Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Kategoria: Sota

Kuka minä oikein olen ?

Koti on ihmiselle emotionaalinen paikka. Se on sitä, vaikka et olisi siellä koskaan käynytkään. Tunnesiteet syntyvät tarinoista ja kertomuksista, vähitellen ja lopulta kumulatiivisesti. Ainakin onnellisen kodin skema.

Kuvassa on mummolani Karjalan kannakselta vuonna 1943. Ihmiset näyttävät onnellisilta. Koko perhe on kokoontunut valokuvaa varten juuri valmistuneen rakennuksen kuistille. Samalla paikalla ollut koti oli palanut joulukuussa 1939. Tämäkin talo tuhoutui alle vuoden kuluttua kuvan ottamisesta.

En ole koskaan käynyt tällä paikalla. Silti se tuntuu minusta rakkaalta. Tunteet näyttävät syntyvän ihmisten ja tarinoiden välityksellä.

Asuin opiskeluaikanani kolmen vuoden aikana kahdessa asunnossa. Ensimmäisessä työpaikassani asuin kolme kuukautta. Olen käynyt sen rakennuksen yläkerran ikkunaa katsomassa kolmenkymmenen vuoden aikana kaksi kertaa. Sisälle on ole rohjennut mennä, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Toisessa työpaikassani asuin kolmen vuoden aikana kolmessa asunnossa. Yhdessä niistä kävin talvella.

Syksyllä kävin katsomassa syntymäkotini sitä huonetta ja sitä sänkyä, jossa olen syntynyt. Viikonloppuna kävin nukkumassa toisessa talossa, siinä huoneessa, jossa olen lapsuuteni viettänyt. Juuri nyt olen nykyisessä kodissani ja kirjoitan tätä.

Olen elämäni aikana syntynyt ja asunut 15 kodissa.

Olen tänään miettinyt sitä, missä minä olisin asunut ja elänyt, jos kuvassa olevat ihmiset olisivat saaneet jatkaa elämäänsä tuolla paikalla. Opettaisinko minä insinöörejä Viipurissa, Käkisalmessa vai Sortavalassa ? Miettisinkö minä siellä nyt sitä, millaista mahtaa olla muualla. Miettisinkö sitä, miten asiat olisivat voineet tapahtua.

No, nykyisistä ihmisistä ja rakkaista minun on kiittäminen sitä, että Josif Vissarionovitš Džugašvili potkittiin pois pappisseminaarista ja myöhemmin sitten kyseinen veikko muutti sukunimensä, innostui politiikasta, ryhtyi terroristiksi, ja loi uransa politiikassa. Lopulta, vuonna 1939 hän päätti yrittää stilisoida Suomi-neidon toista helmaa asevoimin. Ehkä hän jopa ajatteli niin, että sadoille tuhansille suomalaisille hän samalla antaa uuden mahdollisuuden luoda kertaheitolla itselleen toisen ja oudon identiteetin ja elämän.

Häntä minun on ehkä elämästäni kiitettävä. Ja niitä tamperelaisia ihmisiä, jotka suojelivat häntä vuonna 1905.

Ylävirtaan


en näe enää rintamaa,

pimenee

lennän yön ja päivän rajalla, suuliekit sammuvat

Jumala on sytyttänyt joella kalastajien lyhdyt

kohta hän antaa kalat ilmi

yksi kerrallaan

Täysi armahdus




nato tulee autiomaahan luokseni

pelastamaan ihmisen lasta

jonka sydän on kuukauden polttanut kannabista

kolmannella linnavuorella

vasemmalta katsoen



kuningatar on merkinnyt lampaansa huonosti

sekaannus ainoa turvamme

joki pelastajamme

liha laulaa

vehnäjauho varisee viiniin

kirjurit mittaavat miekkojen nesteet

yöllä kaksisataa spitaalista vartijaa

kulkee hiljaa laulaen pitkin kaupungin kattoja.

Joulu Suomen raskaassa

Kun vuonna 1974 olin selvinnyt alokasajasta hengissä ja vannonut puolustavani tätä maata polkupyörää ja lähetin postilaukkua apuna käyttäen hengenlähtöön asti, koitti aika tehdä se suuri päätös; ollako lomalla jouluna vai uutena vuonna. Siihen aikaan tarvittiin kansakunnan puolustukseen joka viikonloppu 50 % vahvuudesta, joten asetelma oli fifty sixty. Kumpaa nyt sattui sitten enemmän arvostamaan. Edellisten sukupolvien yllytyksestä päätin niin, että uutena vuonna olen ainakin Köyliön Lallintalolla katselemassa kaukaa erästä neitokaista.

Päätin olla sen vuoksi kerrankin vapaaehtoinen ja jäädä jouluksi Kasarmille.

Jouluaattona esimiehet pakottivat tuhrimaan patterin seinät valkoisella suihkutettavalla spray-lumella. Aavistin jo siinä vaiheessa pahinta. Tuon sotkun siivous me vielä löydetään edestämme. Ja niin me löysimmekin. Uutena vuonna kiinni ollut porukka ei joutunut tuhrimaan, eikä myöskään siivoamaan mitään.

Sitten pidettiin tupa- kaappi- ja siisteystarkastus. Ja viinatarkastus. Minä olin ihmeissäni. Syntymäkodissani ei juuri viinaa harrastettu, ja joulu oli vihoviimeinen ajankohta, jolloin sellaista olisi ryhdytty harrastamaan. Minulla oli kasarmin käytävillä outo olo, että minä todella tulisin kokemaan ikimuistoisen joulu, niin kuin minulle oli luvattu.

Ensimmäiset viinapullot kaivettiin esiin kuivaushuoneessa olevista saappaista iltapäivällä klo 5. Luhangasta kotoisin ollut metsuri-tykkimies juopui siinä määrin, että jouduimme vartioimaan häntä iltaruokailussa samoin kuten paimenet omia lampaitaan illan kertomuksessa. Myöhemmin yöllä sitten PU:na toiminut luutnantti Rajala metsästi metsuria pitkin käytäviä, kunnes löysi lopulta tämän omasta sängystään, päiväpeitteen alta, täysissä suntisvarusteissaan.

Patteriston komentaja tuli käymään ja juomaan petrolia peltimukeista. Melkein sinuteltiin häntä ja todettiin, että koulutus on kovaa ja sitä on tarpeeksi, mutta hiki säästää verta. Tämä Sarastien –tyyppinen majuri yritti olla huomaamatta sitä, että pesäpalloa mestaruussarjassa pelaavat alikersantit alkoivat humaltua vaarallisessa määrin.

Myöhemmin yöllä sitten poistumiskiellossa ollut varusmies-romaani päätti lähteä omin luvin läheiseen matkustajakotiin, jonne oli kutsunut joulun viettoon koko heimonsa. Annoimme hänen mennä, sillä hän oli käynyt illan mittaan jo vähän vaaralliseksi.

Iltakymmeneltä tuli sitten patteriin vääpelinämme toiminut ylikersantti, joka määräsi kaksi miestä upseerikerholle ampumaan kunnialaukauksia satavitosella. Sanottiin sille, että ollaan b-miehiä. Ollaan puujalkapatteri, eikä olla tykkiä nähty kuin alokasaikana sulkeiskentällä. Ja silloinkin lykättiin pitkin kenttää 122 haupitsia.

Ylikersantti soitti johonkin ja ärhenteli puhelimessa aikansa, jonka jälkeen sitten otti komentonsa takaisin ja sanoi, että hän on sekoittanut juhlat nyt pahasti. Uutena vuonnahan siellä kerholla ammutaan kunnialaukaukset, eikä suinkaan jouluyönä. Hän käski meidän jatkaa pyhän yön viettoa säädyllisesti ja jatkoi horjuvaa matkaansa kohti kerhoa.

Alikersantit ryhtyivät pston komentajan lähdettyä tilamaan lisää keskiolutta kihniöläisestä kyläkaupasta. Tilausta toimitettiin käytävän kolikkopuhelimella. Myöhemmin sitten, keskellä jouluyötä sekatavarakaupan pakettiauto toimitti tilauksen sovitusti kasarmin läpi kulkeneelle tielle, josta se nostettiin kasarmirakennuksen alakerran ikkunasta sisään.

Menin nukkumaan, sillä meno oli minusta vähän kauhistuttavaa. Paimenten tavoin minäkin pelkäsin. Hyvän sanoman toi sitten aamuneljältä matkustajakodista palannut romaani – tykkimies, joka herätti minut ja lupasi kaivaa puukolla molemmat alasatakuntalaiset silmäni ulos kuopistaan. Suhtauduin asiaan vakavasti, sillä kyseisellä ” valdella” oli rinnassaan kaksi 30 cm pitkä arpea ristin muodossa. Poikittaisen oli tehnyt Kauhajoen kasinon lippujonossa muuan Hagert. Pystysuoran taas oli kuulemma tehnyt eräs kätevä seinäjokelainen kirurgi keskussairaalassa kun miestä oli kursittu kasaan.

Vähitellen kuitenkin patteriin laskeutui Jylhän Kiirastulen omainen rauhallinen tunnelma. Vaikka koettelee, kyllä lenkit kestää. Kun kestivät aikoinaan Summassa, Taipaleessa ja Kollaalla, niin kyllä tämäkin yö tästä menee.

Semmoinen ikimuistoinen joulu se.

Ankea on taas itsenäisyyspäivän aamu

Viljo- pappa armeijakuvassaan. Kuva otettu 1921 tai 1922. Tykkimies seisoo siloposkisena nuorukaisena vasemmalla.

Viljo- Pappa on käynyt kuvassa myös talvisodan jälkeen 1940. Pappa on kuvassa 39 vuotias. Sota on kuitenkin saanut miehen kasvot vanhenemaan ja ilmeen totiseksi. Sotapuukko roikkuu vasemmalla puolella.

Minä olen muistellut tänään tietenkin näitä asioita. Olin eilen vielä innoissani ja luottavaisella mielellä. Elin isänmaallisuuden hengen läpitunkemana ja selasin jatkosodan pikkujättiläistä.

Taas odotin kuitenkin turhaan. Ei tullut korpinjämiä tähän torppaan. On katsottava tulevaisuuteen ja odotettava ensi kesäkuuta. Jossain vaiheessa yhteiskunta varmasti huomaa sen, että olen kohta sotinut täällä blogistaniassa isänmaan puolesta jo kohta 5 vuotta. Olen täällä kynää ja näppäimistöä apuna käyttäen torjunut apatia-vihollista yhtä kauan kuin isoisämme aikoinaan rintamalla.

Ei ole tippunut virallista tunnustusta. Sivupalkissa on arvokkaita tunnustuksia taistelijatovereilta. Niistä on mukava nauttia. Lukijaikoneja on 85. Kirjoituksia on kertynyt 1794. Laskuriin on tullut 189 222 käyntiä. Viljam Pylkäs ampui aikoinaan suoaukealle 80 vihollista yksinään. Hänen fiktiivinen romaanihahmonsa, Antti Rokka vain 50. Minun ei ehkä kannata omiani esiin tuoda.

Ovat ehkä korpinjämät jääneet tulematta siksi, että olen ylipäällikön tekemisistä kirjoittanut kuten Rokka puhui luutnantti Lammion edesottamuksista. Ovat ehkä jämät jääneet siksikin tulematta, että olisivat varmaan minun hallussani joutuneet repun viilekkeeseen samalla tavalla kuin korpraali Määtän vapaudenristi.

Kynällä meinaan kuitenkin taistella edelleen. Niin teki aikoinaan Rahikainenkin. Välillä tosin ammuskeli vähiä panoksia taivaan tuuliin, mutta pääasiassa kirjoitteli naisille ja yritti päästä vähällä taistojen tuoksinassa.

Rahikainen on aliarvostettu isänmaallisuuden myyttihahmo. Hän on sivistynyt ja charmikas mies. Hän ei humallu kesäkuun juhlissa kiljusta. Hän ottaa vuoteensa ja mieluummin lähtee tientekoon naiskauneutta ihailemaan. Ja kokeilemaan. Hän tulee takaisin virkistyneenä. Hän on aamulla selvä ja onnellinen. Hänellä on edelleen naisen lämpö ja tuoksu viltissään. Hänen päätään ei kivistä. Hänellä on täysi lippaallinen kirjoituspaperia repussaan ja sota vain jatkuu.

Ehdottomasti, Rahikainen on idolini. Hän on suuri mies tänään, itsenäisyytemme vuosipäivänä. Häneen luotan ja turvaan. Kohtalomme on siellä, minne Rahikaisen kirjeenvaihtokynä viitoittaa tien. Ehkä silläkin rintamalla joskus lopulta ryhdytään jakamaan Mannerheimin ristejä.

Talven merkit

Upseeri vaihtaa talveksi valkoisen turkin
on jo kylmä
ja vihollinen näkee kaikkialle
lumisateessakin

taka-asemissa siviilit valmistelevat
väliaikaisia lumenkokoamispaikkoja
liikennesaarekkeet muotoillaan vastaamaan

lumikuljetuksia
piipuista nousee
vesihöyryä
kaikki on menetetty

valvontakomissio kahlaa loskassa

viimeiseksi jää alikersantti Lahtinen
ja kuuma lumikola
sihisemään hankeen

Sodan strategia

Kansainvälisen tuomioistuimen valtuuttama pyöveli on rankaissut Libyan johtajaa tutuksi käyneellä tavalla, eli taas on otettu yhdeltä päämieheltä nirri pois. Samalla katkesi muutamalta kymmeneltä naishenkivartijalta työsuhde. Saattoi siinä näteimmiltä katketa nyt muunkinlainen suhde.

Tytöillä on nyt edessä uuden työnantajan etsintä. Pahimmassa tapauksessa he joutuvat hankkimaan uuden ammatin. Näinä aikoina itsevaltiaan turvanaisena toimiminen harvoin kantaa aivan eläkeikään asti.

Olen tässä nyt miettinyt sitä, että miten turvanaiset nyt suunnittelevat tulevaisuutensa. Väliaikaishallinto saattaa pitää heitä sen verran entiselle työnantajalleen lojaaleina, että he suunnittelevat naisille jotain erityistä ja katumusta herättävää.

Länsiliittoutuneet alkavat varmasti suunnittelemaan jotain uutta operaatiota jotain uutta maata kotaan. Koneisto on nyt lämmitetty ja valmiina. Tietotaitoa on miehillä ja jopa ruotsalaiset hävittäjät ovat pysyneet kiitettävästi ilmassa. Syyria…Jemen…. Pohjois- Korea… joku Afrikan maa… Onhan noita. Kaamea taloudellinen tilanne vie huomion pois sotimisesta. Jenkkien presidentillä on vähän uskottavuusongelmaa ja Putinkin on aloittamassa vaaliuhittelun.

Minä veikkaan Syyriaa.

Jossain joka tapauksessa kanttiini myydään taas tyhjäksi ja miehet hamstraavat rinkeleitä ja tupakkia. Kun on hyvä hiki ja ruumis täynnä testosteronia, ei kannata säästellä.

Parasta olisi kuitenkin se, jos Kreikka kaatuisi sotilasjuntan syliin. Sen jälkeen Turkki hyökkäisi sen kimppuun. Sen jälkeen koko liittoutuma siirtyisi läntiseltä Välimereltä itään ja rauhoittaisi Tyroksesta Efesokseen koko helkkarin alueen.

Kaikki kolme saisivat siipeensä vahvasti.

Sen jälkeen Kreikassa alkaisi jumalattoman ripeä sodanjälkeinen nousukausi, jonka ansiosta se pystyisi maksamaan kaikki velkansa pois 15 vuoden kuluessa. Turkkikin elpyisi vähän. Syyria ei elpyisi. Syyriaan jätettäisi feodaali – herra henkiin ja kansa kurjuuteen. Semmoinen rauhoittaisi vähän sitä nurkkaa.


Kuvan mie pöllein jostain netin uumeneista.

HRVATSKA


Tunsin kerran ihmisen, jolla oli koira nimeltään Luca. Hän kutsui koiraansa usein Luca Brasiksi. Koira oli kiharakarvainen ja kiltti ja yhtä lojaali kuin kaimansa ” Kummisetä- elokuvassa”.

Viime viikollakin tutustuin Lucaan. Tällä miehellä oli kultainen korvarengas molemmissa korvissaan ja hätä sydämessään. Kroatian talous päin persettä ja kohta heidän Kuna – rahallaan voi pyyhkiä sitä taloudesta ryvettynyttä persettään. Hän sanoi, että jos Kreikka kaatuu ja sen jälkeen talouden ongelmat levittäytyvät muihin maihin, hänen neljän bussin firmallaan on kuukausi elinaikaa.

Zagrebissa kaikki näytti kohtuullisen vauraalta ja hyvin eurooppalaiselta. Slovenian rajan pinnassa, kaikkialla pohjoisessa, saattoi aistia Itävalta- Unkari – suurvallan tunnelmia ja menestymisen paineita. Etelässä taas ihmiset olivat vähän surullisia siitä, että kun nyt sotien katkaisema turismi hetken näytti aloittavan uuden kukoistuksensa, heti esiin työntyvät uhkakuvat ja ahdistus.

Monilla paikkakunnilla oli taloja, joiden toinen pää oli jätetty restauroimatta. Luodinreikien ITE- taide oli sykähdyttävän näköistä. Kunnostetun talon yksi seinä on ikuisesti ohiajavien serbien silmissä.

Moniin kyliin oli jätetty yksi poltettu taloraunio näkyville tien varteen. Siitä ulkomainen ihminen saattoi tajuta, kuinka nopeasti ja hyvin sodan surkeudesta oli päästy ohi.

Karlovacin keskustan tuhottu linja-autoasema oli korjattu ennalleen. Plitvicen luonnonpuistossa kaikki oli nyt rauhallista ja hiljaista, vaikka paljon väkeä olikin liikkeelle. Maaliskuussa 1991 Kroatit menettivät täällä ensimmäisen sodan uhrinsa.

Nyt ei ollut enää ilmassa mitään uhkaa. Syynä on tietysti se, että serbejä ei enää ole. Kroatit eivät ole sen puhtoisempia tässä asiassa kuin muutkaan. Nyt on hiljaista, koska serbit ovat Serbiassa taikka huisin Nevadassa. Kroattikylissä tietä varjelee betonista valettu sinkomies.

Kummallinen maa. Kroatia on hyvin itsepäinen, hyvin ystävällinen ja samalla hyvin haavoittuvainen maa. Kun kiertää maata viikon, tapaa yliopistoihmisiä, ammattilaisia organisaatioista ja tavallisia yrittäjiä, saa maasta kohtuullisen kuvan.

Kun dekaani tarjoaa sinulle yliopiston virkahuoneessa ”Ballantines”- aamukahvia pöytälaatikostaan klo 10, tajuat päässeesi tutustumaan merkilliseen sekahedelmäsoppaan, jossa kaikki poliittiset ja kulttuurilliset ainekset viimeisen sadan vuoden ajalta ovat sekaisin iloisesti.

En viitsinyt Lucalle sanoa, että oltiin 1941 – 44 samalla puolella. En viitsinyt huomauttaa, että se ei ole kummallekaan maalle juuri kunniaa tuonut jälkeenpäin. En viitsinyt Lucalle sanoa, että heidän pääsynsä unionin jäseneksi ehkä onnistuu seuraavien kahden vuoden aikana, mutta rahaliittoa ei ehkä niin nopeasti nyt tällä kertaa uusita.

Tietysti, jos he haluavat tulla maksajiksi mukaan. He saattaisivat olla siinä hyviä, sillä aikaisemminkin, vuosisatojen kuluessa, he ovat saaneet maksaa kaikesta kalliin hinnan

>Luottamuksellista grillausta

> Grillasin helteessä joukoille poliittisesti maukasta porsasta. Hiilloksen tein pihalta kaatamistani terijoensalavista. Ne paloivat hyvin ja niistä tuli upea hehku.

Poliittisen sekasorron aikakautena on hyvä muistaan, että Terijoki tuo mieleemme ihanat tuoksut. Kantaäitini ja – isäni ovat juuri nyt siellä ilmastoidussa bussissa. Kannaksen helle on varmasti samaa luokkaa kuin kesällä 1939.

Pihalla on terijokelaista polttopuuta vielä melkoinen kasa. Taidan kaupitella sen paikallisille kommunisteille. Heitä on niin vähän jäljellä, että pitänee laittaa ilmoitus paikallisen Siwan seinään taikka pitää viidakkorumpu kumisemaan.

Puu ei räisky, se on kevyttä ja kaunista, ja se palaa loppuun nopeasti. Se on ominaisuuksiltaan lähellä demarien Eu- mielipiteitä.

Kuvassa on mummolani Kannaksella kesällä 1942. Uutta pirttiä on saatu jo pystyyn ja usko tulevaisuuteen on vahvaa. Ihminen luottaa loputtomiin oikeudenmukaisuuteen ja oman onnensa saamiseen.

>Äänestin tänään itseni alikorpraaliksi

>

Ei tullut taaskaan korpinjämiä. Puolustusvoimat ovat pelon vallassa päättäneet ilmeisesti kokonaan unohtaa minun ylentämiseni, sillä historiassa on runsaasti huonoja esimerkkejä siitä, mitä innokkaat ja pätevät korpraalit saavat sotamaailmassa aikaan.

Pitänee keksiä juhlimiseen sen vuoksi joku muu syy.

Ohimenneet korpinnatsat korvautuvat moninkertaisesti sen riemun avulla, joka on minussa syntynyt Suomen Keskustan jäsenäänestyksen tiimoilta.

On hupaisaa, että yksi Suomen parhaista puoluekoneistoista ei kykene lukemaan puolueen sääntökirjaa ja tekemään sen perusteella päätöksen siitä, pitäisikö mennä hallitukseen , vai ei. Itse asiassa kysymys on paljon monimutkaisempi. Jos jokaiselta mökin ukolta ja ämmältä ryhdyttäisi jotain kysymään, niin silloin olisi syytä kysyä myös sitä, kenen kanssa mennään hallitukseen, minkä värisillä tuoleilla haluttaisi siellä hallituksessa istua ja kenen vieressä.

Ja sitä ennen pitäisi saada jokaiselle jäsenelle sähköposti , tai edes sähköpostiosoite.

Kun suurilta kansanjoukoilta mennään kansanäänestyksessä jotain kysymään, niin periaatteessa seurauksena on katastrofi. Näin käy helposti kun äänestetään liittymisestä talousunioniin, uuden rahan käyttöön otosta taikka presidentistä.

Silmäätekevät on paikoilleen ja mandaateilleen äänestetty juuri siksi, että heillä olisi tavallista kansaa parempi näkemys ja tieto päätöstensä pohjaksi.

Jos puolueen johtoihmiset eivät pysty, taikka uskalla tehdä asiassa päätöksiä puoleen taikka toiseen, seuraukset on sitten vain kärsittävä.

Pienemmissä asioissa, kuten uusien siltojen rakentamisissa, paikallisteiden kunnostamisissa ja paikallisten sonniyhdistysten asioiden hoitamisissa Keskusta on osoittanut suurta tarmokkuutta ja kyvykkyyttä. Mikä ihme sitten voi kiikastaa tässä asiassa ? Vaihtoehtoja on vain kolme ja kaikki ovat yhtä huonoja.

Hallitusyhteistyö kokoomuksen kanssa nipistää kannatuksesta lisää muutaman prosentin. Hallitusyhteistyö demareiden kanssa nipistää kannatuksesta muutaman prosentin. Ja uusien vaalien järjestäminen maahan nipistää kannatuksesta muutaman prosentin.

Mikä siis mättää ?

Jos Jumala lyö raekuurolla viljan lakoon ja pellot lainehtimaan vettä, ei tyypillinen entisajan Keskustan kannattaja ryhtynyt aprikoimaan, että pitäisiköhän mennä tehtaaseen hitsaajaksi ja ryhtyä demariksi.

Hän odotti veden poismenoa ja ilman kaunistumista. Ja kylvi syksyllä peltoon ruista.

Kun miettii Keskusta suuria virheitä viime vuosien aikana, huomaa helposti sen, että puolueesta pitäisi löytyä nyt ja tulevaisuudessa uskomaton määrä pöljäilyä ja edesvastuutonta toimintaa, jotta edes päästäisi lähelle lähihistorian ongelmien tasoa. Kannattaisi ehkä ajatella, että tekipä puolue mitä tahansa, enää huonommaksi asiat eivät voi mennä. Luultavasti vain paremmaksi.

Mutta jäsenäänestys on pelleilyä. Voi käydä niin kuin demareille kävi silloin kun kansakoulunopettaja Ahtisaari tuli oikealta ohi ja puoluekoneiston ajatukset sotkettiin suohon. Tosin tuo äänestys oli muistaakseni avoin kaikille.

Kuvitelkaapas, että demarit järjestäisivät nyt jäsenäänestyksen siitä, tekikö Heinäluoma nyt neuvotteluissa oikein, tekikö Urpilainen neuvotteluissa oikein , vai tekikö joku muu neuvotteluissa nyt oikein ?

Tulos voisi olla sangen hämmästyttävä.

Korpinjämistä vielä sen verran, että varusmiespalveluspaikkani YK- koulutuskeskuksen naiset kyllä yrittivät aikoinaan saada minulle nuo kulmaraudat kaulukseeni hyvistä palveluksistani korvaukseksi .

Pahaksi onneksi kuitenkin kävi niin, että pari autokuskia onnistui sammuttamaan palavan ammusauton Mouhijärvellä. Se toiminta katsottiin silloin edesauttaneen maanpuolustusta enemmän kuin allekirjoittaneen urhea sodanaikaisen kotirintamatyön harjoittelu varusmies-olosuhteissa.