Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Kategoria: Lyriikka

>Tuhmat Tädit

>

Kesän kulttuuriantia ei ole juurikaan tullut esiteltyä. Olen tänä vuonna kiertänyt kaukaa kesäteatterit ja taidenäyttelyt. Olen ajatellut niin, että suuri kulttuuriannos saattaisi saada mieleni järkkymään ja viiman käymään rahapussin puolella.Jotain pientä sitä on koettu kuitenkin. Jouduin Joen kaupungissa tuhmien tätien seuraan.Tuhmat Tädit on poikkitaiteellisen kulttuuriyhdistys Vääräpyörän laulu- ja performanssiryhmä, joka sai Tillmanin kaljan väärään kurkkuun pari viikkoa sitten Joensuun satamassa olevassa terassiravintolassa. Itä – Suomalainen itkuvirsi- ja tussulaulu-perinne on saanut arvoisensa jatkajan näistä ilmestyksistä.Tätien kotisivuille pääsee tästä ja heidän esiintymisiään pääsee seuraamaan vaikkapa You Tuben sivuilta, jos ei rohkene itse paikan päälle. Hiki siinä raavaalle miehelle kuunnellessa tulee, sillä useimmissa laulemissa on rankan sorttinen naisnäkökulma mukana , eikä meille miehille armoa suoda.
Tervetuloa muuten lukijaksi, Päivi. Tuo lukija-segmentti tuntuu toimivan taas hyvin tuossa sivupalkissa.
Tämä tervetulotoivotus – päre on nyt vähän epäsopiva, enkä osaa luontevasti naisihmistä tämmöisen kirjoituksen yhteydessä tervetulleeksi toivottaa. Oikein mukava saada uusia lukijoita.

>Runoutta etsimässä

>

Olen lueskellut viime päivinä runoja. Mitään ymmärtämättömänä ja sokeana, myönnetään. Lyyrinen ote korvassani lipsuu ja usein käy niin, että Ella Eronen ja Eino Leino ovat ainoita, jotka mitään värähdystä aikaan saavat. Luulen näin olevan myös siksi, että runous on vaikea laji. Jos se olisi helppoa, runokirjoja syntyisi liukuhihnalta virheettömänä virtana.

Runoutta tungettiin nuorison päähän 1960-luvulla monin eri tavoin. Äidinkielen opettaja luetti meille Eurajoen yhteiskoulussa joitakin klassikkoja, mutta päähuomio oli ehdottomasti esittävällä puolella. Juhlissa ja kissanristiäisissä oli aina joku lausumassa jotain. Joskus lausuja osasikin lausua. Usein kuitenkin kärsivinä osapuolina olivat sekä kuulijat, että itse esiintyjä.

Varsin kärsivä oli joskus maestro Yrjö Jyrinkoski . Hänet tilattiin kerran vuodessa maksua vasten isänmaallisia runoja esittämään. Taiteilija liikkui mustalla Volvo Amazon – henkilöautolla. Maksu oli useimmiten 50 penniä per naamari, loppuaikoina koko markka. Kun koulussa oli 400 -500 oppilasta, saattoivat jo silloin tulevat kansakunnan toivot helposti välitunnilla laskea, että helppoa kupinkia tuo taiteilijan työ. Miehen päiväpalkka maatöissä oli siihen aikaan 15 markkaa ja naisen 10.

Jyrinkoskella oli aina rusetti. Ja kärsivä ilme. Meistä tuntui siltä, että lopultakaan hän ei tykännyt lapsista. Pakkopullaa sanoisin. Puolin ja toisin , monille. Yksi yhteinen asia salissa kuitenkin esitysten aikana oli. Jyrinkoski tykkäsi lausua, ja erityisesti Yrjö Jylhää. Ja me kuuntelimme mielellämme. Sodasta oli kulunut vain 20 vuotta. Tšekkoslovakia oli juuri miehitetty ja 14 –vuotias murrosikäinen asettuu semmoisessa tilanteessa mielellään heikomman puolelle. Leinoa hän tulkitsi myös mielellään ja paljon.

Yhteiskoulun taustavaikuttajana toimi Länsi-Suomen rukoilevaisuus-aate. Sen vuoksi Jyrinkosken esityksen aluetta oli aina siirretty sijansa verran vakavampaan suuntaan. Meitä tietenkin harmitti, kun se iloisempikin pää esityksestä typistyi Läkkiseppä Lindbladiin ja P Mustapäähän.

Murrosiän tuskissa sitten väännettiin tunnoista ja tuntemuksista omia tankoja. Kaikkein kuumimmilla liekeillä palaneet lähettivät sitten niitä kustantajille. Viime talvena tyttäreni löysi autotallin siivouksen yhteydessä yhden sellaisen, palautetun nipun. Siitäpä riemu nousi.

No rikos lienee jo vanhentunut. Kyseinen kustannustoimittaja on kuollut ja minäkin olen tullut järkiini.

>Suru jatkuu

>

Työpäivä alkoi suru-uutisella. Entinen työtoveri, kollega, oppi-isäni ja opettajani on kuollut. Edellisistä hautajaisista on viikko. Tämä kevät näyttää olevan käännekohta monessa suhteessa. Entinen saa väistyä uuden tilalta. Menneisyys katoaa jonnekin kulman taakse. Tulevaisuus on epävarma.

Olen kohta työorganisaation vanhin virkaiältäni. Fyysiseltä iältäni en sitä vielä ole. Henkiseltä iältäni olen jo ikivanha. Kuolema syö joka kerta hivenen sitä rantapenkkaa, jonka päällä seison ja katselen iäisyyden ulapalle. Vielä ei ollut oma vuoro. Kuka on seuraava ?

Hän opetti minulle Mc Gregorit , Argyyrikset ja Mouton Blaken. Tarveteoriat olivat hänelle kiinnostuksen kohde, mutta samalla keino järkyttää organisaation luutuneita arvoja. Hän kapinoin jo aikoinaan organisaatioiden hulluutta vastaan ja tulosjohdettujen ihmisten tuska oli hänelle selvä asia. Hän oli ihminen, joka toi opetussuunnitelmiin uusia mullistavia asioita aikaisemmin kuin kukaan.

Olen toisellakin tavalla läheinen. Kun työtoverini päätti hyväksyä aikoinaan valtiohallinnon tarjouksen lakkautuspalkasta, minä olin se onnellinen, joka sain jatkaa hänen työtään ja hänen opetustaan. Hän oli se onnellinen, joka pääsi 55 -vuotiaana lakkautuspalkalle. Luoja oli armollinen ja soi hänelle nämä vuodet. Tiedän, että hän kaipasi takaisin töihin.

Tiedän, että hän luopui aikoinaan myös siksi, että minulle olisi avautunut väylä eteenpäin. Nyt minun tulisi osata joskus myös luopua jostain. Vielä kuitenkin kaikki tuntuu vaikealta. Olen harjaantumaton luopumaan mistään. Tiedän kuitenkin, että näin minua koulutetaan. Askel askeleelta minunkin tulee oppia luopumaan kaikesta.

Toivottavasti tänään ja huomenna osaan elää päiväni oikein. Toivottavasti osaan käyttää aikani niin, että saan aikaan jotain hyvää. Toivottavasti opin vähitellen luopumaan. Luopumaan 5000 euron laukusta ja 100 euron hampurilaisesta. Niiden molempien arvo minulle on tänä aamuna nolla.

>Humoristista

>

Humoristista on huomata aatteiden jäävän historiaan. Ajatus jonkun asian kuolemattomuudesta ja oikeellisuudesta katoaa ja koiranputkea alkavat kasvamaan sekä aate, että kannattajansa. Usein kuitenkin päinvastaisessa järjestyksessä. Joskus on käynyt tosin niinkin , että kannattaja on joutunut jäämään surutyön tekoon ja aate on pettänyt.

Aina ei kehitystä huomaa. Totuus voi saada valheen vaatteet, vai mitenkä se Turkka Mali asian käänsi aikoinaan Vysotskin laulussa. Asian voi tarkistaa kirjasta, taikka vilkaisemalla uutisia naapurimaasta. Asioilla on vähän eri nimet, mutta aatehistoria jatkuu. Totuuteen uskojia riittää. Totuuden puhujia vähemmän. Kaikkea tätä taiteen pitäisi dokumentoida. Vaikka sekään ei ole oikeassa loputtomiin, vähän pitemmälle sen horisontti ainakin yltää.

Tätä eivät muistaakseni Malin veljekset laulaneet koskaan.

En koskaan uskonut haaveisiin

En koskaan uskonut haaveisiin
en laukkua pakannut taivasmatkaan!
Opettajat upposivat valheisiin
ja tulivat pintaan leirillä vasta.

Enkä erottunut moukista,
jos erotuin – vain vähän,
ei Budapest voinut kouraista,
jäänyt Praha ei sydämeen tähän.

Pidimme ääntä emme vain lavalta,
me poikaset, sotkijat vielä!
Me kohta saamme jo mainetta.
Hei onko joku vastaan?
Se piestään!

Me osasimme vaaraa epäillä,
ennen kylmiä säitä.
Ehti röyhkeys päämme selvittää-
ja säppiin sielut jäivät.

Olematta kuolemanvaarassa
emme silmiä uskaltaneet nostaa –
mekin olemme Venäjän
kauheiden vuosien lapsia.
Kaatoi ajattomuus meihin votkaa.

Vladimir Vysotski

suom. Akseli Kajanto

>Kaipaus

>

Aamulla huomasin kaipaavani Ploctoniin. Oikeastaan heräsin siihen tunteeseen klo 03.30. Nyt pitäisi päästä sinne. Tämä tunne tulee pari kertaa vuodessa mieleen. Siitä sitten pääsee vähitellen viikossa eroon. Muutama päivä tässä nyt kuitenkin menee suuremmassa ikävässä. Ensiavuksi pitänee illalla nauttia muutama mallasviski.
Plockton on meikäläisen must – listalla kolmen parhaan joukossa. Tiedätte leikin, jota 1960-luvun köyhinä noottikriisi-vuosina leikittiin. Sai ottaa Kalle Anttilan värikkäästä postimyyntiluettelosta itselleen leikisti tavaroita, mutta vain kolme sai ottaa. Meneillään olevilla matkamessuilla minä ottaisin ehdottomasti ainakin Plocktonin. Sitten ehkä Bledin, pienen kylän Sloveniasta ja kolmas voisi olla joku pikkuinen talo jossain pikkuisessa kylässä Tour de France – pyöräilyreitin varrella. Voisin majoittaa kirjailija Pakkasen sinne kisojen ajaksi ja keskustelisimme henkevästi pyöräilyn filosofiasta ja raatelevista nousuista.
Mutta tänään listalla ykkösenä on Plockton, pieni kylä Skotlannin länsirannikolla. Siellä kasvaa palmuja, sieltä saa jumalaisen hyviä mallasviskejä ja siellä on upea vuorovesi. Kun tide is out , satamassa voi kävellä ja poimia simpukankuoria ja kauniita korukiviaihioita. Kun tide is in taas, voi mennä rantabulevardin kapakkaan juomaan lämmittävän juoman. Myynnissä olevat villapaidat ovat sikakalliita, mutta kukapa sinne nyt villapaitojen vuoksi menee.

Harva sinne yleensä löytääkään. Invernessistä on ajettava aika huippaus luoteeseen ja varottava, ettei joudu Ullapolin kaupunkiin. Takavuosina Ullapolissa oli vain venäläisiä troolareita. Matkalla pitää ostaa itselleen kunnollinen kartta, sillä Plocktonia ei ole joka kartassa. Ja ajaessa on oltava varovainen . Ratti on autossa väärällä puolella ja myöskin lampaat ja traktorit ohitetaan väärältä puolelta. Nyrkkisääntönä on hyvä pitää se, että jos omistaa rannekellon, kellokäsi on jalkakäytävän, ojan taikka ohitettavan puolella ja vaihdekeppi keskiviivan puolella.

No tänään on töitä ja maanantainakin. Ei ehdi nyt millään sinne Ylämaalle. Pitää siis illalla simuloida itsensä sinne. Kotona saattaa jopa olla tarpeelliset välineet asiaan. Vajaa pullo Lagavulinia ja varastossa löytyy täydellinen sarja VHS-kasetteja sarjasta Hamish Macbeth. Sarja on filmattu Plocktonissa. Jos haluaa varioida, niin sitten Laphroaig. Näillä eväillä nimittäin ei voi mennä pieleen. Siinä on sinulla nyt viihdyttävää katseltavaa ja loistavaa maisteltavaa. Maailman maltaista kakkonen ja kolmonen. Järjestyksen voit valita miten vain. Ykköstä en mene paljastamaan. Sillä lailla se antaa lukijalle mahdollisuuden asettaa siihen joku oma ehdokkaansa. Minä asetan mielessäni oman.
Mutta sekoitettu se ei ole. Sen voin vakuuttaa. Sovitaan vaikka niin, että jatkan etsimistä.
Jos haluaa käyttää sekoitettua, sekoita sitä lisää. Laita tavalliseen kermakahviin viskiä maun mukaan ja pinnalle vähän kermavaahtoa. Kutsuvat sen näköistä juttua Gaelic coffee- nimellä. No minä mieluummin laitan ruokalusikallisen vettä joukkoon. Siinä ei mene mikään piloille. Mallasviskiin en ole tottunut laittamaan.
Kerran KLM -yhtiön koneessa tilasin vähän huolimattomasti. Kaukaa jo näin kuplista, että nyt sieltä tulee Mauri Sariolan ja komisario Susikosken lemmikki – soodaviski. Ehkä heillä nyt ei juuri White Horsea siellä ollut, mutta muuten näytti lasi olevan suoraa kirjasta ” Viiman pitkäsiima”.
-Wasn´t it with the soda water ?
-No, with pure water.
– I will take it away, please
-No it is ok. I am going home and we don´t waste alcohol in Finland
-I can change it to pure water
-No it is ok.
Tässä välissä lady sipsutti peräohjaamoon ja palasi kohta takaisin toisen lasin kanssa. Nyt siinä näytti olevan puoli senttiä puhdasta vettä joukossa. Tomerasti hän työnsi sen minun käteeni ja totesi lakonisesti:
-Now you have two !

Mieleenpainuvaa ja miellyttävää palvelua.

>Aamulla

>

Sammalen alla
virtaa ääneti puro.
Kuuntelen sitä.
Kohta minusta tulee
läpikuultava, tyyni

Ryökan

Suom. Tuomas Anhava : Täällä kaukana

Ryökan ( 1788 – 1831) oli syntyisin hyvin toimeentulevasta perheestä Echígon maakunnasta; jätti perintöosansa nuoremmalle veljelleen ja eli zen-munkkina, enimmäkseen vaellellen.

>Odotellaan…

>

Tyhjiä paikkoja on hyvä

tyhjiä paikkoja on hyvä
muistella, onko sellaista asemaa kuin Köyliö,
ajaisimme sinne turhaan,

tänä aamuna en ehtinyt soittaa kaikille
vanhuksille ja ilmoittaa
että siellä on liukasta

Jyrki Pellinen: Ei ilman tätä

>Pelkistettyjä sävyjä

>

Kun oikeaa lunta ei ole, turvaudutaan muistoihin. Maisema on pelkistetty ja puhdas. Kaikki epäoleellinen on pois ja jäljellä on vain tarpeellinen. Ja Olavin kupla.
Olavi ei aina jaksanut lähteä kotiin viikonlopuksi. Mieluummin hän hahmotteli veikkausjärjestelmiä puhelinluettelo apunaan. Siihen aikaan näppärä mies taikoi lukugeneraattorin Viitasaaren verkkoryhmän Kemppaisista ja heidän puhelinnumeroistaan. Myöhemmin sitten tämä internet on vienyt luovuuden ja käsityön veikkauksesta. Nykyaika on vienyt luovuuden jopa lumitöistä.
Tämäkin kuva on vuodelta kivi ja kilpi. Nostalgia vaivaa nyt kirjoittajaa. Olen ihastunut taas vanhoihin mustavalkomaisemiin. Ehkä olen saanut ostosparatiiseissa tällä viikolla rihkamamyrkytyksen. Liikaa kimallusta ja välkettä.

Seuraavana vaiheena sairaudessa on sitten omien teini-iässä kirjoitettujen runojen tänne tuominen. Löysin nimittäin eilen kaapista kirjekuoren, jossa oli runokirjan ainekset. Mukana näyttää olevan henkilökohtainen kirje Jarkko Laineelta. Hän taisi silloin olla kustannustoimittajana tai sitten juttu liittyi jotenkin Parnasso-lehteen.

Kirjeessä hän mainitsee, että vaikka maassa 1970 – luvulla onkin ollut kovasti puutetta hyvästä kotimaisesta lyriikasta, niin aivan näin kova puute se ei sentään ole. Mutta kirjoituskoneella kirjoitettu kirje ja mustekynällä allekirjoitettu. Taidan laittaa raameihin. Minulla on vastaava kirje myös Hannu Mäkelältä. Siihen aikaan sellainen teki nuoreen hippi-kundiin vaikutuksen. Yläkerran Adlerilla hakattiin taas yömyöhään ristorasa – kopioita.

En pilaa kenenkään joulua. Mutta epätoivon mittarina lukijat voivat pitää niiden riimien tänne ilmestymistä.
Tämän päivän kohokohta on nuoren miehen kotiin paluu. Hän on nyt kohonnut asteikossa Hitlerin ja Napoleonin yläpuolelle. Korpraalinatsa on saanut seuraa rinnalleen. Onnea ja menestystä vain. Nimittäin myös niille alokkaille, jotka saavat kunnian tammikuussa päästä hänen ryhmäänsä. Heitä lohduttakoon ajatus siitä, että joukko-osasto on sellainen, johon ovat itse anoneet ja hakeneet.

>Mieltä ja juomaa kuohuavaa..

>

No niin. Tänään on tultu puoleen päivään ja puuhakkuudella ei ole rajaa. Kirjoittaja on lukenut jo Erkkolaisen uutistarjonnan heti aamutuimaan, täyttänyt tiskikoneen, valmistanut nakkikeittoa koko perhekunnalle ja juuri äsken muotoutui lopulliseen hahmoonsa maanantain tentti nuorisolle. Voisin olla itseeni tyytyväinen, ja olenkin. Edes pääkaupungissa toimitettu aviisi ei saanut minua tällä kertaa pois tolaltani. Useasti aikaisemmin kylläkin.
Miksi sitten en lue paikallisia sanomalehtiä ? No siksi, että periaatteessa minua ei kiinnosta, jos jossakin Lievestuoreella on syntynyt lehmälle kaksipäinen vasikka, taikka joku maakuntapoliitikko on jonkun paikallisen työväenyhdistyksen vuosijuhlassa arvellut taas jotain jostakin. Työni ja sieluni vaativat vähän avarampia maisemia ja laajempia näkökulmia. Tästä sitten syntyy se hassu tilanne usein, että työkaverit ja minä puhumme eri näkökohdista. Usein puhumme jopa eri asioista. Maakunnissa sellainen tieto, joka ei ole esiintynyt paikallislehdessä, on arveluttavaa, taikka valhetta. Lapsuudessa jouduin 15 vuotta olemaan uutistarjonnassa Kokemäellä ilmestyvän LALLI -lehden varassa. Siitä on sitten jäänyt tämä addiktinomainen himoni kaikkeen kirjoitettuun .
Mutta varovainen saa tuon erkkolaisenkin kanssa olla. Joskus heidän itsesensuurinsa on ollut jopa hupaisaa. Kun talvisodan syttymisestä tuli taannoin tasavuosia, marraskuun viimeisen päivän aamu selostettiin sekunti sekunnilta , kuin paraskin jännitysnäytelmä. Heiltä vain jäivät selostamatta kokonaan ulkoministeri Erkon vaiheet sodan ensimmäisinä päivinä. Asiasta on niukalti kirjoitettukin. Se ei ilmeisesti olisi soveliasta. Tarkempia yksityiskohtia tapauksesta on helppo löytää Risto Rydin, J.K Paasikiven ja muutaman muun jälkeensä jättämistä papereista ja painetuista muistelmista. Myöhemmin talvella Tukholmassa oli kyllä sitten jo kovastikin seuraa . Siellä muistaakseni Sillanpääkin rankimmat marssilaulunsa sävelsi.
Mutta nyt nakkikeitolle ja sitten olutseuran toveripiirin joukkoon.

JUOMALAULU (näyt. ”Olviretki”)

Terve, ruskee ohranneste,
terve, jumal kultasuu!
Sua ain tahdon kunnioittaa
kumartuen tomuhuun,
sulle annan sydämmeni,
sulle kannan kiitosuhrit
mä temppelissäs kontien,
oi olvi ijankaikkinen!
Valvoissani, maatessani
muistan voimaas kuohuvaa.

Terve, ruskee ohranneste,
terve, voima kuohuva!
Kaikki menköön suren suuhun,
kuin vaan olvi olla saa.
Mitä huolin vaihka iskis
taivaan nuoli mailman halki
ja polttais palleroisen maan,
kuin mä ja olvi ollaan vaan?
Terve, ruskee ohranneste,
terve, voima kuohuva!

>Tenkkapoo

>

Tenkkapoo tuli kirjoittajallekin eilen illalla . Pääsin nimittäin niin sanotusti ulkoruokintaan. Pohjanmaalla asia tunnetaan myös ovensuupenkille joutumisena. Meillä Satakunnassa ollaan enemmän tuon agraari-ilmauksen kannalla.
Minut siis häädettiin pois makuuhuoneesta, mahdollisimman kauas ja käskettiin pitää suuni kiinni. Ulkona oli 10 astetta pakkasta, joten sain armon etsiä pesäni sentään sisältä, enkä autotallista tahi hotellista. Missään tekemisissä ei kanssani kuitenkaan vähään aikaan haluttu olla. Kysyttiin vielä, että montako olin ottanut.
Sanoin, että kahdeksan. Semmoinen määrä tuntui sopivalta. Kuulemma se on keski-ikäiselle miehelle terveellistäkin. Valkosipuli nimittäin. Väitin, että jos vaikka lounaalla olikin ollut marinoituja valkosipulinkynsiä, niistä lähtee suurin osa tehoaineesta marinadiin, eikä sen nyt pitäisi niin hirveästi haista. Yhtä kaikki, olin aseeton ja nukuin nuoren miehen huoneessa sähkökitaroiden katveessa.
Siitä seurasi kuitenkin se siunaus, että luin vähän pitempään . Käsiini sattui nimittäin hyvin mielenkiintoinen opus Lauluntekijä Heikki Salo on julkaissut viime vuonna laululyriikan käsikirjan nimeltä ”Kahlekuningaslaji”. Monta arvokasta asiaa minulle taas illalla valkeni. Sitä edelleenkin luulee, että asiat ovat siltä kuin ne näyttävät. Toisin kuitenkin usein monet asiat ovat. Kuten esimerkiksi iskusävelien sanoitukset.
Olen aina luullut, että lauluntekijä menettää morsiamen, juo viikon koskenkorvaa ja sitten ; sanat tulevat paperille tuhruisina kyynelten läpi, tuosta vaan , kolmessa minuutissa. Ja sitten inspehtuuri nostaa kytkintä ja lähtee taas kuukaudeksi muille maille. Näyttää kuitenkin olevan tuo tekstinikkarointi kunnon työtä, lähes tieteellistä sellaista. Pelkkiä riimilajeja Salo luettelee 16 kappaletta. Epämusikaalinen blogin kirjoittaja ei kuulemma saa kahta peräkkäistä ääntä soimaan kauniisti edes kuorsatessaan. Saati sitten valveilla. Pitää siis ihastella Salon tekstiä ja esimerkkejä.
Äidinkielemme on kuulemma erinomainen riimittelykieli. Englannin kielellä riimisanakirjoihin on koottu vain vaivaiset 60 000 rimmaavaa sanaa. He kun eivät juurikaan taivuttele sanoja. Me taas lisäämme hassuja päätteitä mahmut -kansalaisten kiusaksi sanojemme perään ja saamme kaihon tanssilavalla singahtamaan sfääreihin ainakin 200 000 eri tavalla. Ja possessiivisuffeksit päälle. Ihana kieli. Olisittepa kuullet ne riimit, joilla eilen minut häädettiin pois makuuhuoneesta.
Toinen kiinnostava teoria sattui silmiini kohdassa ”Kiinnostavat laulujen aiheet”. Salo toteaa, että peri amerikkalainen tyyli , jossa laulussa esiintyy jokin paikannimi, on tarkoitettu sen paikkakunnan asukkaiden houkuttelemiseksi levykauppaan. Esimerkkinä hän käyttää taiteilija Leskistä, joka myöhemmin tässä tekstissä esiintyköön nimellä Juice. Salo väittää, että Juice alkoi 1973 systemaattisesti viljelemään lauluissaan paikkakuntien nimiä, koska halusi saada ainakin jollakin paikkakunnilla jalansijaa ja kuuluisuutta. Aluksi hän halusi tehdä kaikille Heinolassa eläville tiettäväksi, että siellä 1973 vuonna jyrää. Tämä selitys on uusi minulle.
Toki olen nämä merkille pannut. Nämä Juicen kotiseutulaulut. Sitä on käytetty laajalti tietokilpailuissa ja olutseuran illanistujaisissa kysymyksenä; Luettele ne Juicen levyttämät kappaleet, joissa esiintyy suomalainen paikkakunnan nimi. Hyväksi tulokseksi kelpaa 13. Siitä eteenpäin siirrytään sitten tietäjäjoukkoon. Vielä kertaakaan ei ole tullut eteen vastaajaa, joka olisi kyennyt luettelemaan kaikki 24 kappaletta. Silloin mukaan pitää kuitenkin ottaa varmuuden vuoksi Arkadianmäki, Oulunkylä ja Lamminpää. Ja aina tulee sitten sanomista siitä, että Laihia-Heinäpää sisältää kaksi paikannimeä, mutta ne ovat yhdessä laulussa.
Nyt kun meillä on tämä internet , asiat voi helposti tarkistaa, vaikka taskukommunikaattorilla suoraa kapakasta. Aikaisemmin vaadittiin vähän perehtyneisyyttä. asiaan. No kuvittelisin kuitenkin, että Juicella oli myös muita syitä. Maantieteellisesti hänen laulunsa sijoittuvat enemmänkin tuonne Enso-Gutzeitin hankinta-alueelle, Päijänteen ja Näsijärven taakse. Oulun yläpuolelta ei ole yhtään laulua. Eikä Tampere-Helsinki –Vaasa viivan länsipuolelta. Olisi ollut joskus hauska kuunnella kappaletta ” Peipohjan asemalla blues.” Taikka ”Mynämäellä jyrää”. ”Merimasku tanssii ja soi” olisi myös ollut kiva. Mutta hyvä näinkin. Aarteita on syntynyt näilläkin nimillä. Kirjahyllyssä minulla on hänen single-levynsä, joka on ihan kohtuullinen harvinaisuus. Kettusen Pekka ja Happosen Marja ovat tosin jo poismenneitä. Ravintola PK-Joensuussa on muuttanut brändinsä ja tarjoilee kuulemma nykyään nuorisolle sellaista tanssia, josta liikehditään kuin vatsaan haavoittuneet. Näin asiaa luonnehti minulle paikallinen sotaveteraani torilla, kun kysyin, vieläkö tanssisali ja baari ovat voimissaan. Ravintolan yläpuolella olevan hotellin hyville asiakkaille annettiin 1980-luvulla lähtiäislahjaksi avainta luovutettaessa Juicen tilaustyösingle , joka kertoi ravintolasta ja salista. Ainutkertaisuus tosin vähän varisi aarteeni yltä, sillä syksyn kokoelma cd:lle on nyt kuulemma kerätty kaikki nämä harvinaiset Juicen mainoskappaleetkin. No minulla on kuitenkin alkuperäinen vinyyli.
Tapasin taiteilijan vain kerran. Silloin tosin nokakkain ja vaihdoimme pari sanaakin. Hän seisoi Tampereen rautatieaseman hallissa , keskellä lattiaa. Kun kuljin hänen ohitseen , katseemme kohtasivat hetkeksi. Hän sanoi minulle, kuin tutulle ”Terve!”. Minä tietysti vastasin samoin. Saattoi olla, että niihin aikoihin muistutin suuresti Antti Tammilehtoa, joka soitti bassoa Grand Salm- kokoonpanossa. Tietysti saattoi myös olla että hän sekoitti minut Matti Pellonpäähän. Siihen aikaan se oli luultavin vaihtoehto.