveliasta myös jättää julkisuudessa tapahtunut rikkaan perheen julkipyykki vähemmälle.

Kohtalonomaista muuten se, että tässä keväällä eräs varsinaissuomalainen kunnallisdemari kaappasi samaan sukuun kuuluneen nuoren naisen ja yritti tällä tavoin kartuttaa tulevaa vaalikassaansa. Nainen eristettiin salakammioon. Nyt sama suku haluaa avata toisenlaisia salaisuuksia ja julmuuksia, omasta tahdostaan ja itse julkisuuteen vaikuttaen.

Keväällä suku säästyi suurelta hehkutukselta ja median kaivelulta melko täydellisesti. Tapaus vaiettiin kuoliaaksi muutamassa viikossa. Kuvittelin se tapahtuneen suvun halusta ja pyynnöstä. Nyt sama suku, nuorten miesten armeijatermiä käyttääkseni, avautuu ja hajoaa.

Puuttuu enää se, että joku ryhtyisi esittelemään suvun maatalousharrastusta.

Mutta Pekka Kettunen siis ei kuulu joukkoon. Hän ei joudu palauttamaan rahoja. Aikoinaan Joensuussa oli torin kupeessa mainio osuustoiminnallinen hotelli, jonka tanssiravintolan puoli kulki nimellä ” pekka kettunen”. Baarin puolta kutsuttiin ” marja happoseksi”.

Kyseinen hotelli oli tilannut taiteilija Juhani Leskiseltä hotellin liikelahjaksi single-levyn, jolle taiteilija sitten oli laulanut kappaleen ”Happosen Marja ja Kettusen Pekka”. Johanna –levymerkin tuottamalla levyllä b- puolella oli sama instrumentaali-sovituksena. Hyville ja tuottaville hotelliasiakkaille jaettiin sitten tiskin alta tätä harvinaisuutta siinä tilanteessa , kun hotellilaskua maksettiin ja asiakas oli poistumassa.

Ko. äänite on edelleen Tillmanin hyllyssä muistona menneestä. Hotelli on jo lopetettu aikaa sitten ja taiteilijakin on mennyt.

>Tuli postia…

>

Olen istunut tänään keskustoimistolla kokouksessa ja ollut muutenkin kovasti liikekannalla. Mietin ajomatkalla illalla sitä, miksi jonkin viraston, laitoksen tai instituution pääkonttoria sanotaan pääkallonpaikaksi ?

Ei se nyt ainakaan Mustanaamiosta ole tullut. Liekö asialle sitten joku fysikaalis-lääketieteellinen selitys. Mutta kuten sanoin, olin pääkallonpaikalla kokouksessa.

Eilinen ilta meni tenttikirjojen ja kirjeen parissa. Olen nimittäin alkuviikosta saanut postia Australiasta ja siihen piti vastata.

Pari viikkoa sitten seikkailin netissä ja googlasin tätini nimellä Internetin syviä vesiä. Haaviin tarttui yksi samalla sukunimellä varustettu henkilö, jonka etunimi täsmäsi perimätietoon. Minulla pitäisi olla sen niminen serkku Austaraliassa. Kun tiedostoon oli jäänyt ko. henkilön 4 vuotta vanha meili-osoite, päätin kokeilla ja kopasta, mitä sieltä toisesta päästä löytyy.

No sieltä löytyi serkkutyttö, jota en ole ikinä nähnyt, jolle en ole ikinä kirjettä tai korttia lähettänyt ja jonka kanssa en ole ikinä puhunut. Viiskymppinen serkkutyttö, joka kirjoitti minulle meilin ja joka oli antanut viestini toiselle serkkutytölle, joka hänkin kirjoitti minulle alkuviikosta meilin.

Eilen vastasin sitten heille molemmille yhteisesti ja lähetin muutaman kuvan perheestämme ja residenssistä. Kolmanteen serkkutyttöön en ole vielä saanut yhteyttä, mutta epäilemättä sekin kohtaaminen vielä on edessä.

Voin vakuuttaa, että tässä iässä ensimmäiset sukulaisiin tutustumisaskeleet ovat aika jänniä ja vähän ” käsi puristaa kynää” kun ensimmäistä viestiä sorvaa omalla kyökki enkliskalla.

Yksi tyttö taitaa olla naimisissa jonkun aatelisen kanssa, sillä sukunimensä on helkkarin moniosainen ja täynnä ab, von und zu –lyhenteitä ja ranskalaisia pyhimyksen nimiä. Yksi taitaa olla neiti-ihminen ja kolmannesta en oikein osaa vielä sanoa mitään. Tätikin on kuulemma hyvissä voimissa miehensä kanssa vielä.

Mutta pikkuhiljaa tässä raivataan tietämättömyyden viidakkoa pois ja välitetään suomitietoutta. Sivutuotteena perheen nuoriso näyttää saaneen samalla kertaa pari pikkuserkkuakin. Jos tulevina päivinä kerron teille aussi-vitsejä, ylistän Crocodile Dandyä ja retostelen aussi-olut merkeillä, ymmärtänette, että olen vain kovasti innostunut uusista sukulaisistani.

>Yllätyskirjeen sorvaamista

>

Suven suloisuus on nyt ihan kynnyksellä. Oikeastaan se on jo viikon sisällä taittumassa kohti syksyä. Lomakausi on se, mikä on alkamassa kohta. Varautukaamme siis muutamalla itseämme vahvistavalla sanalla edessä oleviin sukuloimisiin ja vierailuihin. Sellaisia meille kaikille vääjäämättä osuu kohdalle seuraavien viikkojen aikana.

Tillmanilla on kolme serkkua Australiassa. Minulla ei ole ollut tilaisuutta koskaan tavata arvon ladyja ja yhteydenpitokin on ollut olematonta. Äitini ja serkkujeni äiti lähettelevät toisilleen sisarusjoulukortit säännöllisesti ja sukukirjasta näkee syntymäajat ja nimet. Siinä se. Tuskin edes suomea enää ymmärtävät. Yksi serkkutytöistä on muuttanut vähän kauemmaksi, mutta kaksi asuu edelleen jossain itärannikolla.

En aio lähteä Australiaan ja mennä ovelle koputtamaan Yrjö-yllätyksenä.

Hello, olen serkkusi Suomesta, miten menee.

Sitä vastoin olen tehnyt hienotunteisia tiedusteluja Internetin ja sosiaalisen median avulla. Serkkuni ovat nimittäin meidän muiden tavoin jättäneet paljon jälkiä elämästään sinne.

Taidan kirjoittaa serkulle mailin.

Tervepä terve! Ei olla koskaan nähty ennen, mutta sinäpä se olet minun serkkuni. Mitä kuuluu ?

Ongelma on vain se, että en ole varma ollenkaan siitä, tykkäänkö lopultakaan murtaa 50 vuoden hiljaisuuden ja tunkeutua jonkun elämään noin vain. Pitänee kysyä äidiltäni tarkemmin.

Asia joka tapauksessa kiinnostaa minua suunnattomasti. Tässä tapauksessa tuntemattomuus ja etääntyminen ei jatku loputtomiin sillä kaksi serkkutytöistäni on ilmeisesti neiti-ihmisiä ja vain kolmas on avioitunut. Hän taas asuu nykyään jossain Ranskassa lastensa ja aateliselta kuulostavan miehensä kanssa. Siellä on siis jossain pari kappaletta lasteni pikkuserkkuja.

Heitäkin voisi lähestyä, mutta he asuvat niin pelottavan lähellä, Euroopassa, että on aina suurena vaarana se, että yhteydenotto saa aikaan vaivalloisen vierailujen suman.

Taidanpa suorittaa kaksoishämäyksen ja lähestyä serkkujani Tillmanin persoonassa. Riittäisi suvulle taas ihmettelemistä sukukokouksessa kun tieto leviäisi.

Sellainen nimittäin taas järjestetään taas tänäkin kesänä kaksipäiväisenä. Ensimmäisenä päivänä sukuseuran nuoriso(50 – 70- vuotiaat) kokoontuu olutkuppilaan ihmettelemään toisiaan. Varsinainen sukukokous ja varsinaisten jäsenten kokoontuminen on seuraavana päivänä. En ole mainitun seuran jäsen vielä, mutta olen harkitsemassa liittymistä, sillä jatkuvasti karttuva ikäni oikeuttaa minut kohta varsinaiseen jäsenyyteen.

Ehkäpä viikonloppuna lähetän riemastuttavan kirjeen hiljaisuudesta serkulleni. Internet tarjosi minulle eilen montakin e-maili osoitetta hänelle. Pitänee vain kirjoittaa napakasti ja nopealla aloituksella, jotta hän ei tulkitse kirjettä nigerialaiseksi kerjuukirjeeksi.