>Pitkä nenäpäivä

>

On lauantai, ja haalarit vielä nurkassa. Mutta muuten on työteliäs olo. Oikeastaan vähän ahdistunut.

Lainasin eilen lainaston uutuustiskiltä Rimmisen Nenäpäivä- romaanin. Kiikutin sen hellästi kotiin, heitin tenttikirjat nurkkaan haalarikasaan ja ryhdyin tavaamaan kirjallisuutemme uudistajaa. Kiimoissani, kuten aina, kun hyvän kirjan saan käsiini.

Muutaman sivun jälkeen jouduin laittamaan Rimmisen sivuun. Kun ei iske, niin ei iske. Kipinä on nyt hukassa. Huolestuttavaa oli se, että join Pussikaljaromaanin aikoinaan yksillä silmillä ja samaan syssyyn.

Nyt minua vituttaa kuin pientä oravaa. Minä olen sentään lukenut Alastalon salissa – jutun ja ihastellut sitä. Minä sentään olen lukenut Puhdistuksen ja lopulta tykästynyt siihen. Minä olen sentään lukenut koko joukon kelvottomia roskakirjojakin. Ja sietänyt kaikki varekset, maurisariolat ja remekset ihollani, mutta nyt en pääse kiinni Rimmisen juhlittuun voittajaan.

Sanokaa, onko minussa jokin vika ?

Pystyn juomaan mitä viinaa tahansa. Ei tee heikkoa, vähän irvistyttää. Menee jopa päärynäsiiderikin, jos seurassa on viehättäviä naisia. Mutta kaksi kirjaa ei vain mene !

Rimmisellä on kyllä arvoistansa seuraa. Se toinen kirja on nimittäin Täällä pohjantähden alla. Siedän sitä jopa Petri Laaksosen laulamana, mutta kirjaa en ole koskaan pystynyt lukemaan. En tiedä menenkö lopulta hautaan ilman Koskelan porukan siunausta.

Asia tietenkin hävettää. Kamalasti. Voiko yksityisen ihmisen mielipide juhlitusta kirjasta olla niin synkeä ja vinksahtanut, ettei hän ymmärrä kirjaa taikka ei edes pysty sitä lukemaan.

Mutta hävettää. Palaan asiaan, jos olen päässyt yhtään sivua Rimmistä eteenpäin. Ellen palaa, älkää kääntäkö puukkoa miehen kyljessä. Jos olen asiasta hiljaa, sovitaan niin, että olen yksinkertainen maalaistollo, joka ei omaa postmoderneja tuntosarvia, ja jonka olisi parasta vaaleissa äänestää sen mukaan.

Kuvassa saan hellyyttä tuskaani. Antajana on ensimmäinen elämäni suurista naisista.

>Siirrän vastuun

>Loma-ahdistus on laskeutunut kirjoittajan syliin. Siirrän vastuun valtiolle. Sen on mitä pikimmin ryhdyttävä paijaamaan minua ja kantamaan kotiin virikkeitä ja huoletonta elämää. mieluusti vielä niin, että kaikilta muilta otetaan ilo pois ja nuijitaan heitä oikein kunnolla.

Kunnat huutavat jo valtiota apuun erikoissairaanhoidon järjestämisessä. Ammattikorkeakoulut halajavat taas yhtiömuotoon ja valtion syliin 15 vuoden diasporan jälkeen. Persut huutavat valtiota jakamaan mannaa ja hyvää oloa. Miksen siis minä.

Opetusministeri voisi tulla noutamaan nopeasti tämän loma-ahdistuksen pois. Hän voisi määrätä minut takaisin töihin ja kaiken kukkuraksi hän voisi määrätä minulle lisää hommia illaksi. Sillälailla voisin ehkä vähän rauhoittua.

Hyppäyys tiiviistä ja kokonaisvaltaisesta työ/tentti rumbasta on ollut minulle yhtä rankkaa kuin Gaddafin viime viikko. Libyan mies on sinnitellyt kuitenkin sisukkaasti keskellä kaaosta itsevarmana ja terveen oloisena hulluna. Minä jouduin tänään aamulla käymään töissä 2 tunnin loman jälkeen. Vieroitusoireet olivat niin valtaisat. Pikkuisen se olo siitä tasaantui, mutta edelleen ahdistaa.

Ilmoittauduin sitten kahteen isoon tenttiin ja lainasin juuri 5 paksua kirjaa sitä tenttiä varten. Olo rupesi heti rauhoittumaan. Kädet tärisevät, mutta voi olla, että tänään ei enää tarvitse käydä töissä tasoittumassa.

Saatan taas selvitä loppuviikkoon mennessä. Luultavasti viikon pästä maanantaina olen jo hyvinkin rauhallinen. Silloin kun pitäisi työt taas aloittaa.

Sen olen kuitenkin päättänyt, että sai olla sitten viimeinen hiihtoloma. Tästä eteenpäin keskitetään kaikki kesälle ja ryhdytään siirtelemään eläkepäiville rästeinä pikkuhiljaa. Tätä joutenoloa ei kestä hullukaan !

>Poikakirja

>

Tuli äsken tyhjennettyä hetkeksi päänuppi kokonaan. Nyt itkettää, oksettaa, ahdistaa ja koko ruumis tärisee edelleen. Lukukokemuksen jälkeen.

Olen Olli Jalosen ikäinen mies. Niinpä Poikakirjan asiat ovat minulle hyvin tuttuja omasta nuoruudestani. Niinpä, jälleen kerran, on helppo todeta, että olen hullu ja järjetön, kun menen lukemaan tämmöisen kirjan loman alkamisahdistukseen. Nyt tiedän. Olli Jalosen kirjoja ei pitäisi koskaan lukea takkia auki, silloin kun päänuppi on muutenkin sekaisin ja sielu arka. Pysykää silloin irti tästä kirjasta.

Nuori poika käy kirjassa koulua. Hän käy sitä Hämeenlinnan tapaisessa kaupungissa, jossa tuoksuu voimakkaasti aserasvalta, sotatraumoilta ja , yllätys, yllätys, jotenkin myös Veijo Mereltä.

Olli elää avoimin silmin nuoruuttaan. Siskojensa kautta hän saa apua elämän monimuotoisuuden rakentamiseen. Nuorin sisko on autisti. Hänen kautta Olli huomaa asioita, joita toiset eivät aina heti hoksaa.

Ollin isä ajattelee asioita vasemmistolaisesta näkökulmasta. Hän on silti yksityisyrittäjä. Äiti taas käy pätkätöissä ja hoitaa perhettä.

Ollin koulumaailma on ahdistava ja kummallinen. Niin se meille kaikille oli 1960-luvun alussa. Sieluni tuli verinaarmuille ja arvet alkoivat tihkumaan jälleen lukiessani asioita, joita luulin jo unohtaneeni.

Minulla ei ollut koskaan sotahulluja omituisia opettajia. Minua ei varsinaisesti hakattu verille. Se mikä tarttui ja oli ahdistavaa, oli Jokisen hyvin kuvaama 1960 – luvun omituinen ja kaoottinen ilmapiiri. Kirja toi sen tuoksut ja olemuksen sieraimiini kirkkaina.

Jalosen kieli on runollista ja maalailevaa. Abortti on hetki elämässä, kuolema vähän pitempi ja luokkatoverin tuhoutuminen kummeksuttava asia. Sodasta oli kulunut tuskin 20 vuotta. Kuolemaa ei vielä ollut tullut ihmisille vieraaksi ja kauhistuttavaksi. Eikä Jalonen sitä sellaiseksi kirjoitakaan.

Pienen pojan elämässä kuolema, kummallisuudet ja kasvaminen ovat asioita, joita miehen on vain kohdattava, opettajan antamin konstein, jos ei sitten muutoin. Pieni poika kokee kauhistuttavaksi elämän, jonka kiemuroihin hän ei tunnu saavat patenttiratkaisuja, vaan jonka kiemurat hänen on itse selvitettävä ja muotoiltava. Onneksi taustalla on isä, jonka ajattelu on täynnä selväpiirteisyyttäö ja rakkautta. Mutta on myös etäisyyttä ja puhumattomuutta.

Ja hyvin Jalonen tunteensa muotoilee. Kirjan viimeisillä sivuilla hän muotoilee pojan ajatuksiin juhannusyönä sen kaltaista runollisuutta, kaihoa, kasvamisen tuskaa ja jännittävyyttä, että lukija joutuu kertaamaan viimeiset sivut monta kertaa, tutkimaan lauseenrakennetta ja ajatuksen kulkua.

Jalosen Poikakirja toivon mukaan filmatisoidaan joskus. Jos ja kun niin tehdään, ohjaaja joutuu loppukohtauksen kohdalla suoriutumaan uskomattomasta tehtävästä. Niin paljon pitää saada mahtumaan viimeiseen 3 minuuttiin.

Minua vähän kummeksuttaa se asia, miksi tämä kirja ei ole ollut ehdokkaana suuriin kirjapalkintoihin. Minua vähän kummeksuttaa se, että kirjasta ei ole lyöty rumpua enempää.

Kun joku teistä innostuu tämän kirjan lukemaan, muistakaa varoa , muistakaa säännöstellä, ja muistakaa säästää kirjan viimeiset 50 sivua tilanteeseen, jossa olette omasta mielestänne vahvoilla. Silloin on hyvä kohdata lukukokemusmyrsky. Jalonen tulee vielä sekoittamaan tällä kirjalla monen ihmisen mielen ja muistot pahemman kerran.

Tervetuloa lukijaksi, Hanna

>Arvonnan voittajat

>

Tänään loppui sivupalkin kyselystä sitten virta. Suuri kiitos kaikille vastaajille. Kyselyn tuloksia saatetaan käyttää hyväksi kirjoittelussa. Aika usein minulle kuitenkin käy niin, että ei minulla mitään omia ajatuksia ole. Joskus harvoin voi käydä niinkin, että poliittiset toimijat ovat olleet hiljaisuudessa useita päiviä, eikä heidänkään tekemisistään saa mitään aihetta.
Sitten minä vain keksin jotain.

Arvontajärjestelmän laadinta alkoi aamulla klo 6. Keräsin kaikki osallistujat epämääräiseksi listaksi ja annoin jokaiselle osallistujalle satunnaisen luvun lukujonosta 3 – 39. Valituiksi tulivat mm. 7, 31, 3, 17 ja moni muu. Kaikkiaan arvonnassa oli mukana 17 lukua, eli vastaajaa.

Sen jälkeen opintotoimiston onnetar valitsi pyynnöstäni kaksi lukua tuosta lukuryppäästä. Lukujen takaa paljastuivat voittajiksi KARIAV ja RIIKKA.

Onnittelut teille. Voisitte lähestyä minua nyt osoitteessa tillman@suomi24.fi

ja toimittaa minulle sen verran yhteystietoja, että Itellan kuriiri tulee niillä toimeen. Molemmille on luvassa kirjapalkinto. Kansien pehmeydestä, sisällön aiheesta, taikka tekijän syntymämaasta ei vielä ole tarkkaa tietoa.

>Totta ja tarua

>

Viime aikoina kätösiin on tarttunut yllättävän usein kirjoja, joiden lajityypiksi ilmoitetaan romaani, mutta joiden juoni mukailee todellisia tapahtumia. Ennen joulua luin Raittilan romaanin Mannerheimista, eilen taas Harri Nykäsen kertomuksen vähän toisenlaisesta sankarista.

Nykäsen Virginialainen on sangen uskollinen todellisuudelle. Luulen, että Nykänen on eräänkin kerran katsonut Ylen elävän arkiston ohjelman tästä veijarista, joka vuonna 1971 vieraili Suomen juhannuksessa.

Taitavana kirjoittajana Nykänen kutoo joukkoon tietysti oman fiktionsa, mutta hän tekee sen niin taitavasti, että lukija saa olla varuillaan. Arkistofilmissä Nykäsen romaani näyttäisi elävän niin aidon tuntuisena, että laiska välipäivää viettävä joulun juhlija helposta saattaa palauttaa romaani kirjastoon lukemattomana ja tyytyä pelkkään YLE: n dokumenttiin.

Kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukaista, mitä Nykäsellä on lisättävänä. Ei se missään tapauksessa tuota söhellystä heikennä. Lukiessa kannattaa kuitenkin olla tarkkana ja erityisesti miettiä sitä asiaa, kuinka pieni voikaan olla se tekstin määrä, joka muuttaa faktan fiktioksi.

Joskus minusta tuntuu siltä, että siihen tarvitaan vain yksi lause. Nykänenkin on ollut säästeliäs. Hän sotkee todellisuutta muutamalla sivulla. Säästeliäin on ehkä kuitenkin Raittila. Hän muuttaa kuvamme Marsalkasta totuudella. Hän on riisunut pois kaiken sen, millä Mannerheim on ollut kuorrutettuna virallisessa totuudessa ja jäljelle näyttäisi jäävän jotain, jota emme ole tulleet ajatelleeksi.

>Zombie ja Don Juho , Järvelän naisten tiukassa syleilyssä

>

I love the smell of napalm in the morning.

Näin tervehtii romaanin päähenkilöä Don Juho, pizzerian omistaja Kymijoen partaalta. Päähenkilö taas on A, toimittaja Palermosta, joka on saanut italialaiselta järjestöltä ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä.Lukija taas on koukussa. Jari Järvelä on maalannut lukijan eteen jälleen kerran jotain sellaista, joka pakottaa lukemaan Zombie – romaanin yksillä silmillä, pois kuleksimasta. Olen minä joulupäivän huonomminkin elämässäni käyttänyt.Italialainen A tuo mieleen Rosson. Ei tuo suinkaan mieleen ruokapaikkaa, josta saa bonusta, vaan italialaisen palkkamurhaajan, Rosson, joka laulaa elokuvassa yhdessä Martti Syrjän kanssa Kari Tapiota. A on kuitenkin rauhan mies. Hän käy töissä pizzeriassa, hän paistaa kuralätkiä, joita tässä kummallisessa maassa kutsutaan pizzoiksi ja hän tarkkailee suomalaista elämänmenoa huuli pyöreänä.Hän käy katselemassa Myllykosken Pallon pelejä lumisateisella kentällä, raportoi peleistä, mutta kukaan ei häntä kuule eikä mitään julkaista. Myllykosken pelit ovat irrationaalista säheltämistä, absurdia jalkapallon kioskikirjallisuutta ja A tuntee elävänsä Ylämaassa, kummallisessa fantasia-valtiossa, jossa kaikki on kuin Harry Potter- romaaneissa.Järvelä ei ehkä osannut aavistaa sitä, että juuri kun hänen kirjansa tulee markkinoille, UPM – konserni ostaa Myllykoski- paperiyhtiön. Sisilialaisella kuolemalla leikitellään, kehitellään asioiden suhteita, leikitellään edelleen ja sitten lopulta, reaalimaailmassa kirjan juoni tavallaan ryhtyy elämään omaa elämäänsä.Myllykosken ihmisille on lohdullista se, että Don Juhon kehityskertomukseksi tämä romaani lopulta kääntyy. Järvelä on rakentanut tarinan ja juonen yksityiskohdat aika visuaalisiksi, joten ihmettelen, jos kukaan elokuvaohjaaja ei kiinnostu siitä, kuinka kymenlaaksolainen hulivili yhdentyy Eurooppaan, käyttää hyväkseen vahvuuksiaan ja lopulta pääsee parrasvaloihin suomalaisena selviytyjänä.Tosimaailmassa Don Juho on mies, joka ymmärretään viimein kutsua selvittämään eurooppalaisten lentokenttien lumiongelmat siinä vaiheessa, kun 6 miljoonaa matkustavaista nukkuu telttapatjoilla ympäri Keski-Eurooppaa.Don Juho on mies, joka leikkelee sanomalehdestä korvikerahaa lompakkoon pelkästään siksi, että haluaa nähdä, millaiseksi Alamaan konnilla naama menee, kun keikka kusee. Don Juho on mies, joka luokittelee naiset tarpeen vaatiessa sahatavaran vientiluokituksen mukaan. Hän on mies, joka silmää räpäyttämättä pystyy loihtimaan elokuvan toimintakohtauksen pizzatäytteiden avulla. Don Juho on Honkajoki, Koskelan Jussi ja Raidin komisario Jansson, kaikki samassa persoonassa.Don Juho elää ehkä elokuvakliseiden värittämässä maailmassa, hän ehkä ei pysty muuttamaan historian pyörää, mutta hänen ystävyytensä ja uteliaisuutensa vie lukijan suomalaisen miehen sisimpään. Kaikkea tätä tarkkaillaan himmentimen kautta.Kun teksti sitten etenee tarpeeksi pitkälle, Järvelä marssittaa esille tämän Iiriksen, vahvan naisensa, joka elää miesten kummallisessa maailmassa, tarkkailee kaikkea, mutta lopulta ottaa ohjat käsiinsä ja selviytyy kaikesta.

Rööri kiipeili kattojen päällä, Miinalan joella seikkaili toinen vahva nainen ja lähes jokaisessa Järvelän tekstissä miehiä ja heidän tekemisiään ohjaa joku, johon ensin rakastutaan, mutta johonka lopulta on pakko suhtautua myös toisin.Järvelän kirjallisuudessa on vain yksi pieni vika. Kun se uutuus tänään nyt tuli ahmittua yhdellä kertaa, seuraavaa joutuu odottamaan taas vuoden.

>Huimia näköaloja

>

Seimen lapsen syntymäpäivä lähestyy kovaa vauhtia. Jokainen joutuu ja pääsee ottamaan asiaan kantaa. Jos heittäydyt kaupallisen joulun ulkopuolelle, seisot kuitenkin samalla tavalla tuskastuttavissa jonoissa. Mikäli olet yleensä onnistunut löytämään parkkipaikkaa. Jos taas sinut on tempaistu mukaan markkinakosken imuun, huomaat viilettäväsi nämä aattoviikon päivät hurjaa vauhtia läpi kummallisen maiseman.

Kävin toistamiseen tutussa kirjakaupassa. Heidän näyteikkunansa nimittäin houkutteli minua, koska siinä luki suurin kirjaimin : Loppuunmyynti. Tuo sana jäi pyörimään aivoissani. Pitkäksi myynti on tuttu termi. Samoin alennusmyynti. Loppuunmyynti tuntuu jotenkin kiinnostavalta. Sen vastakohtahan olisi alkuunmyynti. Kutsumme sitä tapahtumaa kuitenkin yleensä avajaisiksi. Miksi loppuunmyynti ei sitten ole lopettajaiset ?

Kirjakaupan omistajatar oli syventänyt kaulaukkoaan viime viikosta. Kävin silloin hankkimassa säädyllisiä joulumuistamisia vanhemmilleni. Ajatukseni harhailivat kuitenkin loppuunmyyjättären rintojen välissä ja sinne tien sulkevassa paidannapissa. Myyjättären nenässä oli huomiota herättävä nenäkoru.

Eilen rouva oli avartanut kaula-aukkoaan huomattavasti lisää. Loppuunmyynti näyttää lähestyvän loppuaan. Meitä keski-ikäisiä mies-reppanoita oli liikkeessä aikalailla, etsimässä kuka mitäkin. Rouva tervehti minua samalla tavalla kun tervehditään vanhoja tuttuja. Hän tervehti minua niin, että siitä minä saatoin havaita, että hän on havainnut jo edellisellä kerralla sen, että minä olin havainnut sen, mikä ei varsinaisesti kirjakaupan repertuaariin kuulu, eli huimaavan tissirotkon.

Tekisi mieleni käydä vielä kolmannen kerran ostoksilla. Liikkeen hintataso on nimittäin edullisempi kuin muissa kaupoissa. Toisaalta, en merkannut itselleni mitään sopivaa ostettavaa, joten kolmas käynti saattaisi muodostua isoisän olkihattu-keikaksi. Menisi norkoiluksi.

Joulun jälkeen ei missään tapauksessa voi mennä tyhjään kirjakauppaan notkumaan. Toisaalta taas, talvipakkasella ei sellaiseen kaula-aukkoon enää näin vanha mies elämässään monesti törmää.

No, mitään ostettavaa en kaupan valikoimasta löytänyt, mutta joulumieltä sain kovasti. Hyräilin itsekseni liikkeessä joululaulua, jonka sanat menevät jotenkin niin, että onkos tullut kesä , nyt talven keskelle. Sen suurempaan villiintymiseen, ei edes mentaalitasolla, enää tässä iässä pysty.

Kuvassa Triumph, joka tuotemerkkinä aasinsillan kautta liittyy kirjoituksen aiheeseen. Tosin sellainen Triumph pyrkii peittämään, vangitsemaan ja aisoissa pitämään kiihkoa, tämä kuvassa oleva taas päästää sen valloilleen.

>Miksi pahat pojat saavat aina kaikki tytöt ?

>

Kuten eilen lupasin, jatkamme tänään nuorison käyttäytymisen tarkastelua. Kohderyhmänä ovat tällä kertaa 14 -16 vuotiaat nuoret, sukupuoleen katsomatta.

Mielenkiintoinen tutkimustulos kertoo meille sen, että jos nuori ei ole vielä tuossa iässä tehnyt rikoksia, tai on tehnyt niitä hyvin vähän, hän ei juurikaan ole ollut myöskään sukupuoliyhdynnässä.

Niistä nuorista, jotka ovat olleet tuossa iässä viiden tai useamman henkilön kanssa yhdynnässä , noin 50 % oli syyllistynyt rikoksiin ja puolella heistä oli yli 4 pahoinpitelyä.

Tutkijat toteavat lisäksi, että sama myös kääntäen. Jos olet konna, saat kyllä helposti sylillisen lämpöäkin. Ja koskee myös tyttöjä, kuitenkin sillä varauksella, että rikollisuus on aina ollut nuorten miesten juttu, kaikissa yhteiskunnissa.

Tämä kuulemma perustuu siihen, että evoluutiokriminologian näkökulmasta yksilölle, varsinkin naiselle, on suotuisaa hankkia geeneilleen sellaiset vastingeenit, että niiden geenien kantaja pystyy suojelemaan ja puolustamaan jälkeläisiään ja tämä kyky myös periytyy jälkeläisiin.

Nyhveröt ja mammanpojat jäävät jonossa aina viimeiseksi.

Kuten eilen jo totesin, kriminologian lukeminen on harvinaisen mukavaa ja mielenkiintoista. Osa eteen tulevista teorioista on sellaisia, että ne voi sivuuttaa, koska niiden omaksuminen aiheuttaisi suurta sielullista ristiriitaa ja epätoivoa tämän ikäisessä miehessä. Jos ihokkaan joutuu antamaan vastaantulevalle konnalle, mieluummin perustelen sitä, vaikkapa kristillisellä etiikalla kuin kriminologialla.

Onneksi näitä riemullisia havaintoja tulee koko ajan vastaan. Mielenkiintoista on esimerkiksi se, että mediaa, julkisuutta ja tositeevee – toimintaa pidetään sangen provosoivina välineinä sumentaa tavallisen katsojan reaalimaailmoja. Väitetään, että näiden välineiden esiin tuomat todellisuudet kertovat katsojalle, että ketään ei enää suljeta kulutus-utopioiden ulkopuolelle, kunhan yksilö vain altistaa itsensä tähän muun yhteiskunnan ulkopuolelle suljettuun olomuotoon. Eli hömppään.

Tällaisia olomuotoja nykymaailma tarjoa lukemattomia. Huumeet , rikollisuus, Idols-tähteys, BB –talo ja itsensä muunkaltainen kaupallistaminen antavat nuorelle välineitä oman elämänsä subjektiuden määrittelemiseen.

Kuten huomaatte, rakentelen tässä samalla sopivia tenttivastauksia. Voitte päätellä sen siitä, että lauseet ovat monimutkaisia ja pitkiä ja että niillä pyritään väsyttämään lukijan huomiokyky ja arviointitaito.

Jatkan harjoituksia

Amman kirjablogi on muuten muuttanut tänne. Käykää katsomassa.

>Mielipiteen voima

>

Tuttu henkilö ehdotti minulle taas uudelleen erään kirjan lukemista. Hän on ehdottanut sitä ainakin kolme kertaa aikaisemminkin. En ole koskaan lukenut, enkä lue ilmeisesti tälläkään kertaa sitä kirjaa.

Jos henkilö ei sytytä minua, taikka ajattelen asioista eri tavoin henkilön kanssa, on aivan sama, mitä sellainen henkilö ehdottaa yöpöydälle. Minä en pysty sitä kirjaa lukemaan. Hänen mielipiteensä kuorruttaa kirjan. Tällä menetelmällä olen ohittanut koko joukon epäilemättä oivallisia kirjoja ja loppuelämä meneekin ehkä sitten näitä aukkoja paikatessa, kunhan ensin joskus saan valaistuksen ja kääntymyksen tässä asiassa.

Luen neljästä syystä kirjoja.

Opintojen takia luen kiinnostavia, mielenkiintoisia, pitkäveteisiä, vaikeita ja hankalia kirjoja. Niin se vaan on. Miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä. Useimmat opintojen takia lukemani kirjat ovat lopulta laadukkaita ja ihmistä ylösrakentavia

Sitten luen tietenkin kirjoja, joita suosittelevat henkilöt, joiden kanssa olen samaa mieltä asioista ja joiden kanssa aikaisemminkin olen osunut yhteen hyvän kirjan tiimoilta.

Kolmanneksi sitten luen sellaisia kirjoja, joita itse suosittelen itselleni. Seuraavakin Juha Seppälän kirja on pakko lukea.

Ja sitten luen kirjoja sattumalta. Kirjan kansi on kiehtova, takakannen mainos osuu suoneen tai sitten kirja ”sopii” käteen. Kirjaston uutuushyllyn laidalla pyöriessä otan usein kirjan käteeni, vaihdan sen toiseen käteen ja kokeilen avata sitä summittaisesta kohdasta.

Jotkut kirjat tuntuvat paremmilta kuin toiset. Sille ei vain voi mitään. Toiset kirjat kuiskaavat suloisesti; ota minut mukaan, haluan olla teillä monta viikkoa. Toisia kirjoja taas ei kykene edes koskettamaan. Ne tuntuvat painavilta, niljakkailta ja silmille niiden teksti on aukeamallinen puuroa ja kärpäsenpaskaa.

>Tahdon kertoa

>

Tukiaisen siskokset ovat ryhtyneet taiteellisiksi. Tämä enemmän julkisuudessa ollut sanoo kirjoittavansa omaelämänkertaansa 31 vuoden iässä . Hänen siskonsa taas maalaa akvarelleja.

Lehdissä on esitelty neitokaisen maalauksia . Sanoisin, että vesivärit olisivat joutaneet kyllä Toisenlainen Lahja- järjestelmän toimittamina Afrikkaan jonkun vähävaraisen nuoren käyttöön, sillä näin olisi luotu edes pienen pieni mahdollisuus ihmiskunnan taideaarteiden kartuttamiseen.

Toisen siskon elämän etenemisestä saamme lukea päivittäin keltaisen lehdistön julkaisuista. Pidän vähän liioiteltuna sitä, että 31 vuoden ikäinen ihminen tekee elämänkerran siihen asti eletystä elämästään. Siitä herkiää helposti sellainen ajatus, että elämä loppuisi pian ja kaikki on saatava kansiin nopeasti.

Toinen mahdollisuus on tietenkin se, että pelimerkit ovat vähissä ja elämänkertaa kirjoitetaan pätkissä ja tulevaa elämää eletään niin, että jotain kerrottavaa todella on.

Luultavaa kuitenkin on, että ko. elämänkerta ei koskaan kulkeudu esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston kirjallisuustieteen tenttivaatimuksiin asti, joten sitä kautta luultavaa on myös se, että en joudu kyseistä tuotetta koskaan lukemaan.

Isäni kirjoittaa myös elämänkertaansa 81 vuoden iässä. Kaikki lähti tietysti elämästä liikkeelle. Se on hänen kohdallaan ollut mielenkiintoinen, työteliäs ja täynnä arvoja ja arvokkuutta. Elämänkerran tekee tietenkin minulle kiintoisaksi se asia, että sen elämän yhtenä tuotteena tässä nyt saapastelen elokuisessa poutapäivässä.

Isäni sai ensimmäisen tietokoneensa vuosi sitten heinäkuussa. Hän on nyt opetellut tietokoneen käytön, Internetin käyttöä, sähköpostin käyttöä, hän on kirjoittanut kahdella sormella 150 sivua elämänkertaa ja hän on opetellut digi-kameran käytön sekä kuvien liittämisen elämänkertaan .

Kaiken aikaa hän tekee tiukkoja miten – ja miksi – kysymyksiä.

Tänä aamuna hän lähti äitini kanssa ajamaan autolla Jäämeren rannalle.

Elämillä ja elämänkerroilla on siis eronsa. Niitä on syytä yrittää tulkita objektiivisesti ja ohittaa sitten asiat, jotka eivät kiinnosta. Minun tapauksessani valintatilanne kahden elämänkerran välillä on tietysti helppo. Omakustanteen saan luultavasti lunastaa isältäni aikanaan halpaan, taikka hyvin halpaan hintaan. Toiseen elämänkertaan en tutustu, luultavasti ainakaan.

Kyse ei ole suinkaan ylemmyydestä, tirkistelyhalun puutteesta taikka pilkasta. Kyse on säälistä ja myötähäpeästä. Kyse on ihmisarvosta.

Tässäkin kerrotaan elämäntarinaa.