Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Kategoria: kuolema

>Nyt ei ajatus enää pysy aisoissa

>

Näinä ankeina aikoina joudumme pesemään edellisten kansanedustajien likapyykkiä, varautumaan siihen, että uudet halukkaat aloittavat kohta vaalikampanjansa ja samaan aikaan kuuntelemaan Italian päämiehen selityksiä, Venäjän päämiehen selityksiä ja vaikka mitä selityksiä. Anssi Rauramokin kiistää rattijuoppouden. Kovia kavereita kaikki.

Otto von Bismarck sanoi aikoinaan, että on kaksi asiaa, joista tavallisen kansan ei ole syytä tietää mitään. Ne ovat lakien säätämisen taustat, vallankäytön vaiheet, sekä makkaran valmistaminen.

Väittävät, että molemmat operaatiot ovat verisen moskan tunkemista ahtaaseen reikään ja lopputuloksen silottelua niin siistiksi, että se kelpaa kansalle. Ainakin näin väittävät makkaratehtaan työntekijät.

Me emme tiedä ihan tarkalleen sitä, kuinka terhakkana Italian päämies seisoo ja astuu. Voimme vain aavistella hänen pätevyyttään siitä, että hän sanoi hurmanneensa päämiehemme. Me emme tiedä sitäkään, kuinka syyllinen moskovalaisen lentoaseman johtaja on lopulta siihen, että matkatavarahallissa kerrankin jotain tapahtui ripeästi. Minä itse pitäisin pääsyyllisenä sitä, joka räjähti pirstaleiksi.

Voimme kuitenkin vähän aavistella jotain siitä, että monen terroristin perässä oli monta turvallisuuspalvelun agenttia. He sattuivat nyt kuitenkin harmillisesti vähän myöhästymään. Lentoasemalla oikeastaan tunnelman agendaan kuuluu kiire ja myöhästymisen pelko.

Mutta jyvällä siis Moskovassa oltiin. Viranomaiset tiesivät hyvin, että kohta paukkuu. Asiaa ei ilmeisesti haluttu kovin aikaisessa vaiheessa estää ja sitten pommarit eksyttivät agentit. Pääsivät hetkeksi pakoon.

Juoni on kuin Hollywood leffasta. Nyt olisi tarvittu Bruce Willisiä. Moskovan talvessa seikkailu verkkopaita päällä olisi saattanut olla räyhäkkää katsottavaa.

Luulen, että tulevaisuudessa ei ole enää elokuvateattereita. Elokuvat luultavasti esitetään silmiemme edessä, todellisuudessa, siten, että olemme osa elokuvaa, kävellemme kohtauksissa, jonotamme lentokentällä. Odotamme lomaa, ja samalla tiedämme, että kohta alkaa elokuva, jonka ostin eilen. Kohta turvatarkastukseen ryntää Johnny Deep tai Al Pacino. Elokuva lähtee pyörimään siinä edessäsi, olet osa sitä ja saattaa olla, että et ikinä pääse siihen Zurihin koneeseen, johon juuri olet jonottamassa. Kukaties pääset kohta Angelina Jolien kanssa juoksemaan pakoon, käsi kädessä, kun Al Pacino kähisee perääsi uhkailuja.

Väsyttää taas. Viime yönä nukuin tunnin. Lepakot ovat taas liikkeellä, kuten huomaatte. Menemme kevättä kohden. Huomenna pitäisi puhua nuorisolle järkeviä kuusi tuntia. Ja säästää nämä sammakot teille illaksi.

>Mustat rintaliivit

>

Kirkonpihassa Satakunnassa törmäsin keskikouluaikaiseen luokkatoveriini. Hän oli muuttunut. Hän oli menettänyt muotonsa, ensimmäisen miehensä ja hänestä näki, että hän oli ehtinyt elämään koko elämänsä alle 20 vuotiaana. Hän oli menossa haudalle tervehtimään vanhempiaan ja miestään. Hänellä oli uusi mies mukanaan ja tukenaan. Sanottiin kädestä päivää ja arvuuteltiin, josko tunnetaan vielä.

Muistan hänet mustista rintaliiveistä. Hänellä oli sellaiset keskikoulussa. Hänellä oli myös mustat sukkanauhaliivit. Tiedän sen siitä, että olen nähnyt ne. Isot pojat saivat välitunteihin säpinää siten, että hiipivät tyttöjen taakse ja nostivat heidän hameitaan ylös. Vuonna 1968 tyttöjen hameet olivat helppoja nostaa . Valkoisten puseroiden läpi rintaliivit näki ilman käpälöintiä.

Kaikesta tästä johtui se, että luokkatoverini tuli isoäidiksi 37 vuotiaana. Sitä pidettiin kohtuullisen hyvänä saavutuksena siihen aikaan. Monet meistä luokkatovereista olimme juuri ehtineet naimisiin.

Luokkatoverini viihtyi koko keskikoulun ajan kaikki illat erään Volvo Amazonin etupenkillä, ja joskus vissiin myös takapenkillä sillä aikaa, kun me muut yritimme keskittyä Colliinin ruotsinkielen oppikirjaan ja harjoitustehtäviin.

Luokkatoverini äitikin oli tullut isoäidiksi 37 vuoden iässä. Isoäitiys nuorena on periytyvää. Niin minulle ovat vanhat ja viisaat naiset kertoneet.

En kysellyt hautausmaan portilla mustista rintaliiveistä. Uusi mies oli sen verran työmiehen oloinen, että hän on varmasti pitkäikäisemmästä muotista tehty kuin luokkatoverini edellinen mies. Ihmeteltiin ajan kulumista. Varoin paljastamasta mitään. Näin sen, että rintaliivien kuppikoko ja ympärysmitta olivat 40 vuodessa muuttuneet. Ja huomasin senkin, että Amazonin tilalle oli tullut Nissan Micra.

Mustat rintaliivit…. Hmmm.

Ajattelin niin, että jos minä ajoin nuoruuteni poikamiehenä Fiat 600 :lla , ilman naista , edessäni on nyt sitten vissiin aika, jolloin vanhuuteni vietän 700 – sarjan bemarissa ja ympärillä riehuu plutoona nuoria naisia mustissa pikkujoulu-alusvaatteissa.

Eikö se jotenkin noin mene. Että lopussa tilit tasataan.

Ymmärrettävistä syistä johtuen tällä kertaa ei tekstiin liity kuvaa.

>Maupassant

>

Tänään on tarinoita riittänyt. Olen kiitänyt perhosen lailla kauneuden kukasta kohti draamaa ja kuolemaa. Tein muutaman jäälyhdynkin pihalle, mutta valoa elämään tulee vain lepattaen. Siivet tahtovat kärventyä, vaikka ulkona on pakkasta hurjasti.Aamulla kosmetologi sai aikaan hyrinää päässäni. Käsittely oli miellyttävää ja kasvojani hoivattiin asiantuntevasti. Taustalla soi hempeä musiikki.Töissä oli kuitenkin pakko mainostaa hoitoa. Tunnin käsittely ei tämän näköisessä naamassa saanut aikaan sen suuruisia muutoksia, että työpaikan naiset olisivat oitis rynnänneet iholle työnjälkeä taivastelemaan.Lähinnä kai sisäinen kauneuteni siinä kohentui. Vaimon lahjoittama lahjakortti jäi kosmetologin pöydälle, joten nyt on tultava toimeen taas ilman pehmoisten käsien hivelyä jonkin aikaa.Seuraavan tarinan tarjosi Maupassant. Kaksi ystävää seikkailivat kevytmielisesti majatalossa ja ongella. YLE Teema oli jälleen kanava, joka kaiken hyvän tarjoaa. Tarina kesti 30 minuuttia. Puolessa tunnissa molemmat ystävät makasivat kuolleina kuin kivet.Siitä tunnin päästä tuli sitten tieto tutusta pirssimiehestä. Hänkin heittää nyt keikkaa siellä, missä asiakkaat eivät koskaan oksenna autoon ja kaikilla on aina tasaraha.Meidän asiakassuhteemme kesti 35 vuotta. Se on pitempi kuin Maupassantin tarina. Se oli paljon enemmän kuin kosmetologin tuolissa vietetty aika. Nyt pitää sitten vissiin lopettaa taksilla ajo, tai vaihtaa kuskia. Tunnen päivän jälkeen oloni vähän väsyneeksi ja likaiseksi. Vähän ahdistuneeksi.

Jos se oli Maupassant, joka sai minut tolaltani, olisin kiitollinen. Kosmetologi ja kuolema ovat huomattavasti huonommat vaihtoehdot.

>Im Memoriam

>

>Oikutteleva kuolema

>

Vera Jayne Palmerin kuolinpäivää tässä taas mennään. Helle on nousemassa ja kesäkuu loppumassa. Siitä sen muistaa.

Rouva kuoli auto-onnettomuudessa 34 vuoden ikäisenä vuonna 1967. Hän ehti olla naimisissa kolme kertaa, soittaa viulua, esiintyä 1955 Playboy-lehden kuukauden leikkitoverina ja parina seuraavana vuonna yli 2500 lehtikuvassa. Sen lisäksi hän näytteli teatterissa ja valkokankaalla.

Kieltämättä hän viihtyi usein rooleissaan vähissä vaatteissa. Silti hänet muistetaan siitä, että ulkokuoren alla oli terävä keskiluokkainen kaunotar, jonka elämä vain jotenkin loppui siinä vaiheessa, kun nykynaiset vasta suunnittelevat , mitä he omalla elämällään tekisivät.

Jayne Mansfield on minulle aina merkinnyt älyllistä, sensuellia ja kiihkeää naista, jonka tekemiset ovat aivan syyttä suotta jääneet kansikuvatyttöjen varjoon. Kun Oikuttelevan Bussin ( The Wayward Bus) tarinaa laitettiin filmille, Camille Oakesin rooli annettiin Jayne Mansfieldille, koska filmiyhtiö halusi vähän näpäyttää Marilyn Monroeta, joka oli kävellyt niskojaan nakellen ulos Century Fox- studioilta. Helpolla yhtiö ei tätä uutta tähteä saanut, sillä heidän oli ostettava oikeudet tähden silloiseen työhön, lopetettava se ja vasta sitten pääsi oikutteleva bussi liikkeelle.

Jos Jayne vielä eläisi, hän olisi pirteä ja upea 78- vuotias täti-ihminen, joka saattaisi Linda Lampeniuksen kanssa vieläkin tempaista jonkun lyhyemmän konserton. Saataisi hän muutenkin olla sykähdyttävä näky.

Kuolema on kuitenkin yksi iso kummallisuus, joka noukkii meitä täältä yksi toisensa jälkeen pois. Juhannuksena kuoli mies, jonka kanssa kolmekymmentä vuotta sitten suunniteltiin maailmaa ja pohdittiin elämää kaikilta kanteilta. Nyt on pohdittava juttuja ilman häntä.

>Haudan tuska ja lopullisuus

>

Hautajaiset ovat murheellisia tilaisuuksia. Niiden murhe ja arvoituksellisuus kasvaa sitä mukaa kun itsensä ja kuoleman välinen rako kapenee. Seppeleen nauhat pystyy lukemaan vielä psyykkaamalla, mutta 100 adressin pino uuvuttaa jo kovankin ihmisen. Ääni sortuu ja voimat katoavat.

Näin serkkuja ja lasteni pikkuserkkuja runsaasti. Kaikista serkuista oli kasvanut aikuisia miehiä. Meidän sukumme serkuksissa on nimittäin vain yksi tyttö, ja hän asuu valtameren takana, eikä ollut paikalla.

Vaihdoin serkkujen kanssa kortteja. Nyt on vissiin meidän vuoromme ryhtyä pitämään yhteyttä tiiviimmin. Nyt on aika opetella se, missä kukin hautapaikka on kullakin hautausmaalla. Nyt on aika päivittää hautakynttilätarve ensi talvea varten.

Minua väsyttää. Nukuin tänäänkin kuolemaa pois ruumiistani 2 tuntia päivällä. Sitä ei ole vuosiin tapahtunut. Olen sukupolveni vanhin serkuksista. Edellisen sukupolven rivit harvenevat pelottavaa vauhtia. Jokaisena ilta on lohdullista syventyä kuluneeseen päivään ja miettiä, mitä olen nyt saanut aikaan. Onko tämä päivä ollut hyvä paivä. Jokainen ilta ja yö on odotuksen aikaa: joko tänä yönä puhelin soi epäinhimilliseen aikaan.

Tänään en ole kirjoituskunnossa. En saa lauseisiin lentoa ja niiden ajatukset katkeilevat. Se sallittakoon. Lähetän vielä muutaman kuvan lapsilleni.

Nukkukaa hyvin kaikki lukijani. Ilahduttakaa edes osallistumalla kilpailuuni. Voisitte piristää minua. Huomenna on 6 tuntia luentoa. Aloitan luovuus- kurssin. Aion teettää nuorisolle harjoituksia, joissa he saavat keksiä minulle valoa ja aurinkoa, edes vähän.

Lomaviikon aikana kuolema oli vieraillut myös koulut ATK-järjestelmässä. ATK-tuki oli vaihtanut ohjelmista uusia versioita , joten yksikään bookmaerk, kirjanmerkii eikä säilötty linkki ollut pysynyt tallessa. Kuolema tulee verkkoon aina kun jäät viikon lomalle ja tiedät ATK-tuen jäävään viikoksi töihin. Kustaa Vilkunaan siteratakseni; siitä keväällä toukotyöt viivästyvät ainakin kahdella viikolla.

Ps.
ATK-tuen kuniaksi on todettava, että yön aikana ohjelmistot olivat palanneet entiseen kuosiinsa. Olin eilen ilmeisesti syöksynyt jonkin sortin vikasietotilaan ja heti hermostuksissani tuominnut kaikki ihmiset ympärilläni.

Hyi minua ! Nöyrin anteeksipyyntö tukihenkilölle ..

>Salasanojen taivas

>

Sunnuntaiaamuna sitä helposti aamiaisella syventyy päivän lehteen vakavasti ja hartaudella. Etenkin kuolinuutiset pysäyttävät. Joskus joukkoon osuu tuttu henkilö , toisinaan taas herkkä muistosäe. Ja usein tulee katsottua vainajan ikää ja vertailtua sitä omaansa.

Mutta mitä tapahtuu vainajan salasanoille ja kaikelle sille virtuaaliselle omaisuudelle ja perinnölle, jota me kaikki ympärillemme koko ajan keräämme?

Kauanko tämä blogi täällä järjestelmässä pysyy kuolemani jälkeen ? Koska Twitter – kaverit ihmettelevät hiljaisuutta ? Kuka tyhjentää työkoneen ? Kuka tyhjentää sata muuta paikkaa ?

Pulmaan on onneksi kehitetty pelastus. Death Switch – palvelu tarjoaa ihmispoloiselle mahdollisuuden lähettää kuolemansa jälkeen itse kirjoittamiaan jäähyväisviestejä ja toimintaohjeita nettiomaisuutensa hoitoon.

Köyhälle kansalle on ilmainen tilimuoto palvelussa, mutta jos tiedotettavaa on runsaasti ja monelle, firma ottaa palveluistaan kohtuullisen korvauksen.

Jotta kuolonratas ei ryhtyisi omia aikojaan kuolemasta tiedottamaan, järjestelmään on rakennettu elossaoloilmoitus, jonka palvelun hankkija kuittaa . Jos kuittausta ei kuulu, palvelu lähettää seuraavaksi Worry- moden viestejä. Jos vieläkään ei kuulu vastausta , palvelu olettaa käyttäjään siirtyneet taivaallisiin naamakirjoihin jäseneksi.

Ja sitten palvelu aloittaa työnsä ja suruviestien lähettämisen tuttavuuksille.

Mitähän tuommoiseen viestiin sitten pitäisi kirjoittaa ? Terveiset täältä jostain ? Kun luet tätä, olen kuollut. Hyvän suppilovahveropaikan GPS- koordinaatit on tässä ja vedonlyöntifirman tilillä on 30 euroa, käy hakemassa molemmat, viimeistään syksyllä pois.

Katson Jordanvirtaan

.
.
.
Kaikki kalat, jotka tulevat Jordanjokea pitkin Kuolleeseenmereen
kuolevat välittömästi

kun  tekee itsemurhan
haluaa kuolla välittömästi
ehkä lääkkeiden ottaja   pienellä viiveellä
muttei kuolemaa koskaan jaksa odottaa edes viikkoa

Kun uutisessa lukee että ”kuoli välittömästi”
niin mitä silloin yleensä tapahtuu?

että taivaalta iskee salama
joka polttaa hahmosi tuhkaksi ?
että näin todella tapahtuu ilman painavia syitä

Kuoleminen on poikkeuksellinen tapahtuma
sillä siinä ei ole ennalta määrättyä taitoarvoa.

Hajonnut kissa


.
.
Koska kissan täytyy olla joko kuollut tai elävä,
saman pitää päteä myös ajatukseen:
sen pitää olla joko hajonnut tai hajoamaton
hajonnut ydin / kuollut kissa tai
hajoamaton ydin / elävä kissa.

täällä kuitenkin asuu tyhmä ihminen
joka sai allergian kissan syljestä
ja koko aikana kissa ei kuitenkaan
yskäissyt kertaakaan

>Kesän ensimmäinen hirvi

>

Joroisilla on kuollut motoristi ajettuaan hirven kanssa yhteen. Onnettomuus sattui eilen Pieksämäen ja Varkauden väillä, valtatie 23:lla. Uutisen mukaan motoristi kuoli heti.

Tillman on ajanut tänä keväänä vasta 10 kilomeriä. Monet työ velvollisuudet ja uusien urien aukomiset ovat vieneet ajan täydellisesti, eikä aikaa ole ollut tien päälle. Moottoripyöräilyn vaarat ja niihin sopeutuminen ovatkin minun kohdallani vasta edessä tämän ajokauden suhteen.

Irtosora ja –hiekka ovat teiltä ja kaduilta viimepäivien sateiden ansiosta kadonneet. Vaara numero ykkönen on siis pois.

Toisena vaarana kuitenkin on ajamattomuus. Vasta ensimmäiset 1000 kilometriä antavat ajajalle edes vähän takaisin menneiden vuosien ajotuntumaa ja – taitoa. Vasta juhannuksen jälkeen kaikki alkaa taas sujua kohtuullisen turvallisesti.

Sitten ovat tietenkin ketut, koirat, rusakot, hirvet ja traktorit, joihin ei koskaan oikeastaan totu. Ajaessa katse seuloo tienpientareita ja sivuteitä taukoamatta. Jokainen tummempi varjo on potentiaalinen eläin, joka tulee eteesi. Kissan kokoisesta ylöspäin ne ovat kaikki erittäin tappavia.

Kun kohtaan tiellä traktorin, ryhdyn heti haravoimaan liittymiä. Jokainen lähistöllä oleva liittymä on potentiaalinen määränpää tälle vehkeelle. Se voi kääntyä ihan minne vain.

Vaaralistassa seuraavana ovat valtateiden kulumaurat sateella. Niistä on syytä pysytellä pois. Sadekeli on mukava keli ajaa, sillä silloin ei tule kuuma ajopuvun sisällä. Sadekelin inhottavuus on juuri noissa urissa.

Tietenkin myös jokainen sivuliittymä on vaaran paikka. Kuka tahansa saattaa tulkita sinut naapurinpojan mopediksi ja kun sieltä kurvataan eteesi, sinä voit vain toivoa, että vastaantulevien kaista on juuri silloin vapaa.

Tillman ei pääse vielä tänäänkään tien päälle, sillä pino kirjoja odottaa tuossa vieressä, nurmikko on leikkaamatta ja pyörä huoltamatta.

Vaara vaanii kuitenkin siellä jossain ja odottaa minua. Ei se häivy mihinkään. Vaara vaanii hoitolaitoksissa, Kuopion torilla ja vaikka missä. Tästäkin päivästä pitää taas jotenkin selvitä.

Tervetuloa lukijoiksi Rita ja Anna. sekä muut viime aikoina tulleet.