>Pieni yösoitto tällekin yölle
>
Yö saapuu ja huoneessa on kaksi kitaraa. Minä rähmäkäpälänä en rohkene tarttua niihin vaan kuuntelen Segoviaa.
>
Yö saapuu ja huoneessa on kaksi kitaraa. Minä rähmäkäpälänä en rohkene tarttua niihin vaan kuuntelen Segoviaa.
>
Tanita jää helposti soimaan korvaan. Rytmi saa minut surulliseksi, mutta samalla tämä tytön ääni saa minut myös rauhalliseksi.
Nukkukaa hyvin.
>
” Rainer Friman kirjoittaa kolumneja myös Satakunnan Kansaan. Hän tunnustautuu Arto Merisalon ystäväksi.”
No, joo. Ystävät voi onneksi valita. Tunnustautuminen on jo kovempi juttu. Kun Raikku nyt on avannut pelin. Pitänee minunkin vähän briljeerata.
Niin että, kuten Raikku huomaat, meiltä jokaiselta löytyy kummallisuuksia, kun vähän kaivellaan.
>
Sika-rokotuksetkin kielletään, sillä, vastoin viime vuonna annettuja vakuutuksia, nekin ovat osoittautuneet vahingollisiksi tuotteen kuluttajalle.
>
Odotan siis herkeämättä huomista ja ensi viikkoa, jolloin pääsen taas kätkeytymään massojen joukkoon tietämättömyydelläni.
En minä osaa muidenkaan musiikki-ihmisten teoksia luetella. Paitsi Sibeliukselta osaan luetella sinfoniat. Yksi, kaksi, kolme …..tenkkapoo tulee vasta kohdassa kahdeksan. Ainon mukaan Janne viskasi vuonna 1945 tämän viimeisen jutun nuotit Ainolan takkaan suutuspäissään.
Ja osaan minä luetella kohtuullisen sujuvasti kapakan remuisassa tietokilpailussa, ilman Internetin apua, ulkomuistista, 20 sellaista Juice Leskisen levyttämää kappaletta, joiden nimissä jokaisessa esiintyy suomalainen paikkakunnan nimi.
Mutta muuten olen musiikin suhteen tumpelo, torvelo ja tietämätön urvelo.
Olen oppinut kuluttamaan musiikkia vähäisessä määrin. Olen nimittäin asentanut tietokoneeseen ohjelman, jonka avulla voi kuunnella ulkomaisia radioasemia. Minä kuuntelen asemia, jotka lähettävä salsaa , falmencoa ,latinalaisia rytmejä taikka espanjalaista kitaramusiikkia. En minä tunne soittomiehiä nimeltä, eivätkä kappaleiden nimet jää mieleen. Annan taustahälyn vain valua hiljalleen korviini samaan aikaan kun kirjoitan.
Isoisäni hoiti eläkepäivillään suntion virkaa. Hän osasi virsikirjan virret numeroittain, aiheittain ja nuotittain. Ei hänelläkään ollut yhtään musikaalisuutta, mutta hän oli opetellut laulamaan virret ” väkisin”.
Minä olen maallistunut niin, että muistan vain muutaman virren sanat ja numeroiden yhdistäminen oikeisiin säveliin on yhtä vaikeaa.
Keski-iän ehtoopuolen muuten tunnistaakin hyvin siitä, että asianomaiselle syntyy hirveä himo julkisesti narista siitä, että ne perhanat ovat menneet lisäilemään virsikirjaan taas uusia outoja virsiä.
>
Beck soitti lyyristä kitaramusiikkia leppoisessa sävyssä ja ilman plektraa. Koko kaula käytettiin kyllä hyväksi ja kammesta hän väänsi lisää yksityiskohtia. Satakunnan kansa hehkutti taustaorkesterin rumpalia, mutta minä kyllä diggasin naisbasistia. Harvoin olen nähnyt bassoa soitettavan näin. Rhonda Smith on vasta tullut kokoonpanoon, mutta, voi taivas, kuinka hänen bassonsa murisi ja lauloi.
Katsomossa oli tuttuja ihmisiä, palvelut toimivat kiitettävästi ja mieli jäi hyväksi. Semmoisen jälkeen sitä mielellään taas päästää loman loppumaan ja ryhtyy asennoitumaan työhuoneen ilmapiiriin myönteisesti.
>
Sisäasiainministeriön poliisiosastolta on taas käyty ahkerasti lukemassa kirjoituksia, joten pitänee siistiä kielenkäyttöä ja putsata linkkilistasta vääräoppiset ja valtavirta-ajattelun vastaiset linkit pois. Jos lukija huomaa lentäneensä pois linkkilistalta, tiedätte popliinitakkisten käyneen siinä tapauksessa kovistelemassa kirjoittajaa.
No, jospa siitä sitten taas tuo valvonta hellittäisi vähän. Kohta taidamme olla tilanteessa, jossa valtiovalta säätelee ajatuksiamme, sanoja ja kirjoituksia yhtä reippaasti kuin sisäministeri sijoittelee hälytyskeskuksia.
No minä olen jo iltalääkitykseni ottanut, joten tällä kertaa laitetaan tämä teksti nyt pam- päätteisten yhteiskuntahuumeiden piikkiin. Yhdessä 800 000 muun kanssalääkityn kanssa ryhdyn kuuntelemaan pääni sisältä kuuluvia ääniä ja laitan päivän kunniaksi linkin soimaan.
Tänään on nimittäin Carola Standertskjöldin (1941—1997) syntymäpäivä. Ei taida tulla toista samanlaista taitajaa enää minun elinaikanani Suomen musiikkitaivaalle.
Carolan kuoleman hetkellä olin 43 vuotias. Luulin eläväni ikuisesti, olevani kuolematon ja ainaisesti turvassa. Kun Carola kuoli, huomasin alkavani vanheta. Ei tullut enää uusia aatelisnaisen levyjä, eikä uusia lauluja. Tuona vuonna tajusin ensimmäisen kerran konkreettisesti sen, että elämä loppuu ja kiihtyvällä vauhdilla yksilö joutuu luopumaan, samalla kun saa uusia asioita tilalle.
Siihen asti olin tottunut siihen, että jotain tulee aina enemmän, lisää, parempaa ja asiat sitten lopulta loppuvat kuin Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa. Olin luullut, että ihminen elää rajua ja ekstaasin omaista elämää kuolinhetkelle asti ilman kipuja ja vaivoja. Sitten kuolema tulee sekunnissa ja kaikki on ohi. Ei tarvitse pelätä ja odottaa.
Carola joutui odottamaan ja pelkäämään, sekä sen lisäksi sietämään ajatusta siitä, että kaikki loppuu aivan liian varhain.
Tiistain päätteeksi laitan tähän linkin siihen kaikkein kuluneimpaan lauluun. Silti minä pidän siitä edelleenkin valtavasti.
>
” the onion church”
ja muutenkin Uunon käännökset olivat vapaamuotoista kyökki enkelskaa.
” Sibelius, minä menen Kämppiin takaisin, from Karelia sarja”
eli rallatteli vanhaa rallatusta, jota kuulemma helsinkiläiset todella aikoinaan hoilasivat.
Jos muuten liputuspäivää odotellessa haluaa juhlistaa Sibeliusta, voi tilata erilaista tarviketta ja tuotetta Sibelius-shopista. Minua esimerkiksi kiehtoo kovasti Sibelius – kynsienhoitosetti.
>
Olen huomannut ainakin tähän asti Loirin musiikin tulleen niin hyväksi ja korkeatasoiseksi, etten minä enää siitä mitään ymmärrä. Kohtalokas samba ja työmies Kalle Tappisen edesottamukset saattavat olla jossain siinä tienhaaran paikkeilla, jossa minun paleltunut sävelkorvani jatkoi vasemmalle ja Loirin ura oikealle.
Tänään katsoin poikkeuksellisesti televisiosta kokonaisen ohjelman, tai oikeastaan katsoin jo eilen kuoro-ohjelmaa, jossa etsitään parasta, niin kuin tapana on, ja kansa maksaa viulut hulluna äänestämällä. Katsoin tänään sitten lähes koko ohjelman. Vain ajoittain Pekko- aikamiespojan kouhottaminen sai minut pakenemaan keittiöön, mutta palattava sieltä oli nopeasti, sillä kuorolaulu nykymuodossaan on nautinnollista minunkin korviini.
Erityisesti nautin siitä esittämisestä ja laulajista hohkaavasta hienosta yhteishengestä ja tekemisen meiningistä. Olen vähän kateellinen. Jyrkästi nousevalla lavalla on kauniita, taitavia ja iloisia ihmisiä, jotka eivät ole notkuneet kessu hampaissa kioskilla, vaan jotka tekevät positiivisia juttuja.
Tätä ennen minä tiesin kuorolaulusta vain lapsuudessa korviini jääneen litanian : Mikko von Deringer ja Peipposet.
Sen tiedän, että viime vuonna voitto meni Lappajärvelle, suureen kulttuuripitäjään. Tänä vuonna meinaan katsella ja nauttia tästä ohjelmasta ja ihmetellä toinen toistaan hienommasta sovituksesta. Vain juontajan puujalka-jutut väsyttävät minua.
>Elämme vaikeita päiviä. Media kärrää kiimassaan eteemme päivittäin BB ihmisten sanomisia. Mahtaa nyt Salattujen elämien jengiä ottaa päähän. Tai luulen, että ottaa päähän.
Jos ammattina on julkisuus ja itsensä myyminen, pakko sen on ottaa pattiin kun tuutin täydeltä toitotetaan juuri tällä viikolla jonkun toisen idioottimaisuutta.
Runoilija iskee aamuumme terävästi ja oivaltaen. Vaikka tulisi tuhat BB-taloa ja miljoona jaksoa Salkkareita, runoilija on oivaltanut keskeisen jo ennen ensimmäistäkään tuotantokautta.
Unta jokainen katsoo, kaikki tähtiin kurkottaa
ja kaikki haluaa rahaa, ja elämää kuuluisaa
Ja ne joilta se kenties onnistuu pankoot ristiin sääriluun
sillä etusivun tähteä eivät suojaa sivut muut
Juice Leskinen, Paperitähdet
Everybody’s a dreamer and everybody’s a star
And everybody’s in show biz, it doesn’t matter who you are
And those who are successful
Be always on your guard
Success walks hand in hand with failure
Along Hollywood Boulevard
The Kinks, Celluloid Heroes
sanat Ray Davies
Ja täältä pääsee oikeaan Kinks-tunnelmaan.