Casas de Soto

Ihminen on sekopäinen ja kummallinen olio, jonka mielihalut ja mieltymykset ovat hyvin kummallisia. Joku pitää salmiakista, joku toinen taas tonnikalasta. Minä pidän paikkakuntien nimistä. Jotkut niistä saavat niskakarvani pystyyn ja ihoni kananlihalle. Jotkut paikkakuntien nimet ovat silkkaa seksiä ja korvalle irstailun kuisketta.

Klagenfurt on paikkakunta, joka maistuu minun suuhuni jumalattoman makealta. En osaa selittä sitä, mutta kun sanon sanan ” klagenfurt”, minusta tuntuu samalta kuin silloin, kun heitän Kawasakin kaarteeseen 170 km/h. Tuntuu juuri siltä samalta, kun varpaankynnet paukahtavat kierremakaroneiksi, tiedätte kyllä koska.

Olen Klagenfurtissa ajanut pitkiä tunneleja ja pitkiä alppitie – taipaleita hyvässä seurassa. Mitään ihmeellistä freudilaista selitystä noista tunneleista ei ole syytä etsiä, vaikka Jorg Haider kuolikin Klagenfurtissa kun hän kaahaili kotiinsa homo-yökerhosta 1,8 promillen humalassa.

Toinen ihmeellinen nimi paikkakunta – miellekartassani on Sopron. Se kuulostaa minusta aina Sorbonnelta. Kun puhun Sopronista, tarkoitan tietenkin unkarilaista kaupunkia Itävallan rajalla. Minulla on ollut helkkarinmoinen kunnia opettaa viikko sen kaupungin yliopistossa. Kun puhun siitä keikasta, kuulijat luulevat minun käyneen Pariisissa, Sorbonnessa.

En yleensä vaivaudu korjaamaan virhettä.

Sitten minä pidän sanasta Bled. Kaupunki on varmasti maailman upein, mutta nimikin tuntuu suussani pehmeältä ja kauniilta.

Mouhijärvi kuulostaa korvissani brutaalilta ja kauhistuttavalta. Samoin niskakarvani nousevat pystyyn kun sanon sanan Ypäjä. Sääminki maistuu myös korvissani paskalta.

Kaukomaiden paikkakunnat ovat täynnä kaipuuta, seksiä ja täyttymättömiä lupauksia. Kotimaassa näyttäisi olevan vain karkeita ja kalisevia paikkakuntia. Halikko on kylmä rikkaiden pesä. Porissa saat turpaasi. Karkku….. mitäpä siitä voisi sanoa. Lievesture……



Casas de Soto kuulostaa taas paljon paremmalta. Pieni kylä sijaitsee Espanjassa, Valencian länsipuolella . En ole käynyt, mutta minun tekisi mieleni käydä. Kun ajaa tietä N- 330, perille löytää. Ehkä vielä joskus menenkin. Nimi on ainakin houkutteleva

De Soto on muuten kaikkein hienoin automerkki, ainakin minun korvaani.

>Moi Moi ja Humala !

>

Jatkamme eilisestä aiheesta. Jatkamme ruokottomasta viina-aiheesta, sillä eilinen absintti ( yksi 3 cl annos) saa minut edelleen hihittelemään.

Ollanta Humala niminen upseeri on erinomaisen vahvoilla Perun presidentinvaaleissa. Kuulostaa reilulta ja mukavalta mieheltä. Jos hän sattuisi vaalit voittamaan, olisi mukavaa ja suositeltavaa, että nykyinen presidenttimme kerrankin ottaisi kantaa ja osoittaisi olevansa todellinen mielipidejohtaja ja kutsuisi Humalan meille kylään. Vaikka vapuksi jo, taikka viimeistään juhannukseksi.

Näytettäisi nuorelle miehelle, että kyllä mekin osataan humalassa olla, mutta ei sitä sentään tarvitse omaksi nimekseen ottaa. Olisi mukava kuljetella presidentti Humalaa juhannusjuhlista toisiin. Niin muistaakseni tehtiin takavuosina kuuluisalle lännensarjan näyttelijälle.

Arab Moi on mukavan kuuloinen presidentti hänkin. Opettaja varsinaiselta ammatiltaan. Hän ei ole enää virassa, mutta edelleen kylläkin hengissä. Kyseinen yhdistelmä on melko harvinainen entisten afrikkalaisten päämiesten kohdalla. Yleisempää on kuitenkin se, että Moi kerkesi ilmeisesti rohmuamaan noin miljardi puntaa Kenian yhteisestä kassasta. Hänen perheellään on mm. kolme hotellia Lontoossa. Kannattaa poiketa, jos sinne päin tulee asiaa. Respan tytölle voi sanoa sisään kapsäkin kanssa könytessä, että : Moi !

Ja jos tuttuja nimiä haluaa kohdata, niin ei kun Namibiaan. Joka toinen vastaantuleva mies on Martti. Naisten kanssakin saa varautua yllätyksiin, sillä kovasti sielläpäin on Ainoa, Helenaa, Marttaa ja Liisaa liikenteessä.

Hyvä nimi auttaa ihmistä pitkälle. Varsinkin sellaiset yksiosaiset etunimet, joissa sukunimenä on vain järjestysluku. Mahtaa se olla mukavaa, allekirjoittaminen nimittäin. Olen pohtinut sitä, että onko niillä joku sukunimi olemassa, jonka ne laittavat luottokorttikuittaukseen Ikeassa. Vai ostavatko ne aina käteisellä.

Mutta Perun presidentti pitää tänne kutsua. Minäkin osaisin häntä tervehtiä ja höpöttää lukusanat kymmeneen asti ja kaljan tilata. Puolet Suomen kansaa osaisi. Mikäpä olisi semmoisen miehen ostaa Keiteleen rannalta kesämökki ja tulla tänne joka vuosi lomalle omiensa pariin. Tässä maassa on Humalalla monta ystävää.

>Suomen yleisin syntymäpäivä

>

Suomen yleisin syntymäpäivä lähestyy taas kovaa vauhtia. Suomen yleisin syntymäpäivä myös yleistyy kovaa vauhtia. Se päivä ei suinkaan ole yhdeksän kuukautta vapusta, eikä se ole myöskään yhdeksän kuukauden päässä juhannuksesta.

Suomen yleisin syntymäpäivä on jo nyt , ja tulee olemaan tulevaisuudessa 1.1.

Varsinkin tammikuun ensimmäisen päivän poikia keskuudessamme on sankoin joukoin. Nämä vuoden ensimmäisenä päivänä syntyneet kansalaiset ovat sellaisia, joille ei ole aikoinaan ymmärretty aivan tarkkaa syntymähetkeä määritellä. Monien kohdalla ainoa tarkka syntymään liitetty tunnustieto on sen maanosan nimi, jossa ihme on tapahtunut.

Heille sitten lätkäistään vuoden ensimmäinen päivä syntymähetkeksi ja usein sitten myös syntymävuosi joudutaan arvioimaan maitohampaiden lähtemisestä, taikka muista ruumiin tunnusmerkeistä. Vuosi sinne tai tänne ei liene kovin tarkkaa lopultakaan muiden kuin Eläketurvakeskuksen mielestä. Heillä on nimittäin taulukot, joiden perusteella eläkkeellä sitten aikoinaan voi olla vain keskimäärin noin 17,5 vuotta. Hatusta vedetyt syntymäajat sotkevat tietysti eläkeyhtiöiden ympyrät.

Mutta, kuten sanoin, keskuudessamme liikkuu hyvin paljon niitä, joiden syntymäpäivälahja on joulun ja joululahjojen läheisyyden vuoksi vaarassa.

Mietin tänään sitä, minkälaisen uuden identiteetin olisin ottanut, jos minulle aikoinaan olisi käynyt nuoruuteni päivinä niin, että lähtö vieraille maille olisi ollut tosiasia.

Minä olisin halunnut syntymäpäiväkseni ehdottomasti 25.10. 1953. Silloin haudattiin Isojoen kirkossa samana keväänä kadonnut ja sittemmin löytynyt Kyllikki Saari. Isojoella oli Kyllikkiä saattamassa 25 000 henkeä. Se on ollut merkittävä väkimäärä pienessä pitäjässä aikana, jolloin yleisin kulkupeli oli polkupyörä.

Syntymäpaikakseni olisin varmasti halunnut Vöyrin. Uusi nimikin on ollut kirkkaana mielessäni aina. Minusta olisi pakolaisena tullut Tony Väinö Sebastian Tunturi – Lappalainen.

>Heinäkuun loppu on täynnä ihmeellisyyttä

>

Ruotsalaisia varoitetaan siitä, että markkinoille on päässyt livahtamaan 17 000 pulloa liian vahvaa heinäkenkä – olutta. Kuluttajia pyydetään palauttamaan pullot Systembolaget- nimiseen yritykseen.

Pulloissa piti olla 3,5 % vahvaa olutta, mutta siellä on kuulemma ollutkin tavattoman äreää olvia, eli kokonaista 5 % vahvaa.

Tillman hymyilee täällä kolmannessa persoonassa ja toivottaa ruotsalaisille hyvää olutjahtia. Jos käy niin, että lakia kuuliaisesti noudattavat ruotsalaiset palauttavat takaisin vain 10 000 pulloa, seuraan mielenkiinnolla sitä, mihin toimenpiteisiin Ruotsin hallitus ryhtyy, jotta he saavat takavarikoiduksi loput 7000 pulloa.

Taannoin, kun olimme vaimon kanssa Tukholmassa Danielin ja Victorian kutsumina pari päivää, minäkin tutustuin ruotsalaisiin oluisiin. Kovin on laimeaa, sanon minä. Vanhassa kaupungissa kun istuimme terassilla nelistään, minä vuoron perään lisäsin jokaisen oluttuoppiin vähän laivalta ostamaani viskiä. Sillä tavoin ruotsalaisestakin oluesta tulee juotavaa ja nautittavaa.

Tässä teille tarkka ohje syksyn ratoksi. Menette markettiin ja ostatte ykkösolutta tarjouksesta. Joskus sitä saa melkein ilmaiseksi. Kotona laitatte sen jääkaappiin ja kun se on jäähtynyt, avaatte pullon ja kaadatte lasiin. Sitten kaadatte lasiin 2 cl halvemman luokan blended viskiä. Oivallinen ja mukava janojuoma on valmis.

Juomasta saa mielenkiintoisia vaihtoehtoja kun vaihtaa ykkösoluen kolmoseen ja varioi lisättävän viskin tilavuusmitoilla. Single malttia on turha haaskata näihin kokeiluihin.

Heinäkuun viimeisen päivän kunniaksi ja blogin vakituisten lemmikkilukijoiden liehakoimiseksi tällä kertaa kuvassa ei ole olutta, vaan kaunis ja söpö lehmä. Tällä kertaa vierailta mailta.

Heinäkuun viimeisen päivän ja sala-vahvan oluen kunniaksi myös musiikkia.

>Viranomaisten päänsärkyjä

>

Turun Sanomat tietävät kertoa, että sosiaaliviranomaisille on tulossa oikeus luovuttaa paloturvallisuuden kannalta riskiryhmiin kuuluvien ihmisten osoitetiedot pelastuslaitoksille. Tillman ilmoittautuu heti tähän ryhmään. Hellan levy jää aina joskus päälle ja kesälomalla voi jäädä ryyppykin päälle.

Tosin paikallinen palomestari tietää jo tarkasti Tillmanin riskiryhmä alttiuden, sillä samassa olutseurassa hänen kanssaan olvia juomme. Uskoisin tiedon menneen jo sitä kautta pelastuslaitoksen tietoon.

Sairaankuljetuksen tietoon pitäisi myös nopeasti saattaa niiden ihmisten osoitetiedot, jotka käyttävät voita kokkaamiseen ja leivän päälle. Myös moottorisahojen omistajat pitäisi rekisteröidä, sillä semmoisella vehkeellä ko. henkilöt voivat kaataa liito-oravien pesäpuita ja samalla sahata koipeensa.

Minua mietityttää tuossa uutisessa erityisesti se, että käykö pelastuslaitos katsomassa noita riskiryhmäläisiä iltaisin ja tarkistamassa sitä asiaa, oliko hellan levy tullut nyt nollille varmasti. Vai ovatko osoitetiedot sitä varten, että kun Koivukuja kolmeen tulee hälytys, niin palomiehet ja lanssikuskit voivat jo matkalla jutustella , että Reiskalla on taas jäänyt totivedet kiehumaan ja keittiö tulessa.

Jos ainoa syy tähän toimenpiteeseen on se, että kun hiilloksesta raivataan kuudet ruumiit säkkeihin, tiedetään raivauksen jälkeen tarkasti se, keiden toimeentuloavustus ensi kuussa lopetetaan, tilanne on minusta huono.

Pitäisin eettisesti kestävämpänä sitä, että sosiaalitoimisto ja yhteiskunta pyrkisivät ennakkotoimin sellaiseen asioiden laatuun ja muotoon, ettei epämääräisiä autiotalokommuuneja pääsisi syntymään ja jokaisella olisi säädyllinen koti ja osoite.

Asiaan löyhästi liittyy se riemukas uutinen, joka koski eilistä koirafinlandiaa. Kuusi sankarikoiraa oli palkittu pelastuslaitoksen tehtäväkenttään kuuluvien hommien ansiokkaasta ja pyyteettömästä suorittamisesta. Erityisesti minua ilahdutti se, että posiolainen sekarotuinen Pöhnä – koira sai mittaamatonta kunniaa. Oivallinen nimi koiralle.

Karstulassa eleli 1980 luvulla kissa, jonka nimi oli Patras Muskatel. Se ei pelastanut ikinä ketään hädästä ja oli muutenkin mukava ja harmiton veikko, toisin kuten kaimansa, joka aina aiheutti hillittömän päänsäryn.

Tervetuloa lukijaksi, Karpalo

>Saanko esittäytyä….

>

Tillmanin tiedenurkka esittelee eilen alkaneen innostuksen vallassa lisää kiinnostavia yksityiskohtia ihmisen olemuksesta. Tiedesarja jatkuu siksi kunnes eteen tulee tarpeeksi pöyristyttävä tieto, jota ei usko enää erkkikään.

Tänään julkituodaan tutkimustulos, jonka mukaan nopeasti suosioon kohoavat ihmisen etunimet häipyvät myös kaikkein nopeimmin. Näin on ehkä hyväkin. Euroopan Unionin ansiosta tilakoot ovat kasvaneet nopeasti niin suuriksi, että lehmille annetaan nimien asemesta nykyään koodi korvaan.

Niinpä uusiokäyttöön onkin vapautunut runsaasti nimiainesta, jota sitten nuoret perheet ovat siekailematta hyväksi käyttäneet. Siihen asiaan, miksi niin monella pikkulapsella nykyään on koiran nimi, minulla ei ole selitystä.

Koirille ja kissoille annetaan taas nykyään ihmislapsen nimiä ja jätetään ihmislapset kokonaan hankkimatta sekä kutsutaan näitä luontokappaleita sanalla ”hän”.

En ota esimerkkejä koska lukijoiden joukossa on joka tapauksessa joku, jonka lapsi tai lapsen lapsi on Reetriikka Eufrosyyne Kupiainen tai Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen. Selvyyden vuoksi on heti sanottava, että Laura on ihastuttava nimi.

Kuten on myös Ansa. Tunsin hurjassa nuoruudessani erään kuvakauniin tytön, jonka nimi sattui olemaan Ansa. Hän oli suuresti harmistunut omiin vanhempiinsa, koska hän katsoi, että hänen mahdollisuutensa säädylliseen elämään olivat menneet ristiäisissä sen sileän tien. Minä ehdotin että korjattaisi asiaa ainakin sukunimen osalta, mutta hän ei koskaan suostunut.

Nimisokeus ei ole nykyihmisen synti, vaan sitä on esiintynyt kaikkina aikoina sekä kartanoissa, että etenkin peräkylillä. Silloin kun minulle vielä tuli erkkolainen sonnanlevitysaviisi, suurta hupia sunnuntaiaamuisin oli lukea pääkaupunkiseudun väestön jälkeläisilleen antamia nimiä. Kuningattaret ja Rooman keisarit olisivat kateudesta vihreitä jos tietäisivät kaimoistaan.

Poikien nimet muuten vaihtelevat vähemmän kuin tyttöjen.

Täältä voi uusavuton etsiä sopivia nimiä. Tässä muutama näppärä ehdotus, jota voi kokeilla, josko lupa heltiäisi: Alumina, Aravis, Begonia, Cassine, Diia….. en kestä enempää, käykää itse katsomassa. Annetun nimen takana on usein novellin veroinen tarina.

Iloisella 1930-luvulla sosialismia rakennettiin Neuvostoliitossa niin innokkaasti, että nimilläkin haluttiin saada aikaan lisää tulosta iskuriprikaatien työssä länsimaista hapatusta vastaan. Ja totta vie, jos olet tyttö ja etunimesi on Traktor – vientiä elämässä ja työmarkkinoilla pitäisi olla.

Mietin tuossa sitäkin, että kun nykyvauvat sitten joskus kaahailevat vanhusten palvelutalon käytävillä rollaattoreineen , niin siinäpä on mukava Vernissa Niemisen huikata Pinda Toivoselle, että tuletkos iltapäivällä vesijumppaan ?

Siellä sitä sitten ikäladyt näyttäisivät altaassa untuvikoille miten ryppyiset perhostatuoinnit olkapäissä saavat kyytiä ja lohikäärmeen kuvat pakaroissa sointuisivat vihreään klooriveteen niin somasti.

>Lohko A… lohko B… lohko C

>

Kulttuurin köyhtyminen ja rikastuminen kulkevat käsi kädessä. Internet ja muut tiedon pellot on nimetty hyvin tarkasti. Jos haluat jakaa Lauri Tähkää ystävillesi netin välityksellä, sinun on vain tiedettävä sopivan välitysmedian nimi ja ystäväsi osoite. Tätä sarkaa ja näitä vainioita on sitten oikealle ja vasemmalle. Tottumattoman on vaikeaa toimia, ellei tiedä, onko ystävä Naamakirjassa, Twitterissä, Bebossa vai My Space – luukussa.

Tavalliset, viljan viljelyyn tarkoitetut pellot on sitä vastoin nykyään eroteltu toisistaan kirjaimien avulla eri lohkoihin. Tänä vuonna on kauraa lohkolla A, nurmea lohkolla B ja ohraa lohkolla C. Brysselin satelliitti vahtii sitä, että näin tosiaan on ja rajojen yli ei mennä. Rajat ovat digitaalisessa muodossa eu- tarkastajan läppärissä.

Ennen pelloilla ja vainioilla oli omat nimet. Suo tarkoitti tietenkin vainiota, joka oli raivattu suosta pelloksi. Jo nimestä saattoi aavistaa, että siellä ei sokerijuurikas ja vehnä viihtyneet. Suon takana oli tietenkin pieni Perävainio, joka joskus huonoina vuosina jätettiin viljelemättä. Hyvinäkin vuosina se oli vaikea viljeltävä, sillä sinne oli paha kulkea huonoa väylää myöden. Heinäkuormat kaatuivat ja viljasadon sotkivat hirvet.

Jokiranta oli tietenkin joen rannassa. Sellainen oli yleensä pitkä sarka, suurikin välillä ja sinne saattoi laitta mitä tahansa, ellei sitten tullut tulva. Umpaitaus oli vainio, joka oli ostettu karjalaisilta siirtolaisilta. Sen laidassa oli kummallisia heinäseipäitä ja laidassa suuri monttu. Heinäseiväs malli oli Räisälästä. Monttu taas oli syntynyt siitä, kun siirtolaisisäntä oli yrittänyt 40-luvun lopulla raivata suurta kiveä pois kahdella telamiinalla. Ne hän oli sukeltanut asekätkentä-kätköstä meidän uimapaikkamme vierestä.

Sitten oli tietenkin Uusivainio, jonka vaari oli kuokkinut viimeksi. Kotivainio oli taas se alue, joka lähti pihasta kohti jokea. Joen takana oli Järvenrannan vainio. Se taas oli joka kevät hyvää hauenkutu aluetta. Rimmi oli taas vainio, jonka nimi periytyi entisiltä omistajilta. Samoin Samulinmaa oli aikoinaan omistanut eräs Samuli, joka lähti Australiaan ja joka vasta aikojen kuluttua suostui viimein myymään peltonsa.

Jos pellolla tai vainiolla ei ollut selvää omaa nimeä, sanottiin, että mennään äestämään kellarin taakse.

Naapureilla oli kummallisia nimiä. Siksi, että pellot eivät sekoittuisi keskenään. Joskus oli kuitenkin pakko metsäpalon jälkeen nimittää kaikkia alueen peltoja sanalla Palo. Silloin puhuttiin erikseen talon tai torpan nimellä ja lisättiin siihen sitten sana Palo.

Muitakin hienoja nimiä joutui pieni lapsi ensi töikseen opettelemaan. Käärmeenkuopalla oli usein nähty käärmeitä tiellä, Susikuopan kohdalla taas oli vielä nähtävissä suden pyyntikuopan syvennys tien vieressä. Jokaisella kalliolla ja mäellä oli oma nimi. Ei välttämättä kuitenkaan se, jonka kartoittaja oli karttaansa hyväksynyt.

Minä myönnän, että olen vähän hukassa urbaanissa ympäristössä. Kadut ovat tietenkin selviä, nettiosoitteet varmoja kelillä kun kelillä, mutta inhimillisyys jotenkin nykymenosta puuttuu.

Edelleen, kun ajan Teilinummen läpi pitkin asfalttitietä, kylmät väreet kulkevat selässäni. Tiedän vielä hyvin tarkasti sen kiven ja paikan, jossa kotipitäjäni viimeinen mestaus suoritettiin.

Nykyihminen kuitenkin alitajuisesti kaipaa kontekstia ja tarinaa. Ohjenuoraksi ei välttämättä riitä navigaattorin naisen pehmeä ääni.

Ystäväni kertoi, että Porin puolessa, Ulvilassa, on kyläkunta, jonka nimi on Suolisto. Kylän perällä asustelee kuulemma henkilö, jolle ystävälliset ystävät lähettävät matkoiltaan postikortteja osoitteella: Ulvila, Peräsuolisto.