Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Kategoria: Nuorisohistoria

Kankaanpään seutu

Joku ystävällinen sielu on taas tilannut minulle Pohjois-Satakunnan  ykkösaviisin. Epäilen  blogin lukijaa, Y- Miestä. Toisena vaihtoehtona epäilen  alueella asuvia sukulaisiani.

Minulle rakkain vaihtoehto olisi se, että cocerspanielin silmät omaava  ihastukseni vuodelta 1978 olisi tilannut lehden minulle. Hän nimittäin tietojeni mukaan asuu seudulla,

Ja täyttää tänä vuonna 60 v.

Että ihan teinisuhteesta tässä ei ole  kyse.

Voi tietysti olla, että satakuntalainen  saksalaisten autojen maahantuoja on WEBASTO – episodin  säikäyttämänä  tilannut minulle  KANKAANPÄÄ SEUTU – lehden . Siinä
 tapauksessa voin vakuuttaa, että lehden tilaajalla ( markkinoinnista vastaavalla autoliikkeen toimihenkilöllä) on edessä mittava ura  allekirjoittaneen edustaman ammattikorkeakoulun markkinoinnin – lehtorin virassa.

Ei muuta kuin kartoitusmenettelyn piiriin !!!!!

( jos  ei auennut, niin kyse on työnantajaan kohdistuvasta piruilusta)

View – Master

Pitäisiköhän  ryhtyä slow-life elämää  harrastamaan ? Kalenteri  on täyttymässä, harrastukset muuttumassa  ylitehokkaiksi  ja jo pelkkä  kävely jättää Sport Tackeriin  jäljen ja pahimmassa tapauksessa jakaa sen tiedon pitkin maailmaa.
Taidan kaivaa esille View-Masterin  ja ryhtyä naksuttelemaan iltani ratoksi kolmiuloitteisia kuvia. Se  saattaisi tyynnyttää miehen kierrokset  maahan. Vain seitsemän kuvaa ja sitten homma alkaisi alusta. Jos  katsojan olisi  pärjättävä koko illan yhdellä kiekolla, yhtä  kuvaa olisi tuijotettava  ainakin  40 minuuttia. Siinä ajassa Matrix olisi jo nitistänyt montatusinaa  niljakkaita örkkejä.
Seuraavan kerran kun  lähden pitkälle junamatkalle Joen kaupunkiin, otan mukaan View-Masterin ja  kaikki kaapista löytyvät kuusi  kiekkoa. Kun kanssamatkustajat  näpelöivät kännyköitä taikka katselevat läppäristä elokuvaa, minä kaivan  suolakurkkuvoileipä -paketin esille. Juomaksi otan  laukusta  lasisen maitopullon. Maitopullo on  villasukan sisällä. 
Syötyäni otan View.Masterin  esille. Ehkä röyhtäisen. Sitten asettelen huolellisesti kiekon koneessa olevaan rakoon, tutkin hetken koneen  käyttöliittymää, eli kyljessä olevaa vipua ja  kun Varkauden  asema lipuu hitaasti taaksepäin,  aloitan kiekon katselemisen. Katselen hartaasti ja pitkään, joten kiekko kestää Heinävedelle asti.
Sitten lepään ja mutustelen näkemääni. Vihtarissa laitan toisen kiekon koneeseen ja  nautin siitä aina Ylämyllylle asti.  Marjalan ABC:n tornin kohdalla  ryhdyn huolellisesti  purkamaan esityslaitteistoa ja pakkaamaan sitä laukkuuni. Olisi  mukavaa  olla huomion keskipisteenä. Ihmisten ilmeistä näkisi, että moni muukin haluaisi katsoa koneellani. Kukaan ei kuitenkaan uskalla edes kysyä.

Nähtävyys

Jatkamme  uimahalli – teemalla  edelleen. Emme  ole kuitenkaan lähteneet Poriin  lauantaipäiväksi ihmettelemään uimahallin asiakkaiden sosiologisia  desiileitä taikka ositteita. Sellainen olisi mautonta. Riittää hyvin, että uimahalleissa  pyörivät muunsortin tirkistelijät.
Muistelemme  sitä vastoin  iloista 60 – lukua, jolloin  Suomessa  oli Jäähalli Raumalla, Helsingissä ja Tampereella. Muualla  ruiskutettiin vettä  tekojääputkille ja toivottiin, että yleisö itse putsaa penkkinsä lumisateen jälkeen kun  peli alkaa.
Meillä oli maakunnassa  myös hieno uimahalli, jossa vesi oli vihreää, uijat olivat pukeutuneet harmaisiin ja  arvoasteikot näki  kauluslaatoista. Satakunnan komein uimahalli  rakenenttiin  nimittäin Huovinrinteen varuskuntaan.
Siviilit saivat käydä siellä uimassa. Ja  kyllä siviilit  kävivätkin. Maakunnasta järjestettiin linja-autoilla erityisiä uimareissuja. Sellaisia  reissuja järjestetään nykyään IKEA- liikkeisiin ja Tampereen Työväenteatteriin. Tuolloin 60 – luvulla ei tiedetty  itsekoottavista huonekaluista mitään. Huonekalut olivat kovapuuta, uimahousut  kunnollisen kokoiset ja varusmiespalvelu  kovaa ja raakaa. Vain iltaisin vallitsi  varuskunnassa  leppoisa tunnelma. Uimahalli oli täynnä ihmisiä. Sotilaskodissa vallitsi  iloinen hyörinä ja uimisen jälkeen  moni uimari löysi tutun  varusmiehen, jolle saattoi tarjota  kahvit ja poislähtiessä työntää  salaa hänen kouraansa  5 markan setelin.
Antajilla oli usein reikiä  ja arpia ympäri kehoa. Sodasta oli kulunut vain runsaat 15 vuotta. Rahan saaja taas  oli kiitollinen  siitä, että hän saattoi uida hallissa eikä Vuoksessa Äyräpään kirkon alla.

Mainos :

Blogin sivupalkissa on pari uutta blogia, joihin kannattaa  käydä tutustumassa. Molemmilla kirjoittajilla on sana hallussan. Narrien laiva  tarkastelee maailmaa ulkomaantoimittajan näkökulmasta ja  toisessa  blogissa nainen on kaukana Espoosta.  Molemmat kirjoittajat ovat työkseen tekemisissä tekstin kanssa. Ja sen kyllä huomaa. Suosittelen  lämpimästi.

Vilskettä

Lintulaudalla on  nälkäisiä lintulajeja niin paljon, että minulle tuottaa tänään vaikeuksia  tunnistaa niitä. Juuri  äsken, aivan silmieni edestä yksi ruokaileva yksilö koki kuitenkin sellaisen muodonmuutoksen olemuksessaan, että  se muuttui salamana  syömässä olevasta  syödyksi tulleeseen. Varpushaukka teki darwinistista työtään ja huolehti omasta hyvinvoinnistaan ja siitä, että liian uhmakas tiainen  ei  enää selvinnyt  elon tuoksinassa.
Illalla katselin televisiosta elokuvaa, jossa  kiltti ja pehmoinen Kevin Costner  ammuskeli ihmisiä  huvikseen. Sitä oli aika neutraali katsella, sillä   oletettavaa on, että kuvausten jälkeen tekoveri on pyyhitty uhrien  ruumiista pois  ja  kuolleet passitettu suihkuun.
Äskeistä  ulkona näyteltyä draama  ei voi kelata takaisin. Tuuli pyörittelee tuossa hangella noita höyheniä. Ne todistavat, että näin äsken  jotain todellista ja tappavaa. Näin on –off –tilanteen, jossa on periaatteessa kaksi vaihtoehtoa; voita  taikka häviä. Uhkapeliä  harrastanut tiainen  oli  laskenut  huolimattomasti kertoimensa tuossa pelissä, tai sitten  sen nälkä vain ylitti sen järjen määrän.
Keskikoulussa  pelasimme PÖTKÖ -peliä kolikoilla. Siinäkin oli kaksi vaihtoehtoa; voitit taikka hävisit. Pelin  idea nimittäin  oli johdettu kolikon kahdesta puolesta.
Peli oli yleensä kaksinpeli. Osallistujat sopivat  keskenään, millaisilla kolikoilla  pelataan ja kuinka monella. Tämän jälkeen peli eteni varsin yksinkertaisesti. Molemmat pelaajat sekoittivat kolikkonsa  kahden kämmenen muodostamassa suljetussa kourassa ja kun  he olivat niitä omasta mielestään  tarpeeksi sekoittaneet, he tekivät niistä ” pötkön”, tornin, jossa  kolikot olivat satunnaisesti joko klaavapuoli ylöspäin, taikka kruunupuoli.
Tämän jälkeen  se, jonka puhevuoro oli, sai sanoa, ottaako hän samat vai erit. Sen jälkeen  paljastettiin  kolikkotorni kädessä ja ryhdyttiin  vertaamaan kolikko kerrallaan  oliko kombinaationa  klaava – klaava taikka kruunu – kruunu , taikka menikö kolikko pari erit- sanoneelle vastustajalle. Niin kauan kuin  kolikkotornit ravistettiin sattumanvaraiseen järjestykseen, pelissä saattoi pysyä mukana  pitkäänkin, sillä todennäköisyys  tuotti tulosta satunnaisesti kummallekin pelaajalle.
Peli ei olisi kuitenkaan peli, ellei lopulta melko pian kävisi niin, että pelaajat ryhtyisivät yrityksiin  vaikuttaa  pelin lopputulokseen.  Pelaaja saattoi laittaa kolikot esimerkiksi vuorotellen  eripäin pinoon, taikka  kehitellä omia  järjestelmiään. Sangen suosituksi muodostui  laittaa kaikki kolikot samoin päin. Jos vastustaja  teki saman tempun , seurauksena oli  hirmuinen  voitto taikka täydellinen  romahdus.  Olo oli sen jälkeen sama kuin tiaisella varpushaukan kynsissä.
Olit pelin keinoin  simuloinut itsellesi tuhoa ja kuolemaa. Tiesit, että  tappiosta saattoi päästä jaloilleen viikossa, ehkä kahdessa, mutta  joka tapauksessa pieniä kuolemia sellaiset häviöt nuoressa miehessä aiheuttivat. Monet pötkömiehistä katosivat keskikoulun aikana  jonnekin. Toiset jaksoivat  loppuun asti.  Lukiossa viimeisetkin sangen karvaasti oppivat sen, että riskejä ei voi  elämässä ottaa missään asiassa ilman työntekoa ja ponnisteluja.
Jotkut yrittivät sitten keskikoulun jälkeen jatkaa pötköelämää ilman koulutusta ja itsekritiikkiä. Heidät erotti  siitä, että heillä oli puhelinluettelossa merkittynä ammatiksi liikemies.

Tuppi

Tunsin kerran  miehen, joka  oli intohimoinen korttimies. Hän pelasi  pyhänä ja arkena, aamuisin, kahvituntisin ja ruokatuntisin ja  iltaisin. Hän ja Tapio Rautavaara olisivat puhuneet Herra Sotatuomarin pyörryksiin ja pelanneet tältä vielä rahat ja viran pois.
Tämä korttimies pelasi vain Tuppea. Hän ei edes osannut pelata venttiä taikka sököä. Pokeri oli hänestä  tylsää ja kummallista, eikä tuohon aikaan kukaan ollut kuullutkaan Texas Holdem – pelistä. Tuppi oli vienyt miehen sydämen totaalisesti.
Mies pelasi kerran 23 tuntia  yhtä päätä Tuppea.  Hän kävi vessassa välillä, mutta me muut toimme hänelle ruokaa korttipöytään. Miehet  ympärillä vaihtuivat, mutta tämä mies pysyi ja puhui. Hän puhui taukoamatta tajunnavirralla, josta olisivat olleet  kateellisia Volter Kilpi,  James Joyce ja moni muu.
Tuppi on savotoilla  kehitetty  perussuomalaisten bridge, jossa kahden miehen joukkuein  pelataan tarjouspelin jälkeen  normaali tikkipeli ja yritetään saada vastapuoli lopulta tuppeen. Pelimuotoina ovat  RAMI ja NOLO. Pelaan  siis joko normaalia  tikkiä tai sitten noloa, laistoa.
Pelin tärkein vaihe on kuitenkin  näyttö- vaihe, jossa  puanisilla  taikka mustilla korteilla näytetään, mitä peliä halutaan pelata. Iso punainen  hertta tarkoittaa tietenkin ramia ja  vahvaa herttaa. Pieni musta risti taas tarkoittaa sitä, että näyttäjällä ei ole  oikeastaan siitä maasta kuin se kortti ja jos oman joukkueen  vastapuoli pääsee ajamaan, niin aja nyt ihmeessä ristiin, jotta  pääsen sakkaamaan pois jotain inhottavia kuvakortteja, joilla ei satu olemaan jalkoja.
Hieno peli. Taktiikka  on  kovaa. Jos vaikka Hesari ei julkaisekkaan TUPPI- palstaa, vaan BRIDGE- palstaa, niin se ei silti tarkoita, että bridge olisi  Tuppea hienompi peli, päin vastoin.
Tuppeen kuuluu  oleellisena osana kokkapuheet, naispuheet,  viinapuheet ja  vastustajan härnääminen. Bridgessä ei vissiin  edes juuri puhuta. 
Ystäväni oli pistämätön tuppimies. Hän höpötti, nauroi, härnäsi, heittäytyi ymmärtämättömäksi, irvaili, salasi pelinsä ja iski lopulta häikäilemättömästi. Hänen  bravuurinsa oli vyöryttää  7 viimeistä  korttia solkena  pöytään ramissa ja jos hän onnistui nolossa, niin mihinkään ei tarttunut ei ikinä. Jokaisella laistamallaan kortilla  hän  lausui pitkiä tarinoita henkilöstä, joka joutui  lopulta kasan ottamaan. Peli oli siten naamioitu sosiologinen varaventiili, karnevaali, jossa sai pilkata ja irvailla.
Sama mies saattoi autossa joskus extempore ryhtyä laulamaan jostakin  työtoveristaan pilkkalaulua keksimillään sanoilla. Kerran hän lauloi  kaksi tuntia, 160 km, katkeamatta, samasta henkilöstä, yhtä ja samaa laulua. Eikä yhtään värssyä ole tallella  kenelläkään. 
Paitsi minun  päässäni on joitakin  muistikuvia, koska ajoin ja jouduin kuuntelemaan. Ja laulun kohteella,, nuorella naisella tietenkin varmasti on muistikuvia, sillä hän istui koko matkan takapenkillä ja kuunteli silmät ymmyrkäisenä.
Korttimies on kuulemma eläkkeellä jossain Hämeessä. Taidan käydä häntä moikkaamassa. Pitäisi vain löytää vielä pari kaveri, että saataisiin TUPPI -rinki kasaan. Ja tällä kertaa  LUMIA – tms. nauhoittamaan katoavaa kansanperinnettä.

Kaisa oli löytänyt hyvän linkin Tuppi -peliin . Kiitos !

Vihreä

Kauan sitten  samaan toimistoon  laitettiin  työskentelemään kanssani naisopettaja, joka  oli tuuliajolla kuin  ranskalainen  fregatti. Hän oli  aina pukeutunut mustiin  ja tummiin vaatteisiin. Ja hän oli  totaalisesti ilman miestä
Värikkäintä hänessä oli se, että hän oli tullut väriterapia-uskoon. Terapeutti-opintoihin kuului kenttäjaksoja ja hän  päätti, että minä olisin sopiva kenttä.
Siinä terapiassa oli kohta, jossa piti kuvitella pään päälle  vati, jossa oli jotain ainetta ja sen aineen piti sitten kuvitella valuvan sen vadin pohjassa olevan reiän kautta pään sisään ja sitä kautta koko ruumiseesi. Minä  ajattelin ottaa varman päälle ja kuvittelin  sen mönjän vihreäksi Swarfega – käsienpuhdistusvoiteeksi, joka  valui  siitä  astiasta  läpi koko hontelon ruumiini.
Helvetti.
Pelasin korttini vähän väärin. Se vihreä väri on kuulemma rakkauden ja huolenpidon väri. Se merkitsee itsensä ja toisten rakastamista. Vihreä parantaa ja hoitaa. Se myös lisää toivoa ja luottamusta. 
Silloin  toivoin, että ruumiiseeni olisi valunut  kretliiniä kaurapuuroa. 

Reikä

Lapsuudessa tunsin  miehen, jota oli ammuttu sodassa  vatsasta  läpi. Hän näytti joskus sitä  arpea meille, pienille pojille. Muistan hyvin, että se teki minuun  suuren vaikutuksen. Vatsapuolella oli siisti arpi ja  samoin selkäpuolella. Siitä se oli mennyt ja tullut.
Miehellä oli sama etunimi kuin omalla isoisälläni. Se teki hänestä jotenkin tutumman minulle.
Minä ihmettelin sitä, että kuinka voi  mies jäädä semmoiseta osumasta henkiin. Olin nähnyt, miten  joulusikaa ammuttiin  päähän ja miten siltä henki pakeni heti.
Vatsaan ammutun poika menetti jalkansa Repolan  kuorimakoneeseen 60- luvun alussa. Hänellä oli proteesi, mutta ei hän sitä juurikaan pitänyt. Kulkiessa toinen housun lahje oli hakaneuloilla nostettu ylös. Työkyvyttömyyseläkkeen maksupäivinä hän tilasi taksin ja nouti seminaarimäen puodista  täyden lasti ystäviä ja viinaa. Lopuilla rahoilla haettiin  yötä myöden Kuopiosta kalakukko.
Ja sitten odotettiin taas seuraavaa eläkepäivää.
Pojanpoikaa vatsaan ammutulla ei enää ollut. Kaikki oli jo  kasattu kahden miehen  osalle.

Nuoriso

” Sellainen yhteiskunta on rappion tiellä, missä eläimillä on ihmisoikeudet, opettajat pelkäävät ja imartelevat oppilaitaan ja vanhemmat yrittävät apinoida lapsiaan pelossaan vaikuttaa toivottoman vanhoilta ”
Näin kirjoitti Sokrates aikoinaan. Ja kirjoitti hän paljon muutakin nuorista ja nuorisolle. Kirjoitti niin paljon, että lopulta joutui  tyhjentämään myrkkymaljan.
Katselin eilen  taas itsenäisyyspäivän aaton  juhlallisuuksissa  nuorisoa työpaikalla. Tulin hyvälle mielelle. Tiukkoja mimmejä ja kovia kundeja  jokainen. Käytiin koko oppilaitoksen voimin sankaripatsaalla  20 asteen pakkasessa. pappi piti  puheita, muttta ei meitä kalmistoihin manannut, vaan loi uutta uskoa  nuorisoon. Nuoriso kuunteli paljain päin ja paljain käsin ja lyhyillä alushousuilla hievahtamatta puheet, virren ja Maamme-laulun. Ilmekään ei värähtänyt.
Ajattelin, että kovia poikia. Nuo kun saisivat  karvalakit päähänsä ja  huopatossut jalkaansa, niin joukkueellisella  tommoisia miehiä minä pitäisin puoliani  sopivassa paikassa pitkään. Isänmaallista, ehkä, mutta ennenkaikkea  tuommoiset miehet ovat kaistapäisiä, ehkä vähän piittaamattomia, ja   kuitenkin sopivasti ADHD  ja  ACDC.
Isänmaallisuus on ollut  pitkään puhtoista ja  kirkasotsaista. Havu sarkalakkiin  ja  nirri pois. Saappaat kiiltäviksi ja rivit suoraan. Yksikään sotapäällikkö ei  kuitenkaan koskaan olisi pystynyt  tekemään yhtään kunniatekoa ilman  näitä avopäin pakkasessa seisovia sankareita, joiden päättäväisyys pukeutumisehtojen edessä  on  hämmentävää ja samalla  myös kunnioitusta herättävää. Ei nuoriso miksikään ole huonontunut. Nuoriso on edelleen se, johon uskomme on pakko kohdistua. Ja hyvä niin.

Vaikka  huono minä olen puhumaan. Lipputangossa on Windom – antennin  keskiosa kiristettynä sopivaan kulmaan. Lippua sinne ei nyt  tähän hätään saa. Yhteydet maailmalle tuntuvat  tänä aamuna minusta nyt tärkeimmiltä.  Ajattelin, että  kunnioitan itsenäisyyttä näin, kirjoittamalla.

Eikä se nuoriso niin puhtoista ollut aikoinaankaan. Enempi mustavalkoista. Saksaan lähti jääkärioppiin  hurjasti väkeä. Jääkärikoulutuksen aloitti noin 1900 nuorta miestä. Heistä sisällissotaan  osallistui 1261. Lopuista ei puhuta  juuri koskaan. Se tiedetään oikein hyvin, että muutama mies kaatui Saksan itärintamalla. Mutta muuten  käsitys yhtenäisestä jääkäriliikkeestä ja  sen ajan nuorison  vankkumattomasta  määrätietoisuudesta  on meille opetettu uskomus, jota on ihan turhaan viimeiseen asti vaalittu ja hellitty. Saksaan lähtenyt joukko  oli tavalliinen  nuorten miesten  ryhmä. Heillä oli ihanteensa ja  haaveensa ja  monilla  nuoren ihmisen seikkailuhalu  vielä mausteena, kun  sen ajan ” interrailille”  lähdettiin. Koulutuksen jälkeen  osa osallistui  sotaan, osa taas  ei sitä erinäisistä syistä tehnyt. Osa hukkui Keski-Euroopan melskeisiin. Osalle taas sisällissota  oli mahdoton ajatus.
Ja niin kävisi tänäkin päivänä. Olisi lähtijöitä ja olisi palaajia. Ja olisi  niitä, joille ei oikein mikään maistuisi ja joita elämä ahdistaisi siellä ja täällä. Tänä päivänä jälleen  läheltä seuranneena  laitan uskoni nuorisoon. En  suuresti  arvosta Jyväskylän kaupunkia. SE nimittäin  teki tässä taannoin  päätöksen, jolla se kieltäytyi  ensi vuonna ostamasta  kuoleville  sotaveteraaneille 50 euron  arvoista havuseppelettä. Enemmän minä arvostan  paljain päin  pakkasessa seisovaa nuortamiestä. Edelleen  näyttää siltä, että  ” Kyllä lenkit kestää”

Nato-yhteensopiva

Nykyään kuulemma saa  asepalveluksessa  tervehtiä niin, että vetää kättä tyhjään päähän.  Kummallisia  tapoja sanon minä. Natoa se tietää, sanoisi Yrjö Lahtinen, mies joka onnistui ennustaa saksanmallinkin   Joensuun varuskunnasta lähdön hetkellä 1941.
Minun nuoruudessani  Suomen raskaassa tervehdittiin  paljain päin  ollessa nyökkäämällä. Se on tyylikästä ja eleetöntä. Varsin  tyylikästä oli se, kun harjoiteltiin liikkeestä tervehtimistä ilman lakkia. Silloin piti kumartaa lievästi taittaen  vinosti kohti kohti kävelevää tervehdittävää ja samaan aikaan piti jalkojen toimia ja etenemisen  sujua  ilman  kummallista katoa taikka nykimistä. Sitä harjoiteltiin käytävällä pitkään ja hartaasti. Postilähettinä jouduin usein tervehtimään  lujassakin vauhdissa leukaa yläviistoon nykäisemällä. Se se oli taitolaji suuressa nopeudessa, jos pyörän sarvessa oli  postilaukku täynnä  postia ja tarakalla 600  YK – miehen paskanäytteet matkalla varuskuntasairaalan  testeihin.
Harjoittelu säästää kuitenkin verta, joten sitä tehtiin  paljon ja antaumuksella.
Virkatehtävissä onkin nyt  eläkeiän kynnyksellä mukava tervehtiä vastaantulevaa kolleegaa taikka opiskelijaa reippaalla sivutaivutuksella. Jos sattuu  selkälihakset kunnossa olemaan. Yleensä pikkuisen vihlaisee aina jostain. Kolleegat vastaavat samoin ja elo  oppilaitoksessa on auvoista ja  tyylikästä.
Lippaan en  vedä  enää koskaan kenellekään. Se oli jonninjoutavaa hosumista ja heilumista. Tyhjään päähän on sitäpaisti hankala  vetää, sillä oletettu  lipan paikka on hakusassa. Ja paskainen  kämmen kuitenkin näkyisi  tervehdittävälle. 
Luulen, että tämä uusi muoti, tyhjään päähän vetäminen, on taas askel kohti nato -yhteensopivuutta. Ensin laitettiin  sotilaan nimi rintaan, sitten tulivat helkkarin suuret  varuste-merimiessäkit ja  sitten ruvettiin  vetämään tyhjään päähän . Kohta  varmaan  karjuu korpisoturi, että  aye aye Sir ! Ja iskee maihinnousukenkää pontevasti  harjoituskentän hiekkaan.

Ansa

YT- neuvottelujen aika saa yhden jos toisen  työtoverin  kokeilemaan kepillä jäätä, josko  toinen  menettäisi  itsehillintänsä ja  romuttaisi mahdollisuutensa elonjäämisen taistelussa.  Viimeksi tänään  eräs  soitti kotiin  iltauutisten aikaan  ja kertoi  minulle laveasti,  kuinka  etevä ja laajasti  perehtynyt hän on juuri niihin asioihin, joita itsekin opetan.

En mennyt ansaan. Ansat ovat vaarallisia. Niillä on  yleensä vain vähän heikkouksia.

Tunsin kerran  nuoruudessani  yhden. Hänellä ei ollut  kuin yksi heikkous. Hän vihasi nimeään.  En tiedä, vihaako hän edelleen. En ole nähnyt häntä 30 vuoteen. Semmoinen aika saa kaiken  haalistumaan ja epäselvenemään. Vain nimipäivät säilyvät muistissa. Ja  24 – vuotiaan naisen iho.  Kaikki muu katoaa ja himmenee.

Hyvää nimipäivää nyt kumminkin !