Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Kategoria: Kirjat

Oksettaa

Tänään olisin voinut nukkua pitkään. Herätä hitaasti levänneenä ja pirteänä. Se kaikki jäi kuitenkin haaveeksi. Vaikka en ollutkaan eilen pikkujouluissa, minua silti oksettaa.

Tätä hektistä raatamista on ilmeisesti nyt kertynyt sietokyvyn ylittävä määrä. Heräsin jälleen 5.30. Siitä voi päätellä sen, että elimistöni on tottunut nyt tähän hektiseen menoon ja se elimistö ja corpus on väkivalloin opetettava tästä hulinasta pois.

Toinen syy huonoon oloon on varmaan se, että ostin eilen Joen kaupungista matkalukemiseksi Mauno Saaren kirjan ” Haavikon näköinen mies ”. Luin ruuhkaisissa junissa sitä kirjaa sata sivua ja minulle tuli siitä kirjasta paha olo. Oikeastaan oksettava olo.

Haavikko on varmasti hyvä runoilija ja hyvä kirjailija. Olen minä jotakin jopa lukenut, vaikka Haavikko on minulle jäänyt kaukaiseksi ja vieraaksi. Haavikon elämä on ollut värikästä. Tuommoista elämää minäkin poikasena itselleni haaveilin. Värikkyyttä on kuitenkin ollut ehkä vähän liikaakin.

Sadan sivun jälkeen olen aivan tyytyväinen tähän omaan elämääni. Ja siihen, että minä en ole ( toivon mukaan ainakin) juonittelevien ja kummallisten ihmisten ympäröimä. Enkä toivon mukaan itsekään ole sellainen. Haavikon varhaisvaiheet ja hänen sukunsa kuvaaminen ovat kiinnostavia elementtejä tämän renessanssiruhtinaan elämän kuvauksessa. Kirja on kuitenkin jotenkin tahmainen ja sottainen. En tiedä, ketä tässä asiassa uskoisin. Julkisuudessa kirjassa esiintyneet miehet ja naiset ovat erinäisin argumentein joko kiittäneet taikka kauhistuneet niitä kertomuksia, joita Saari kirjassaan kirjoittaa.

Minä olen tietämätön moukka. Olen aina luullut, että Mauno Saari kirjoittaa toisarvoisia, vähän keskinkertaisia elämänkertoja. Olin kovasti yllättynyt aikoinaan siitä asiasta, että Saari oli Haavikon hyvä ystävä. Jotenkin siis minäkin syyllistyn siihen, että arvioin ihmisiä hankittujen ystävien avulla.

No, joka tapauksessa, kirjasta sain oksettavan olon. Tuo kirja joutuu siihen erittäin pieneen ja suppeaan kirjahyllyni nurkkaan, jossa kesken jääneet kirjat odottavat kohtaloaan. En taida jaksaa lukea enää sivuakaan tuosta kirjasta. Ei minun ole pakko, jos minua tympäisee.

Suuri harmi asiassa on se, että olisin niin mielelläni halunnut innostua Haavikosta paremmin ja lukea enemmän hänen tuotantoaan. Nyt taisin tällä saaren kirjalla pilata taas tilaisuuteni.

Kazuo Ishiguro

Sydämeni ja sieluni eivät tahdo kestää sitä, että huomaan ympärilläni jotain, johon en ole osannut suhtautua oikein. Jotain, joka on totaalisesti ollut piilotettuna minulta, ja jonka sitten yllättäen tajua.

Kazuo Ishiguro on juuri tämmöinen henkilö. Ainoa lohtu asiassa olkoon se, että ehdin sentään elämäni aikana löytää tämän kirjailijan kirjat. En tiedä, onko se sydämelle hyvä asia, se, että innostuu taas lukemaan haikean tuskallisia rakkauskertomuksia, joiden kulminaatiot ovat aina niissä hetkissä, jolloin päähenkilöt tekevät vääriä ratkaisuja ja kulkevat elämässään onnensa ohi.

Hovimestari Stevens kelaa juttuja romaanissa ” Pitkän päivän ilta”. Häneen on helppo samaistua. Kunnia ja velvollisuus ohittavat hänen elämässään kaiken muun mahdollisen.

Hänen lojaaliutensa on ollut rikkumatonta työssä ja toimessa. Häiriötekijöitä ei sallita missään olosuhteissa. Tunteita ei saa näyttää. Yksityiselämässä sitten onkin ollut pakko tehdä kompromisseja. Näillä vähillä eväillä tarina elää ja toden totta, elää niin voimakkaasti, että lukija kulkee herraskartanoiden holveissa ja Englannin maaseudulla sujuvasti tuntitolkulla, ilman pienintäkään väsymystä.

Koko kirja on ihmeellisen kuulas, surumielinen, haikea, ymmärtävä, ja samalla lukijan ajattelua piiskaava. Kirjan rakenne on uskomattoman tiivis ja kerronta sopii sellaisenaan filmin raaka-aineeksi. Ymmärrän hyvin, että sellainenkin on tästä kirjasta tehty.

Pitää välillä vähän hengähtää. Tämä on taas tätä. Tiedän, että hovimestari Stevens tulee ajatuksiini kerran 10 minuutissa. Tiedän, että menee taas monta viikkoa, ennen kuin tämän kirjan saa pois mielestään.

Tiedän myös nyt senkin, miksi tämäkin sunnuntai oli tärkeä elämässäni

Ulkona

En lukenut kesälomalla kuin yhden kirjan. Se on hyvin epänormaalia ja kummallista. Minun on täytynyt siis keskittyä lomalla joihinkin muihin aktiviteetteihin lukemisen asemesta. En myönnä, vaikka asiasta lähipiirissä onkin vankkaa mutu-tietoa.

Se lomakirja oli Hannu Raittilan Ulkona– kirja, jossa kerrotaan kirjailijan omasta elämästä minä – muodossa. Kirja liittynee jotenkin siihen luomisen tuskaan, jota Raittila koki taannoin. Hän mietti monessa tilanteessa sitä, että on pakko kirjoittaa, jotta toimeentulo olisi taattua. On pakko saada aikaa jotain tekstiä.

Ulkona- kirja on mukavaa kesäluettavaa. Lukija pääsee kurkistamaan kirjojen taakse itse kirjailijan arkeen. On hämmästyttävää huomata, että kirjailija ottaa lentoasemalla ennen koneen lähtöä suurin piirtein saman juoma-annoksen kuin matti meikäläinen. On hämmästyttävää huomata se, että kirjailija itkee, kokee pelkoa, rakastuu ja filosofoi ympäristönsä kustannuksella.

Mutta kaikkein hämmästyttävintä on se, että kirjailijalla, tässä tapauksessa Raittilalla, on äärettömän laaja tiedot asioista ja hyvä yleissivistys. Olkoonkin se sitten Google -sivistystä, taikka vanhan kulttuurisuvun sivistystä, yhtä kaikki, niin vaikutuksen se kuitenkin minuun teki.

Raittila kulkee kirjassaan Helsingissä, Tiranassa, New Yorkissa ja vaikka missä. On leppoisaa kulkea hänen matkassaan. On mukavaa kuljeskella näkymättömänä miesporukan viimeisenä ja arvuutella, mistäköhän pienestä aiheensirusta Raittila tekee seuraavan crand canalensa.

Erityisen vaikutuksen minuun tekivät ne jaksot, joissa sivutaan toisten kirjoittamia kirjoja ja kerrotaan ystävyyssuhteista toisten kirjailijoiden kanssa. Kirjailijaksi on tultu näköjään lukemalla kirjoja. Väinö Linnan kirjat osataan, Tuurit on luettu ja klassikot selattu. Hotakaisen kanssa soitellaan alvariinsa ja Seppälästä puhutaan kuin veljestä.

Minä olen aina luullut, että kirjailijat ovat erakkoja ja toistensa ” kilpailijoita” , jotka taistelevat verisesti painosten herruudesta ja ymmärtävät vain itseään. Usein eivät edes itseään.

Olen ollut siis väärässä. Kirjailijat ovat solidaarisia ja yhteen hitsattuja. Vihollinen on kustannusmaailma ja paskajulkisuus. Kirjamessut ovat inkvisiittorin kidutustapahtuma, jossa kirjailija-henkilöstä puristetaan väkisin joku tunnustus yleisen pilkan kohteeksi. Ja kiittämättömyys ja huonot palkkiot korkeintaan piiskaavat kirjailijaa yhä huimempiin taidesuorituksiin.

Minä ostin omani Joen kaupungista alennusmyyntikorista. Hinta oli 2,95. Sivuja sain 421. En napise hyötysuhteesta. Sain enemmän kuin kyllikseni. Toivottavasti edes muruset tuosta rahasummasta kulkeutuivat kirjailijalle asti.

>Kaatuneena sohvalle Kaatuneitten päivänä

>

Olen nyt suuressa taudissa. Minua yskittää ja minua särkee joka paikasta. Minulla on suuri nuha ja jomotus. Olen tulossa juuri nyt hoivattavaksi lapseksi.

Olen säästynyt taudeilta. Flunssaa minulla ole ollut ainakaan vuoteen, ehkä ei kahteen vuoteen. Nyt pääni on sekaisin ja murehdin huomisesta työpäivästä.

Pääni on sekaisin myös Asko Sahlbergin kirjasta He. Ytimekäs nimi kirjalla. Sisältökin on ytimekäs. Sanoisin, että kirja on loistava, upea ja säälimätönkin. Romaani on vain 120 sivun mittainen. Kaikki tärkeä on kuitenkin saatu mukaan.

Lukijan ajatuksissa tarina sitten ryhtyy paisumaan ja laajenemaan. Uskon, että juuri Sahlbergin romaani ajaa nyt tätä räkää ja yskää pois ruumiistani.

Kun minä olen flunssassa ja kuumeessa, näen houreita ja menen sekaiseen tilaan. Jo 38 asteen ruumiinlämpö ajaa Idin alueelta liikkeelle kaikki pohjamudissa lilluneet ajatukset, pelot ja fantasiat. Olen todella hankala hoidettava.

Tänään minun piti noutaa mopo kotiin. Taitaa siirtyä. Tänään piti maksaa laskuja verkkopankissa ja tehdä ensiviikon töitä. Taitaa siirtyä. Tänään minun piti olla aurinkoinen ja ystävällinen kotona. Taitaa sekin siirtyä.

Taidan ottaa kuumaa mehua ja mennä sohvalle pitkäkseen. Taidan ryhtyä kateelliseksi kaikille terveille, jotka tuolla ulkona nyt kirmaavat ja telmivät.

Pilasin kaiken lisäksi yhden pihakuusenkin eilen hoitoleikkauksella. Hoitoleikkaus-idea annettiin minulle ylempää, joten asia on nk. oma vika, kun en jaksanut ryhtyä asiasta taistelemaan ja tehtävästä vetäytymään.

Euroviisutkin menivät kuulemma normaalisti. Luultavasti Suomi häviää myös jääkiekko-ottelun. Tämä on kaatuneitten liputuspäivä, joten kaikin puolin huono, tosi huono päivä.

Vain Sahlbergin kirja tuo valoa elämään. Se on upea ja loistava ja lähes täydellinen. Kirjoitan siitä lisää ehkä vielä… jonain hyvänä päivänä

>Sen kirjoitin, minkä kirjoitin….

>Päivityskatkos on vienyt kuolemattomat sanani eiliseltä päivältä huut helkkariin.

Niissä sanoissa puhuttiin Leppävirrasta. Tuosta maineikkaasta paikkakunnasta. Yritän kaivaa kovalevyltä asian esille.

Ällistyksekseni huomaan joutuneeni tähän julkiseen kirjoittamiseen koukkuun. Muutaman tunnin tauko ja mies jo kävelee pitkin seiniä.

Kirjoittamisesta puheenollen; Naapurinrouva on saanut kirjansa oikean kustantajan myllystä läpi ja markkinoille. Sen lisäksi poikani tyttöystävällä on oikea kustannussopimus oikean kustantajan kanssa.

Sammumaton palo riivaa minuakin. Onneksi tämä blogger-kanava nyt aukesi. Saan ainakin pahemman tuskani kirjoitettua ulos. Lisää kohta, jahkaa saan hengitykseni tasaantumaan.

ps.

Isällänikin ( 82 v) on kuulemma jo käsikirjoitus valmiina.

>Himo ja periksiantaminen

>

Annoin tänään periksi. Yhdeksän päivän päästä on tentti, johon olen lukenut 30 sivua. Lukenut uudelleen ja uudelleen samat sivut, enkä sitten mitään muuta. En edes takakansia.

Tänään sitten päätin, että antaa olla. Periksi antaminen harmittaa suunnattomasti, mutta minkäs teet; teksti jauhaantuu silmissä puuroksi ja kirja putoaa silmille. Päätin pitää kuukauden tauon.

Ja kiskaisin heti perään, äsken, 64 sivua Paul Austerin Näkymätön- romaania. Eikä tehnyt edes häijyä. Ei tullut enää uni simmuun.

Kirja imee sisäänsä niin, että tekee mieli lukea sitä aamulla pari sivua, suihkun jälkeen pari sivua, aamupalapöydässä vähän ja vielä töihin lähtiessä on pakko huomenna varmasti katsoa, mihin kohtaan se jäi.

Paul Austerin kirjoja ei jätetä apukeittiön pöydälle, eikä mikron päälle. Paul Auster ei viihdy yksinään koko päivää ruokapöydällä, eikä hattuhyllyllä. Se on kirja, josta ei taiteta kulmaa merkiksi.

Austerin väliin laitetaan se kaikkein rakkain kirjanmerkki ja sen jälkeen Auster lasketaan yöpöydälle niin, että kirjan pitkäsivu on samansuuntainen yöpöydän reunan kanssa ja teksti katsoo kohti makuuhuoneeseen saapujaa, katsoo raukein silmin, hyvin viettelevin silmin ja sitten kohta kannen tuttu teksti ja kuva kiskovatkin katsojan mukaansa sänkyyn.

Menen nyt Austerin ja unisukkieni kanssa kolmistaan peitteiden alle. Auster on minut koukuttanut taas kerran, joten minä tunnen syvää pakkoa tähän. Yritän säästää Austeria koko pääsiäiseksi, mutta minkäs teet, jos himo kiskoo minut syliinsä, olen kirjan orja.

Kaikki voi mennä. Loppuun asti.

>Arvontaa….vastaa ja voita !

>

Viharikos – mielipidemittauksen arvontapalkinnoksi on päätymässä Juha Seppälän romaani Routavuosi. Luin sen eilen junassa. Romaani ei ole kovin helppo, mutta tuntien lukijakuntani korkean henkisen ja kirjallisen tason, uskallan asettaa sen arvontapalkinnoksi. Romaani on ilmestynyt vuonna 2004.

Romaanissa seikkailee nykyhetkessä opintojensa kanssa kamppaileva humanisti-nuorimies Kaarle ja rinnakkaistodellisuudessa vuodessa 1904 Eugen Schauman. Kolmantena mukana seikkailee henkilö nimeltään Eric. Melko profeetallinen nimi tässä yhteydessä. Lieneekö Seppälä myöhemmin pannut asiaa merkille ?

Pomminheittämisestä on kyse, itsevaltiaiden ampumisesta ja terrorismista. Seppälä sekoittaa kuitenkin pakkaa kunnolla. Pahaa kaivetaan esille suurvallan alamaisten mielistä, mutta etenkin nykyhetkestä ja post-modernin ihmisen menosta. Routavuosi kehittelee oikeastaan sitä teemaa, jolla Seppälä tuli sitten lopulta kovaäänisesti esille kirjassaan Paholaisen haarukka. Vaalien alla ja suuren poliittisen myllerryksen kynnyksellä tämä romaani on tavoittelemisen arvoinen palkinto.

Suomalainen Kirjakauppa Joensuussa myy tätä kovakantista ajankuvaa ymmärtämättömyydessään 3 euron hintaan, mikä tässä samalla tuotakoon julki niille, jotka metsästävät tässä maailmassa pelkkää taloudellista hyvää.

Laitoin tuon vastausajan turhan pitkäksi. En usko, että kukaan jaksaa odottaa niin kaukana tulevaisuudessa olevaa arvontaa. Kaarina Mäkelä tosin aina vakuutti, että kannattaa odottaa koko vuosi arvontaa. Minä nyt kuitenkin feodaalisesti ja itsevaltiuden suomin valtuuksin lyhennän mielipidetiedusteluaikaa ja rajaan sen päättymään maanantai-iltana klo 24. Tiistaina arvon keskuudestanne onnellisen voittajan.

>Pitkä nenäpäivä

>

On lauantai, ja haalarit vielä nurkassa. Mutta muuten on työteliäs olo. Oikeastaan vähän ahdistunut.

Lainasin eilen lainaston uutuustiskiltä Rimmisen Nenäpäivä- romaanin. Kiikutin sen hellästi kotiin, heitin tenttikirjat nurkkaan haalarikasaan ja ryhdyin tavaamaan kirjallisuutemme uudistajaa. Kiimoissani, kuten aina, kun hyvän kirjan saan käsiini.

Muutaman sivun jälkeen jouduin laittamaan Rimmisen sivuun. Kun ei iske, niin ei iske. Kipinä on nyt hukassa. Huolestuttavaa oli se, että join Pussikaljaromaanin aikoinaan yksillä silmillä ja samaan syssyyn.

Nyt minua vituttaa kuin pientä oravaa. Minä olen sentään lukenut Alastalon salissa – jutun ja ihastellut sitä. Minä sentään olen lukenut Puhdistuksen ja lopulta tykästynyt siihen. Minä olen sentään lukenut koko joukon kelvottomia roskakirjojakin. Ja sietänyt kaikki varekset, maurisariolat ja remekset ihollani, mutta nyt en pääse kiinni Rimmisen juhlittuun voittajaan.

Sanokaa, onko minussa jokin vika ?

Pystyn juomaan mitä viinaa tahansa. Ei tee heikkoa, vähän irvistyttää. Menee jopa päärynäsiiderikin, jos seurassa on viehättäviä naisia. Mutta kaksi kirjaa ei vain mene !

Rimmisellä on kyllä arvoistansa seuraa. Se toinen kirja on nimittäin Täällä pohjantähden alla. Siedän sitä jopa Petri Laaksosen laulamana, mutta kirjaa en ole koskaan pystynyt lukemaan. En tiedä menenkö lopulta hautaan ilman Koskelan porukan siunausta.

Asia tietenkin hävettää. Kamalasti. Voiko yksityisen ihmisen mielipide juhlitusta kirjasta olla niin synkeä ja vinksahtanut, ettei hän ymmärrä kirjaa taikka ei edes pysty sitä lukemaan.

Mutta hävettää. Palaan asiaan, jos olen päässyt yhtään sivua Rimmistä eteenpäin. Ellen palaa, älkää kääntäkö puukkoa miehen kyljessä. Jos olen asiasta hiljaa, sovitaan niin, että olen yksinkertainen maalaistollo, joka ei omaa postmoderneja tuntosarvia, ja jonka olisi parasta vaaleissa äänestää sen mukaan.

Kuvassa saan hellyyttä tuskaani. Antajana on ensimmäinen elämäni suurista naisista.

>Siirrän vastuun

>Loma-ahdistus on laskeutunut kirjoittajan syliin. Siirrän vastuun valtiolle. Sen on mitä pikimmin ryhdyttävä paijaamaan minua ja kantamaan kotiin virikkeitä ja huoletonta elämää. mieluusti vielä niin, että kaikilta muilta otetaan ilo pois ja nuijitaan heitä oikein kunnolla.

Kunnat huutavat jo valtiota apuun erikoissairaanhoidon järjestämisessä. Ammattikorkeakoulut halajavat taas yhtiömuotoon ja valtion syliin 15 vuoden diasporan jälkeen. Persut huutavat valtiota jakamaan mannaa ja hyvää oloa. Miksen siis minä.

Opetusministeri voisi tulla noutamaan nopeasti tämän loma-ahdistuksen pois. Hän voisi määrätä minut takaisin töihin ja kaiken kukkuraksi hän voisi määrätä minulle lisää hommia illaksi. Sillälailla voisin ehkä vähän rauhoittua.

Hyppäyys tiiviistä ja kokonaisvaltaisesta työ/tentti rumbasta on ollut minulle yhtä rankkaa kuin Gaddafin viime viikko. Libyan mies on sinnitellyt kuitenkin sisukkaasti keskellä kaaosta itsevarmana ja terveen oloisena hulluna. Minä jouduin tänään aamulla käymään töissä 2 tunnin loman jälkeen. Vieroitusoireet olivat niin valtaisat. Pikkuisen se olo siitä tasaantui, mutta edelleen ahdistaa.

Ilmoittauduin sitten kahteen isoon tenttiin ja lainasin juuri 5 paksua kirjaa sitä tenttiä varten. Olo rupesi heti rauhoittumaan. Kädet tärisevät, mutta voi olla, että tänään ei enää tarvitse käydä töissä tasoittumassa.

Saatan taas selvitä loppuviikkoon mennessä. Luultavasti viikon pästä maanantaina olen jo hyvinkin rauhallinen. Silloin kun pitäisi työt taas aloittaa.

Sen olen kuitenkin päättänyt, että sai olla sitten viimeinen hiihtoloma. Tästä eteenpäin keskitetään kaikki kesälle ja ryhdytään siirtelemään eläkepäiville rästeinä pikkuhiljaa. Tätä joutenoloa ei kestä hullukaan !

>Poikakirja

>

Tuli äsken tyhjennettyä hetkeksi päänuppi kokonaan. Nyt itkettää, oksettaa, ahdistaa ja koko ruumis tärisee edelleen. Lukukokemuksen jälkeen.

Olen Olli Jalosen ikäinen mies. Niinpä Poikakirjan asiat ovat minulle hyvin tuttuja omasta nuoruudestani. Niinpä, jälleen kerran, on helppo todeta, että olen hullu ja järjetön, kun menen lukemaan tämmöisen kirjan loman alkamisahdistukseen. Nyt tiedän. Olli Jalosen kirjoja ei pitäisi koskaan lukea takkia auki, silloin kun päänuppi on muutenkin sekaisin ja sielu arka. Pysykää silloin irti tästä kirjasta.

Nuori poika käy kirjassa koulua. Hän käy sitä Hämeenlinnan tapaisessa kaupungissa, jossa tuoksuu voimakkaasti aserasvalta, sotatraumoilta ja , yllätys, yllätys, jotenkin myös Veijo Mereltä.

Olli elää avoimin silmin nuoruuttaan. Siskojensa kautta hän saa apua elämän monimuotoisuuden rakentamiseen. Nuorin sisko on autisti. Hänen kautta Olli huomaa asioita, joita toiset eivät aina heti hoksaa.

Ollin isä ajattelee asioita vasemmistolaisesta näkökulmasta. Hän on silti yksityisyrittäjä. Äiti taas käy pätkätöissä ja hoitaa perhettä.

Ollin koulumaailma on ahdistava ja kummallinen. Niin se meille kaikille oli 1960-luvun alussa. Sieluni tuli verinaarmuille ja arvet alkoivat tihkumaan jälleen lukiessani asioita, joita luulin jo unohtaneeni.

Minulla ei ollut koskaan sotahulluja omituisia opettajia. Minua ei varsinaisesti hakattu verille. Se mikä tarttui ja oli ahdistavaa, oli Jokisen hyvin kuvaama 1960 – luvun omituinen ja kaoottinen ilmapiiri. Kirja toi sen tuoksut ja olemuksen sieraimiini kirkkaina.

Jalosen kieli on runollista ja maalailevaa. Abortti on hetki elämässä, kuolema vähän pitempi ja luokkatoverin tuhoutuminen kummeksuttava asia. Sodasta oli kulunut tuskin 20 vuotta. Kuolemaa ei vielä ollut tullut ihmisille vieraaksi ja kauhistuttavaksi. Eikä Jalonen sitä sellaiseksi kirjoitakaan.

Pienen pojan elämässä kuolema, kummallisuudet ja kasvaminen ovat asioita, joita miehen on vain kohdattava, opettajan antamin konstein, jos ei sitten muutoin. Pieni poika kokee kauhistuttavaksi elämän, jonka kiemuroihin hän ei tunnu saavat patenttiratkaisuja, vaan jonka kiemurat hänen on itse selvitettävä ja muotoiltava. Onneksi taustalla on isä, jonka ajattelu on täynnä selväpiirteisyyttäö ja rakkautta. Mutta on myös etäisyyttä ja puhumattomuutta.

Ja hyvin Jalonen tunteensa muotoilee. Kirjan viimeisillä sivuilla hän muotoilee pojan ajatuksiin juhannusyönä sen kaltaista runollisuutta, kaihoa, kasvamisen tuskaa ja jännittävyyttä, että lukija joutuu kertaamaan viimeiset sivut monta kertaa, tutkimaan lauseenrakennetta ja ajatuksen kulkua.

Jalosen Poikakirja toivon mukaan filmatisoidaan joskus. Jos ja kun niin tehdään, ohjaaja joutuu loppukohtauksen kohdalla suoriutumaan uskomattomasta tehtävästä. Niin paljon pitää saada mahtumaan viimeiseen 3 minuuttiin.

Minua vähän kummeksuttaa se asia, miksi tämä kirja ei ole ollut ehdokkaana suuriin kirjapalkintoihin. Minua vähän kummeksuttaa se, että kirjasta ei ole lyöty rumpua enempää.

Kun joku teistä innostuu tämän kirjan lukemaan, muistakaa varoa , muistakaa säännöstellä, ja muistakaa säästää kirjan viimeiset 50 sivua tilanteeseen, jossa olette omasta mielestänne vahvoilla. Silloin on hyvä kohdata lukukokemusmyrsky. Jalonen tulee vielä sekoittamaan tällä kirjalla monen ihmisen mielen ja muistot pahemman kerran.

Tervetuloa lukijaksi, Hanna