Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Kategoria: kuolema

Yö kuiskaa outoja korvaasi

pesen kaltaisiani

pesen hitaasti kylmää kiveä

käteni ymmärtää

seurata kirjoituksia, seurata ongelmia riippumatta,

sisällöstä

riippumatta kovasti hautalyhtyjen häikäisystä

kylmä käsi ja pyhin ahdistuneena laseja

taikka vaan ennemmin omia teitäni

käyden pesen silmiäni

sen jälkeen, mietin Pilatuksen vuodatuksia

mietin

turmiota taikka
omiani
mietin,

seuraan polkua, vaikka

kuu ei enää paista normaalisti

Edelleen …..

Tämä bloggerin alusta tökkii. Kun kirjoitan tekstiä Word-muodossa MS- ohjelmistoperheen alaisuudessa ja tuon sen tänne sen jälkeen, kappaleiden välit ovat mitä sattuu ja fontit päin seiniä. En ole oikein koskaan oppinut kirjoitamaan tähän suoraa. Minä pidän siitä, että teksti jää jonnekin kovalevyn uumeniin talteen, eikä ainoa versio siitä ole jossain hemmetin palvelinsalissa. En oikein luota siihen, että tämä alustakaan on ikuinen.

Lähden kohta saattamaan tuttavarouvaa haudan lepoon. Tänään siis konkreettisesti koen muutenkin sen, että elämä ei ole ikuista. Siirtymäriitissä kuitenkin jälkeen jäävät panevat uskonsa siihen että taivaallinen käyttöjärjestelmä pitää omaisesta huolta tästä eteenpäin. Sellainen on ollut tapana kansojen ja heimojen kohdalla tuhansia vuosia.

Ilmeisesti vasta tähän uuteen aikaan on ensimmäisen kerran laajasti pesiytynyt sellainen ajatus, että ihminen on luuta ja nahkaa, korkeintaan hiilestä tehty ahven.

Pakkasta on alakylällä 29 ja kirkonmäelläkin 26 astetta. Tälläkään kertaa hautajaiset eivät ole erityisen lämmin tilaisuus. Tosin, tällä kertaa ei tarvitse erityisesti miettiä sitä, minkälaiset vaatteet laittaa päälleen. Musta villaulsteri, turkiskarvahattu ja valkoinen kauliina osuvat taatusti kohdalleen.

Nukuin kymmenen tuntia kahden pysähdyksen taktiikalla. Olen virkeä ja pirteä. Koko viikon nukkumattomuus on kuitattu kertaheitolla pois. On uskomattoman hieno olo.

Raportoin iltapäivällä uusista olotiloista. Hautajaisten jälkeen saattaa olla hiljaisuuttakin. Ei ihminen jaksa aina kirjoitta ja aina omia asioitaa selitellä puolelle maailmalle. Hautajaisten jälkeen usein käy niin, että koko eletty elämä hetken näyttää kirpputoriroinalta ja mieli on vähän ahdistunut.

Laventelin tuoksu




Vanha nainen on nyt tehnyt voitavansa
hän haluaa tonttien ja merkkien sijoittuvan maisemaan
haluaa niiden olevan keskipitkän aikavälin tähtäyslinjan
hän itkee ja diskonttaa kuoleman nykykauneuteen
tuottaa samalla uusia myrkyllisiä lajikkeita puutarhassaan

valaistuu yhä enemmän hämärän sinisistä hetkistä
ja antaa viimein minulle sinun hengenvetosi
elettäväkseni
kuin lapsellisen ilon
kun kumartuu kuollutta hyönteistä kohden
on viimein piste taivaanrannassa

saastutettu portaali ikuisuuteen
sillä tappavat kukat
ovat istuttaneet kovaa ja hienovaraista
myrkkyä
hänen järjestelmäänsä,
jossa hiljaisuus on erikoinen ulkonäkö

Harras harrastus

Olivat eilen kaadelleet kotipaikan hautausmaalla hautakiviä ja särkeneet hautalyhtyjä ja potkineet rikki hautakivissä olevia kynttiläkammioiden laseja. Kantaisä siitä äsken soitti.

Meidän suvun haudat olivat saaneet jäädä koskemattomiksi. Silti olen vähän ahdistunut asiasta. Olen miettinyt kovasti sitä, miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden rakkaimpien haudat on häpäisty.

Haudanryöstö olisi jopa jotenkin käsitettävissä oleva asia. Haudan häpäisy taas on brutaali osoitus siitä, että kyseisillä yksilöillä on ongelma.

Ongelma siinä mielessä, että heidän tekonsa aiheuttaa paljon surua ja tuskaa. Enkä nyt tarkoita uhreja, vaan tekijöitä.

Uskonnosta, ajattelutavasta, ismistä tai ajatussuunnasta riippumatta kuolleen ihmisen, tai tämän haudan häpäisy jää usein pikku painolastiksi kyseisen yksilön ” elämän epäviralliseen CV –listaan ”. Paha saa palkkansa. Joku kostaa tuommoisen.

Voi se olla Jumalakin. Yleensä kuitenkin ihminen.

Hautojen potkijoille käy niin, että ensin he seurustelevat väärien ihmisten seurassa. Senkaltaisesta seurustelusta usein seuraa se, että ryhmän mukana tehdään sitten jo muutakin kuin hautojen kaatelua. Ja lopulta seurasta joku iskee tupeen laiton asemesta puukon huilaamaan kaverin kylkiluiden väliin.

Jo tässä vaatimattomassa iässä olen huomannut sen, että piru nokkii omansa. Siitä vaan. Vasso kuu ! Tällä kertaa en pysty pusertamaan itsestäni lähimmäisen rakkautta. Minä jäävään itseni ulkopuolelle.

Huomenna taas raiteilla ja menossa kohti Joen kaupunkia. Pitäisi tehdä keski-ikäisille naisille siellä selvyyttä omista filosofian tiedoistani.

Syntymä ja kuolema

Hautajaisissa ihminen joutuu mittamaan asioita sekä tunteillaan, että biologisena jatkumona. Joku loppuu hautajaisissa, mutta kahvitarjoilun jälkeisessä puheensorinassa on myös toivoa. Väkevimmät lastenlapset kantavat arkkua. Ne, jotka eivät vielä jaksa, puhuvat kuin aikuiset. Uusi elämisen taakka painaa heitä jo kohti varhaisaikuisuutta.

Minullakin on suojamekanismini. Hain hautajaistalosta sen huoneen, jossa olen syntynyt tuomien tuoksuun kesäkuussa 57 vuotta sitten. Äitini oli paikalla ja todisti, että tämä huone se oli ja se sänky oli juuri tuossa paikassa.

Kun kuolema lähestyy, ryhdymme kyselemään, missä viipyvät lastenlapset. Missä viipyy geeniemme kiitorata, jota myöden ne lohdullisesti jatkavat matkaamme kohti iäisyyttä. Missä on lohdullinen tulevaisuus ?

Syntymäkamarini lisäksi tapasin tänään 54 vuoden tauon jälkeen serkkuni, joka hoiti minua, kun olin 3 vuotta vanha. Hän tunsi minut, minä taas vain arvasin nimen perusteella, kuka hän oli.

Tänään olen vähän taas yksinäisempi. Yksi ihminen on pois. Sadat tarinat ja kertomukset elävät mielessäni. Pappi ei niitä tänään osannut kertoa, enkä minä niitä teille ryhdy kertomaan. Tiedän vain sen, että minä kaipaan enoani samalla tavalla kuin serkkuni häntä nyt kaipaavat. Minä kaipaan nyt jo taas syntymäkamariini ja huolettomiin päiviin. Minä kaipaan takaisin päiviin, jolloin luulin niitä riittävän määrättömästi jokaiselle.

Steve Jobs ja ärrinmurrin murot

Steve Jobs on kuollut. Postmodernin ajan messiaan poismenoa surraan turuilla ja toreilla. Tänään on hetken näyttänyt siltä, että hänen poismenonsa voittaa paitsi Euroopan talousvaikeudet, myös espanjalaisen herttuattaren häämenot. Jussi Parviaisen vaimostaan tekemä pornovideo on jäänyt jo kelkasta kokonaan. Edes presidentti Halosen kummallinen piruetti ei yltänyt pääuutisen tasolle.

Teija Sopasen kuolema on tietenkin valitettava asia. Timo T. A. Mikkosen sokeutuminen on julmaa ja kammottavaa. Jokainen kuolema on läheisille peruuttamaton ja lopullinen muistutus siitä, että iäisyys muodossa taikka toisella ruumiimme olemusta odottaa.

Silti minua hämmästyttää Steve Jobsin nosto jalustalle ja lapsiensa isäksi. Apple yhtiön tuotteista on tullut välineitä, joilla selitetään yhden ihmisen erinomaisuutta ja pois menon kauheutta. On kuoleman synti kyseenalaistaa se hehkutus, joka hänelle on langennut viimeisen vuorokauden aikana. Messiaan ja pelastajan arvosteleminen on kiellettyä, mutta varsinkin on kiellettyä arvioida ja arvostella niitä lapsia, niitä tuotteita, joiden kautta Jobs jää elämään tänne keskuuteemme.

En ole koskaan omistanut yhtään hänen yhtiönsä lanseeraamaa tuotetta. Mac-uskovaiset saivat minut aina tuntemaan itseni helluntailaisten kokoukseen eksyneeksi orvoksi syntiseksi, jolle selitettiin ainoaa oikeaa uskoa.

Niinpä minä olen syntiä tehnyt ja lapsille Kanarialta Sonny Walkman – kopioita ostanut. Olen elänyt työnantajan määräämänä Bill Gates uskossa. Olen oppinut kaikki MS- itseruoskinta vitsit ja selviytynyt jokaisesta käyttöjärjestelmä kaaoksesta.

Silti minä tietenkin suren Jobsin kuolemaa. Hän on minua vuoden nuorempi. Se tarkoittaa sitä, että minäkin voin kuolla koska tahansa. Topi Sorsakoskikin kuoli äskettäin. Hän oli taas minua pari vuotta vanhempi. Ihmispoloinen on haarukassa.

Surkuhupaisinta ja irvokkainta on ollut se, että kuoleman jälkeen Applen puhelimet muuttuivat pettymyksiksi muutamassa tunnissa. Laitteeseen liittyvä elämys ja tarina on kuollut. Jobs makaa juhlittuna ruumishuoneella. Tuotteet taas makaavat ruumiina myyntihyllyillä.

Tiedän, että olen brutaali, yksinkertainen ja kauhistuttava. Tiedän, että moni kiskaisee herneet nenäänsä. Minulle se on aivan sama. Minä suren vainajaa siksi, että elämä on loppunut. En siksi, että joku kummallinen innovaatio jää ehkä syntymättä.

Lauantaina menen saattamaan enoani haudan lepoon. Silloin pelissä on enemmän asioita. Seuraan lauantaina vierestä äitini surua. Luen kukkalaitteen nauhoja. Seurustelen serkkujeni kanssa.

Siinä on minulla tekemistä kyllä.

Mitä se presidenttimme sitten tänään teki ? No hän sanoi, että ei hän ymmärrä sitä, että ryhdytään pyrkimään kansakunnan arvojohtajaksi. Kyllä presidentillä pitäisi olla kunnollista valtaa.

Jos nyt oikein muistan, tämä demaripresidenttimme on kyllä reippaasti ja riemuiten käyttänyt omaa omintakeista valtaansa. Ja mikäli nyt ollenkaan muistan oikein, hän se oli juuri se, joka sanoi olevansa arvojohtaja. Sitä arvojohtamista tässä on nyt malttamattomana odotettu. Näkisi kerrankin edes yhden demarin, joka ei kokoajan vääristelisi asioita silmät ja suut täyteen. Noita pahempia ovat vain kepulaiset käräjillä istujat.

Vähän huono päivä tänään. Voinette sallia tällaisen älämölön ja aivopierun. Minua on tänään ärsyttänyt niin moni asia ja vain hyvin harvat asiat ovat olleet riemullisia.

Pinnalla on tällä hetkellä riemuista se, että eilen pelasin elämäni ensimmäisen kerran salibandya eli sählyä. Tein ensimmäisessä koitoksessani 4 maalia. Sillä asialla tässä eletään ainakin puoli vuotta.

Surun päivä

Venäjällä on pudonnut lentokoneellinen jääkiekko-miehiä. Iltalehdet ovat asiasta tohkeissaan. Levikkeihin vaikuttaa kuitenkin harmillisesti se, että ruotsalaisilta kuoli kultamaalivahti, mutta meiltä ei ketään. Kirjoittelussa onkin vähän makaabereja sävyjä.

Lohdutukseksi meille on kaivettu esiin kolme suomalaista valmentajaa, jotka olisivat saattaneet olla koneessa.

Lentokoneen maahansyöksy sopii iltapäivälehtien kirjoitteluaiheeksi oikein hyvin. Samoin Nokia- yhtiössä työskennelleen naisen surma. Euroopan taloudesta ja sen kiemuroista ei oikein osata kirjoittaa, ja pahoin pelkään, että useimmat lehden ostajat eivät oikein ymmärtäisikään, kirjoittivat aviisit sitten mitä tahansa.

Kuolema sattuu vasta sitten, kun tunnet henkilökohtaisesti menehtyneen ihmisen. Idolimaisen surun oikeutus on tietenkin loukkaamaton. Minä suren edelleen joka kerta Sammy B:tä, kun ajan erään tunnetun sillan yli pohjoisessa Keski-Suomessa. Minä ajattelen sitä, millaista iloa ja elämää Alfa-Romeossa on ollut juuri ennen törmäystä. Mutta idolimainen suru on tasaista ja tumma. Siitä puuttuu kipeys ja kauhu.

Läheisen menettäminen kaivaa sinun sieluusi aukon. Se aukko porataan sinne, eikä se aukko koskaan täyty. Se pora on sellainen, millä poistetaan omenasta siemenkota. Ja se reikä jää sinuun ikiajoiksi.

Minä menetin joitakin vuosia sitten läheisen ystävän juuri tänään, syyskuun 7. päivä. Siksi tähän aikaan vuodesta on vähän synkkää ja ikävää. Siksi eilen kaikki tökki töissä ja tänäänkin vielä kaikki tahtoo tökkiä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin varmasti muista tämän ja edellisen päivän.

Siksi minä en osaa surra tänään tasapuolisesti. Tänään minä suren nyt omia asioitani ja omia ihmisiäni. Eikä tänään minulta riitä voimia maailman lapsille.

Oppurtunistit

Olen viettänyt laatuaikaa pojan kanssa. Keitettiin uudet perunat. Saunottiin.

Syrjäsilmällä olen lueskellut hiihtoliiton opportunisteja, jotka hyvien tapojen vaatiman sumuverhon turvin ovat vuodattaneet krokotiilinkyyneleitä. Monet heistä ovat saman aikaan tilanteessa, jossa saattaa olla edullista, että todistajien määrä on vähenemässä. Niinpä surun takaa saattaa pilkistää ajatus tulevaisuudesta, jossa veteraani urheilijat yhä enenevässä määrin edustavat kansaa Eduskunnassa, eikä käräjäoikeuksissa. En osaa sanoa, kumpi on kansan kannalta parempi vaihtoehto.

Suomen hallitusta äskettäin muodostaneet poliitikot olisivat mitä parhaimpia urheilujärjestöjen johtoon. Taidosta vaihtaa mielipidettä ja hartauden astetta olisi kateellinen itse Keminmaan keisarikin.

Erityisesti urheilutoimittajien on ollut hankalaa asennoitua tilanteeseen, jossa jonkun suoritus kerrankin on niin täydellinen, että jossiteluun ja spekulointiin ei tällä kertaa jää saumaa.

Koska minut on yritetty kasvattaa hyvin ja siitä kasvatuksesta on jäljellä vielä hitunen, myötätuntoni on tässäkin tapauksessa yksityisen ihmisen puolella, organisaatiota vastaan. Myötätuntoni on matkustajan, ei Haadeksen lauttureiden puolella.

>Kotiinpaluu

>

Näyttää siltä, että sankarivainajan hautajaiset ovat edessä Kotkassa. Siinä tapauksessa, että menehtynyt yliluutnantti haudataan sinne, mistä hänen on sanottu olleet kotoisin.

Edellisen sankarivainajan osalta on samaan aikaan ryhdytty käymään keskustelua siitä, miksi hänen kuolemaansa syylliset vapautettiin Afganistanissa kohta vangitsemisensa jälkeen. Syyksi asiaan epäillä lahjuksia.

Afganistanin viranomaiset ovat olleet vaitonaisia asiassa.

Nyt on käynyt myös ilmi, että asiasta ei Suomessa nostettu suurta hälyä ja kohua, koska samaan aikaan oli tehtävä päätöksiä lisäsatsauksista kansainvälisiin operaatioihin. Päättävissä elimissä oli oltu asiasta montaa mieltä, mutta lopulta sitten vaikenemisen tie oli voittanut.

Sanotaan niin, että sen edestään löytää, minkä taakseen jättää.

Kotkan seudulta kotoisin oleva Jyrki Häkämies joutuu nyt toistamiseen asian kanssa tekemisiin. Toivon mukaan tällä kertaa käy niin, että syylliset saadaan kiinni ja pysyvätkin kiinni. Ja jollei käy niin, niin toivottavaa on, että se meille kerrotaan.

Suomalaiset ovat olleet kautta aikojen välinpitämättömiä, nälänhädästä, lukutaidottomuudesta, syrjäytymisestä ja vaikkapa taloudellisista väärinkäytöksistä.

Suomalaiset ovat kuitenkin historian aikana olleet aina hyvin kiinnostuneita sotilaistaan, heidän oloistaan ja heidän menetyksistään.

Sotilaat ovat aina nurkumatta jääneet Yrjö Lahtisen tavoin konekiväärinsä ääreen, tiukoissakin tilanteissa. Jos apua on kielletty pyytämästä, sitä ei ole lähdetty kerjäämään.

Siviilit tulevat tarkkailemaan tulevaisuudessa entistä tarkemmin sitä, kuka kuolee ja miten siitä kerrotaan.

Ja muistettakoon, jos poikamme ja muu ” rauhaa turvaava yhtymä” Afganistanista voittajana selviää kotiin, se olisi sen maan historiassa ensimmäinen kerta, kun muukalaiset olisivat paikalliset selättäneet.

>Työtapaturma Viitasaarella

>

Tämän viikon alkupuolella sanomalehti Keskisuomalaisessa kerrottiin, miten lääkäri Viitasaarella oli kahdesta Kauppisesta, (nimi muutettu), merkinnyt kuolleeksi sen elävämmän. SOTU oli mennyt sekaisin.

Pankista oli tullut ”vainajalle” ilmoitus, että tili on nyt suljettu, slut, finito, The End, adjö . Omaisille jaksamista.

Eläkkeen maksu oli katkennut sitten saman tien kahdeksi kuukaudeksi. Paikallinen osuuskauppa oli ilmoittanut Kauppisen Bonus –korttista virran nyt sammuneen ja otti osaa kovasti. Enää ei nyt sitten Kauppinen saisi Jyväskylän Amarillossa pippurihärän kanssa jäsenetuhintaista punaviiniä, jos nimittäin sattuisi kuolleena vielä Jyväskylän puolessa liikkumaan.

Kuolleelle Kauppiselle on kuulemma tullut elävä hätä tämän identiteettinsä kanssa. Oli henkilöllisyys vaihtunut. Hänelle ei tule kuin surunvalitteluja ja kuollut kaima saa jatkuvasti herkullisia jäsenetutarjouksia ja vaalien ennakkoäänestys-lomakkeita.

Kauppisesta oli tullut kuollut sielu. Onneksi häntä ei sentään ole yritetty kaupitella kenellekään, eikä asettaa eduskuntavaaliehdokkaaksi.

Mies on jo kolme kuukautta yrittänyt saada itseään elävien kirjoihin. Eläkkeet tulivat marras – joulukuulta takautuvasti. Tammikuun eläke on taas jossain hukassa kuulemma.Tietokone ei ole muistanut kertoa itselleen, että Kauppinen on hengissä edelleen myös vuonna 2011.

Tapauksesta tulee mieleen Franz Kafkan parhaat lukemistot. Olenkin antanut itselleni kertoa, mitä kaikkea tämä identiteettisotku ja SOTU- tunnuksen sekaantuminen on jo Viitasaarella saanut aikaan.

Tuppuraisen vanha muori saksii kuulemma kaikista laskuista ja asiakirjoista nyt nimensä ja sosiaaliturvatunnuksensa pois. Jäljellä jäävän paperin hän laittaa kuuliaisesti jätekeräykseen. Tuppuraisen rouvan rivitalokaksiossa ei ole takka, joten rouva joutuu silppuamaan sosiaaliturvatunnuksensa silpuksi ja sekoittamaan kahvinporoista ja silpusta ruskean mössön. Sitten hän jakaa mössön kolmeen yhtä suureen osaan ja laittaa kunkin fraktio- osan omaan muovipussiinsa. Kauppareissulla rouva Tuppurainen pudottaa sitten nämä muoviset paketit kolmen eri kaupparyhmittymän roskakoreihin.

Siinäpä sitten saavat pallisilmät ja kokaiini-keijot yritellä palapeliä ja palasten yhteen liimailua. Jos osaavat.

Rouva Toropainen , joka asustelee Tuppuraisen naapurissa, on jalostanut menetelmää vieläkin pitemmälle. Hän syö säännöllisesti luumuja, jotta hänen vatsansa toimisi kunnolla. Hänelle näet tulee sangen paljon päivittäistä kirjepostia, entinen opettaja näet kun on. Rouva Toropainen kuulemma jakaa suolentoimintansa tuotoksen kolmeen muovipussiin ja toimii muuten saksimisen suhteen samoin kuin rouva Tuppurainen. Hänkin on sitä mieltä, että paikkakunnan nistit eivät kyllä hänen identiteettiään kaiva helpolla niistä paketeista irti.

Rouvat ovat perusteellisia, se täytyy myöntää. Kaikilla ei kuitenkaan olen mahdollisuutta em. menetelmiin. Monet eivät pääse ja kykene pitkiä matkoja liikkumaan liukkailla teillä ja kaduilla. Monien suoli ei toimi säännöllisesti, ja varsinkin nuoremmat henkilöt ovat usein aivan liian kiireisiä paperisilppurin ostamiseen taikka aikaa vievään saksilla askarteluun.

Rouva Toropaisen poika käyttääkin Viitasaarella erittäin suosituksi tullutta identiteettisuojausta. Hän laittaa maksetut laskut keittiön nurkassa olevaan vesisaaviin. Saavissa on vettä ja hämmentämiseen soveltuva karttu. Kun laskut ovat saavissa lionneet parisen viikkoa, kaikki muste ja painojälki on kaikonnut pois , liemi muuttunut vähän sameammaksi, ja jäljellä on melko puhdas paperi.

Paperista on helppo puristaa ylimääräinen vesi pois ja muovailla sitten sopivia nyyttejä, jotka voi turvallisesti ja vaarattomasti viedä roskikseen taikka paperinkeräykseen.

Identiteetin menetys on kauhea ja vakava paikka. Nykyään rouvat pitävät itseään ajan tasalla vanhusten palvelutalon mikrotietokoneella. Uusimpia ideoita metsästetään esimerkiksi täältä ja muilta palstoilta. Turha on kohta Viitasaarella kenenkään roskiksia tonkia ja haamuhenkilöllisyyksiä rakennella.

Saataisi vain nuo hillittömät veriteot Viitasaarella kuriin. Viime aikoina niissä on vielä kuollut enemmän ihmisiä kuin terveyskeskuksen kirjanpidossa.

Ja saataisi lääkärille paremmat silmälasit. Hyvähän se olisi myös, jos lääkäri ei olisi keikkaihminen etelästä, vaan paikkakuntalainen, vakinaisesti paikkakunnalla asuva, joka tuntisi ihmiset henkilökohtaisesti, eikä ketään ennen aikojaan hautaan laittaisi. Kovasti Viitasaaren rouvat ovat kateellisia Saarijärvisille tästä Maalaistohtorista. Sekö kuitenkin, ainakin televisioohjelmassa , tuntee kaikki asiakkaansa ja niitä elävänä yrittää pitää.