Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Kategoria: Runot

>Runomies

>

Tunsin kerran miehen, joka kesken työpäivän saattoi muuttaa puheensa runomittaan. Erityisen viehättynyt hän oli Mika Waltarin tyyliin kommentoida kaikkea ympärillään olevaa loppusointuisella säeparilla. Muistatte kaikki tämän tyylin Kiekusta ja Kaikusta.

”Koiravanhus jotain mutisten
Tulee vastaan niska tutisten”

Meitä lapsia nauratti kovasti. Kun mies oli hyvällä päällä, ja huomasi, että me lapset iltapäivällä olimme kyllästyneitä heinäntekoon ja pellolla oloon, tämä mies ryhtyi runoilemaan. Oikeastaan sitä odottivat myös vanhemmat ihmiset.

Säepareja saattoi tulla kymmeniä peräkkäin, ilman että hän olisi sanonut yhtään kokonaista lausetta tavallisella rakenteella, edes siteeksi. Kun olimme läkähtyä nauruun, hän yhdisteli säepareja säkeistöksi ja sai meidät kaikki jaksamaan päivän loppuun asti. Emme ymmärtäneet, miten joku saattoi suoltaa runoa loputtomiin.

Hänet oli kutsuttu jatkosotaan seitsemäntoista vuotiaana. Puhuivat, että hän olisi ollut Tali- Ihantalassa Pyöräkankaalla konepistoolimiehenä. Ajattelin usein, että se jotenkin liittyy noihin runoihin ja niiden ulos tulemiseen. Ajattelin, että hän on maannut etulinjan kuopassa ja rakentanut keskityksessä itselleen runoja, ainoita kauniita ja mukavia asioita, joita saattoi itselleen antaa siinä kauheudessa. Ajattelin, että hänelle oli tullut siitä pakko. Ajattelin, että hänen on pakko pitää se taito hengissä kiitollisuuden osoituksena jollekin.

>Marraskuu

>Jeesus on pappilassa maalaamassa
kirkonmenojen jälkeen

rosoinen iätön perjantai
muistuu hänen mieleensä
yhä edelleen

ajatus asuu varovasti
hän huomaa punaiset tahrat vaatteissaan
hän hapuilee
työ etenee verkalleen ja tuuli puhaltaa
tihkusumua maalin pinnalle

sielun varastaja kerää rohkeutta,
ja tunturissa puhaltaa edelleen

vaistonsa varassa puhdas kuiva tuuli

>Lumi

>enkelikuorossa kuulet pentujen puhetta
kertomuksia elämästä
pienistä rauhattomista mielistä
mielistä täynnä myrskyä

ajatustesi sisko ui itsekseen huohottaen
se ui aavalle
kunnes tihkusumun peilikuva
on kokonaan kadoksissa

ja päivänkoitto kerää rohkeutta
se kuulee kiiltävän hurmion valituksen
kuu laskee
kaikki on jo rauhatonta
aamun valossa huomaat lumen
se liikkuu
ja hitaasti sen tuoksu huumaa sinut

>Saunavuoro

>löylyssä
varovaisen hengityksen ääni
jossain pimeässä nurkassa

ulkona hyveellinen kuunpimennys
raavit sielusi hikistä rupea
häpeämättömästi
mietit kotkan siipien kärkiväliä
mietit sielusi sidetarpeita

mietit onko omallatunnolla syntymäpäivää
kaipaat rivoa neon-valoa
ja jossain luottorajan takaa
kuulet pimeydestä liskojen kutsun

>Matkalla

>vedenpinta tasaantuu

ujostelematon tähtitaivas katsoo polulle

jostain omenatarhasta valuu tuttu tuoksu

alas vuoren rinnettä


ja purossa vesi virtaa nivelbussin lailla

kantotuolista on vaikea nähdä tarkasti

saniaisten alle

silmiä väsyttää

heilunta ei vieläkään lakkaa

teloituksen jälkeen kaikki on helpompaa


>Myrsky

>*



ujostelemattomana se raivoaa merellä

ja ajaa laivatonta usvaa hajalle

se syöksyy kaikkialle

ja kuu kulkee pois

jossain oksa napsahtaa miehen alla

veri kostuttaa sammaleen

huuto ja hätä leikkaa sydäntä

sidetarpeet

ne asuvat pettymyksen maassa

ja viimein varas kerää ahneena muistosi



>Viimeinen ero

>kirkas valhe

viheltää hiljaa aamukasteessa

verinen aurinko nousee

ja kuiskauksesi asuu itkien

rajamaan kalliolla

loputtomiin


>Ilta

>kuoleman huuto

toivot

että arki jatkuisi vielä …

peläten odotat
mustarastaan lentoa

>Ahdistus

>*


miekan kalske repii korviasi

taivaat repeävät

näet usvaisen kypärän
kiitävän taivaalla taistelusta kotiin

suden hetkellä
kuulet yössä
oikeudenmukaisuuden huudon

>Taistelu 1.

>jousen jänteen surahdus

elämä pakenee samassa ihmisestä

kaukainen ihminen, julma

ja vieras vielä

kohta kuulet molekyylin itkun
tunnet viimein olevasi sairas
sinäkin ruumiiton