Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Kategoria: Kirjat

Ravintola Kosmoksen suuri yksinäinen

Kirjailija Wahlroos on julkaissut  kirjan. Toivottavasti kirja myy  kunnolla, sillä  maassamme  kirjailijoille tilitetyt tekijäpalkkiot ovat tunnetusti vaatimattomia ja moni kirjailija  joutuukin anomaan apurahoja ja  luennoimaan kansalaisopistojen  kynäilypiireissä nimellistä korvausta ja  korvapuusti – kahvia vastaan. Minä  ajattelen niin, että  ruotsinkielisen sivistyssektorin  sisällä on paljon äveriäitä säätiöitä, joilta Nalle voi anoa  lisuketta  tekijänpalkkioille.
Siisti solmio ja  taskunenäliina hänellä ainakin  oli television kuvassa, joten  siinä mielessä hän poikkesi  edukseen normaalista samettipikkutakki- sananikkarista.
Kirjailijaliiton kyselyn perusteella  suomalaiset kirjailijat ansaitsevat keskimäärin 2000 euroa vuodessa tekijän – ja  julkaisupalkkioina. Moni muukin joutuu  näin ollen tekemään firapelihommia, jotta  koko vuoden  eläisi ja  terveenä pysyisi ja  uusia keksittyjä juttuja jaksaisi sepitellä iloksemme.
Jäämme mielenkiinnolla odottamaan Wahlroosin toista kirjaa ja sitä, hakeeko hän Kirjailijaliiton jäsenyyttä ja lukeeko  Kirjailijaliitto nämä Wahlroosin  teokset  fiktiivisiksi kaunokirjallisuuden  helmiksi, vai tietokirjoiksi. Suomen tietokirjailijat hyväksyvät jäsenekseen jo yhden kirjan kirjoittajan.
Wahlroosin kannattaisi kuitenkin ehdottomasti anoa jäsenyyttä tuolle sepitteelliselle puolelle. Siellä on sisällä viimein myös monesti  yrittänyt Kata Kärkkäinen, nykyistä nimeä en nyt tähän hätään muista. Siellä Wahlroos voisi hioa sanan säiläänsä muiden kirjailijoiden kanssa ja kukaties  sieltä aukeisi hänelle  muitakin lisätienestejä.

Täytyy kuitenkin etukäteen vähän Wahlroosia  varoittaa siitä, että sisäänpääsy miehelle voi olla vaikeampaa. Juha Vuorinen on  julkaissut paljon kirjoja ja niitä on painettu  ja myyty Suomessa yli miljoona kappaletta, mutta eipä vain ole miehelle auenneet Kirjailijaliiton ovet. Kosmoksessa Juha joutuu istumaan yksinään omassa pöydässään kun oikeat kirjailijat  juttelevat  tulevista juonikuvioista  omissa pöydissään. Näin voi käydä Wahlroosillekin.

Kymmenen päivää

Tein hyvät lumityöt, luin riemullisen kirjan ja katsoin onnettoman elokuvan. Pidän päivän saldoa kohtuullisena. Sen lisäksi onnistuin paistamaan lähes täydellisesti 4 pihviä. Mitäpä mies muuta voisi oikeastaan toivoa. Tai.. no, listaa todella vielä jäi, myönnetään

Lunta sataa koko ajan lisää. Sitä herkkua on siis luvassa vielä aamullakin. Kirjasta voin kertoa lisää huomenna. Hänen primus motorinsa on Jari Järvelä, joten mutustelen sitä kirjaa teille varmasti . Järvelän kirjat saavat pään surisemaan ja mielikuvituksen kiitolaukkaan

Elokuvia en ole katsonut ainakaan kahteen vuoteen. Välittäjäaineiden kaaos ja menneet vuodet ovat aiheuttaneet sen, että moneen vuoteen en ole pystynyt katsomaan kokonaista elokuvaa muutoin, kun erittäin kovan sosiaalisen paineen alaisena ja vain puolituntia kerrallaan

Viime viikolla sitten eräänä epätoivon iltana seikkailin poikkeuksellisesti kanavilal ja törmäsin SUB – kanavalla juuri alkavaan Notting Hill- elokuvaan. Minä katsoin sen ja seurasin Horse and Hound – lehden reportterin rakkaudennälkäistä amokkia läpi Lontoon kaupungin kohti kuuluisuuden syliä. Juonen perusrakenne lienee tuttu kaikille. Minä olen aina himoinnut laulaja Einin syliin. Saavutukset ovat sillä saralla huonot. Olen kerran hakenut Einiä tanssimaan, mutta saanut selvät ja kiistattomat rukkaset

Tänään kävin katsomassa elokuvahuumassani Vares – elokuvan. Huono. Helvetin huono. Täytynee olla taas varovainen ja aloittaa jostain muusta kuin Antti Reinin näyttelemästä Jussi Vareksesta. Elokuvan ehdotonta huippuantia oli se, kun Antti Reini rakastelee kirjaston takahuoneessa kirjastonhoitajaa näyttelevää Merja Larivaaraa. Harmi, että herkullinen asetelma hukkui kohta onnettoman elokuvan kohellukseen. Kohtaus oli siinä mielessä erikoinen ja merkittävä, että hekuman huipun lähestyessä ei näytetty taivaan valkoisia pilviä, vaan hetkellä jolloin Reinin varpaankynnet juuri olivat paukahtamaisillaan kierremakarooneiksi, kirjahyllyllä olevat kirjat kaatuivat dominopalikoiden tapaan lappeelleen. Upeaa

Nyt nukkumaan, jos uni enää tuommoisen elokuvakohtauksen jälkeen tulee.

Metsäjätti

Luin tänä jouluna sangen vähän kirjoja, sillä yritin laittaa ruokaa ja seurustella ja nauttia nuorison läsnäolosta. Muutamia mielenkiintoisia kirjoja kuitenkin luin. Yksi sellainen oli Miika Nousiaisen kirjoittama Metsäjätti.

Metsäjätti oli nopealukuinen ja sujuva kirja, juuri sopiva ahmimiskirjaksi. Kirja kertoo tehdaspaikkakunnan kasvatista, Pasista, joka oli aikoinaan päässyt rimpuilemaan irti paikkakunnan otteesta, päässyt yhteiskunnan kultaiselle oksalle ja kirjan ensilehdillä joutuu sitten palaamaan syntymäpaikkakunnalleen saneeraamaan tutut ihmiset kilometritehtaalle.

Minä tiesin entuudestaan sen, että tehdas – paikkakunnilla elämä hengittää raskain vedoin. Mutta sitä en oikein ymmärtänyt, kun Nousiainen laittaa ihmisiä kuolemaan kirjassa niin runsaasti. Minä luulin, että ryypätään ja ryypätään , mutta ei kuolla niin runsaasti. Tuollaisella menolla suomesta loppuvat demarit sadassa vuodessa.

Minua itketti demari- ja kommarilasten lohduton nuoruus. Nousiainen on jotenkin kuvannut sen skitsoksi. Ei saa leikkiä tehtaanjohtajan pojan kanssa, mutta pop – ja punk – musiikkia voi ärhentelyn jälkeen kuunnella. Minun kokemukseni oli se, että Raumalla työväen lapsien musiikista huolehti Nuorten Kotkien torvisoittokunta. Tuntui siltä, että Nousiainen sekoitti omaa nuoruuttaan fiktiiviseen tarinaan. Eikä siinä mitään pahaa tietenkään olekaan.

Kirja on vähän kliseinen. Hyvä patruuna taputtaa asiat viimein ymmärtävää Pasia Stokkan herkkupuodissa. Kehitysvammainen lapsi alkaa paranemaan, kunhan Pasi ensin tarpeeksi tekee henkistä työtä itsensä kanssa. Emilia saa tehdä KTM – töitä, eikä se Pasia enää koskaan häiritse ja puolet kavereista saa syntymäpaikkakunnalla töitä komponenttitehtaassa.

Janneen minä samaistuin tietenkin ja niin Janne taitaa olla Nousiaisenkin alter ego. Janne on Pasin kaveri, joka on luiskahtaa alkoholin ja epätoivon syöveriin. Ihmisen erityislahjakkuus lopulta pelastaa Jannen. Kirjassa ei sitten muilla oikein tunnu mitään erityisosaamista olevankaan. Paitsi väkivalta ja viina. Niiden suhteen tehdaspaikkakuntalaiset ovat ehdotonta eliittiä.

Kirjan alussa on mukavaa tirskahdella ja naureskella huumorille. Osa on kulunutta ja osa on oikein hyvää ja uutta. Sitten Nousiainen pyyhkii huumorin pois ja yrittää vasta lopussa tuoda sitä takaisin. Ontuu sanon minä.. rakenne on jotenkin vajaa, kun ilotulitetaan heti alussa niin rankasti ja sitten äkkiä tekstin rakenne muuttuu.

Puheenvuorotyyppinen rakenne on ok, mutta tässä jotkut puheenvuorot ovat liian lyhyitä ja tahtilaji särkyy. Ehkä Nousiainen on hakenut punkista vauhtia. Helppo lyhyitä episodeja on kuitenkin lukea. Olisi oikeastaan ollut kivaa, jos mukana olisi ollut enemmän Teron puheenvuoroja. Emiliankin äänet jäävät taka-alalle.

Parasta ja tietenkin surullisinta kirjassa ovat monet upeat nuorisokuvaukset ja nuoren pojan miettimiset ja se, että niin moni asia vaikuttaa lapsen kasvatuksessa lapsen ja nuoren elämään.

Huonointa oli se, että ei tämä nyt sitten ollut mikään veijariromaani. Ei se ollut oikein hyvä puheenvuoro edes saneeraamista, eikä edes puheenvuoro raakaa liike-elämää vastaan, eikä se ollut ihan täydellinen puheenvuoro nuoren pojan kasvukertomukseksi. Se ehkä parhaimmillaan oli oikein hyvä kertomus suomalaisen puunjalostustehdas-paikkakunnan elämästä ja kehityksestä. Mutta sekin olisi parempi ehkä tehdä kirjasarjalla.

Kiva kirja lukea. Mutta…. minä jäin, taikka minun ajatukseni jäivät vähän tyhjiksi. Surullinen kirja. Ehkä siksi minä vähän säikyn nyt sukeltaa Nousiaisen tekstiin. Jotenkin Nousiaisen ura MTV-yhtiön entisenä toimittajana heijastuu tähän kirjaan. Kirja on ikään kuin nons-stop kympin uutiset , yhteen soittoon kerättynä koko tehtaan kuolinkamppailu, samaan lähetykseen, onneksi kuitenkin ilman mainoskatkoja.

Elämä Mäntässä on aina ollut kovaa. Tapoista ja murhista päätellen Jyväskylän seudulla, varsinkin Äänekoskella elämä saattaa olla edelleen helkkarin kovaa. Jämsästä ja Jämsänkoskesta on itselläkin kokemuksia 80 –luvun alun vuosilta. Usein elämä siellä oli absurdia ja kummallista.

Onneksi se ei ole ikinä ollut minun elämääni, vaikka nuo kirjan kasvukivut ja kaljanmaku ovatkin olleet hyvin tuttuja. Minun kotini ja perheeni oli aina rakastava, turvallinen ja inhimillinen. Kaikkeen ei ollut toki mahdollisuuksia, mutta ei myöskään kaikkeen vaaraa joutua mukaan.

Metsäjättiä ovat lukeneet muutkin. Ainakin näistä paikoista voit löytää lisää mielipiteitä kirjasta

Kaiken voi lukea

Amman lukuhetki

Kirjainten virrassa

Kirjojen takana

Mika Sipuran verkkopäiväkirja

Nenä kirjassa


Oksettaa

Tänään olisin voinut nukkua pitkään. Herätä hitaasti levänneenä ja pirteänä. Se kaikki jäi kuitenkin haaveeksi. Vaikka en ollutkaan eilen pikkujouluissa, minua silti oksettaa.

Tätä hektistä raatamista on ilmeisesti nyt kertynyt sietokyvyn ylittävä määrä. Heräsin jälleen 5.30. Siitä voi päätellä sen, että elimistöni on tottunut nyt tähän hektiseen menoon ja se elimistö ja corpus on väkivalloin opetettava tästä hulinasta pois.

Toinen syy huonoon oloon on varmaan se, että ostin eilen Joen kaupungista matkalukemiseksi Mauno Saaren kirjan ” Haavikon näköinen mies ”. Luin ruuhkaisissa junissa sitä kirjaa sata sivua ja minulle tuli siitä kirjasta paha olo. Oikeastaan oksettava olo.

Haavikko on varmasti hyvä runoilija ja hyvä kirjailija. Olen minä jotakin jopa lukenut, vaikka Haavikko on minulle jäänyt kaukaiseksi ja vieraaksi. Haavikon elämä on ollut värikästä. Tuommoista elämää minäkin poikasena itselleni haaveilin. Värikkyyttä on kuitenkin ollut ehkä vähän liikaakin.

Sadan sivun jälkeen olen aivan tyytyväinen tähän omaan elämääni. Ja siihen, että minä en ole ( toivon mukaan ainakin) juonittelevien ja kummallisten ihmisten ympäröimä. Enkä toivon mukaan itsekään ole sellainen. Haavikon varhaisvaiheet ja hänen sukunsa kuvaaminen ovat kiinnostavia elementtejä tämän renessanssiruhtinaan elämän kuvauksessa. Kirja on kuitenkin jotenkin tahmainen ja sottainen. En tiedä, ketä tässä asiassa uskoisin. Julkisuudessa kirjassa esiintyneet miehet ja naiset ovat erinäisin argumentein joko kiittäneet taikka kauhistuneet niitä kertomuksia, joita Saari kirjassaan kirjoittaa.

Minä olen tietämätön moukka. Olen aina luullut, että Mauno Saari kirjoittaa toisarvoisia, vähän keskinkertaisia elämänkertoja. Olin kovasti yllättynyt aikoinaan siitä asiasta, että Saari oli Haavikon hyvä ystävä. Jotenkin siis minäkin syyllistyn siihen, että arvioin ihmisiä hankittujen ystävien avulla.

No, joka tapauksessa, kirjasta sain oksettavan olon. Tuo kirja joutuu siihen erittäin pieneen ja suppeaan kirjahyllyni nurkkaan, jossa kesken jääneet kirjat odottavat kohtaloaan. En taida jaksaa lukea enää sivuakaan tuosta kirjasta. Ei minun ole pakko, jos minua tympäisee.

Suuri harmi asiassa on se, että olisin niin mielelläni halunnut innostua Haavikosta paremmin ja lukea enemmän hänen tuotantoaan. Nyt taisin tällä saaren kirjalla pilata taas tilaisuuteni.

Kazuo Ishiguro

Sydämeni ja sieluni eivät tahdo kestää sitä, että huomaan ympärilläni jotain, johon en ole osannut suhtautua oikein. Jotain, joka on totaalisesti ollut piilotettuna minulta, ja jonka sitten yllättäen tajua.

Kazuo Ishiguro on juuri tämmöinen henkilö. Ainoa lohtu asiassa olkoon se, että ehdin sentään elämäni aikana löytää tämän kirjailijan kirjat. En tiedä, onko se sydämelle hyvä asia, se, että innostuu taas lukemaan haikean tuskallisia rakkauskertomuksia, joiden kulminaatiot ovat aina niissä hetkissä, jolloin päähenkilöt tekevät vääriä ratkaisuja ja kulkevat elämässään onnensa ohi.

Hovimestari Stevens kelaa juttuja romaanissa ” Pitkän päivän ilta”. Häneen on helppo samaistua. Kunnia ja velvollisuus ohittavat hänen elämässään kaiken muun mahdollisen.

Hänen lojaaliutensa on ollut rikkumatonta työssä ja toimessa. Häiriötekijöitä ei sallita missään olosuhteissa. Tunteita ei saa näyttää. Yksityiselämässä sitten onkin ollut pakko tehdä kompromisseja. Näillä vähillä eväillä tarina elää ja toden totta, elää niin voimakkaasti, että lukija kulkee herraskartanoiden holveissa ja Englannin maaseudulla sujuvasti tuntitolkulla, ilman pienintäkään väsymystä.

Koko kirja on ihmeellisen kuulas, surumielinen, haikea, ymmärtävä, ja samalla lukijan ajattelua piiskaava. Kirjan rakenne on uskomattoman tiivis ja kerronta sopii sellaisenaan filmin raaka-aineeksi. Ymmärrän hyvin, että sellainenkin on tästä kirjasta tehty.

Pitää välillä vähän hengähtää. Tämä on taas tätä. Tiedän, että hovimestari Stevens tulee ajatuksiini kerran 10 minuutissa. Tiedän, että menee taas monta viikkoa, ennen kuin tämän kirjan saa pois mielestään.

Tiedän myös nyt senkin, miksi tämäkin sunnuntai oli tärkeä elämässäni

Ulkona

En lukenut kesälomalla kuin yhden kirjan. Se on hyvin epänormaalia ja kummallista. Minun on täytynyt siis keskittyä lomalla joihinkin muihin aktiviteetteihin lukemisen asemesta. En myönnä, vaikka asiasta lähipiirissä onkin vankkaa mutu-tietoa.

Se lomakirja oli Hannu Raittilan Ulkona– kirja, jossa kerrotaan kirjailijan omasta elämästä minä – muodossa. Kirja liittynee jotenkin siihen luomisen tuskaan, jota Raittila koki taannoin. Hän mietti monessa tilanteessa sitä, että on pakko kirjoittaa, jotta toimeentulo olisi taattua. On pakko saada aikaa jotain tekstiä.

Ulkona- kirja on mukavaa kesäluettavaa. Lukija pääsee kurkistamaan kirjojen taakse itse kirjailijan arkeen. On hämmästyttävää huomata, että kirjailija ottaa lentoasemalla ennen koneen lähtöä suurin piirtein saman juoma-annoksen kuin matti meikäläinen. On hämmästyttävää huomata se, että kirjailija itkee, kokee pelkoa, rakastuu ja filosofoi ympäristönsä kustannuksella.

Mutta kaikkein hämmästyttävintä on se, että kirjailijalla, tässä tapauksessa Raittilalla, on äärettömän laaja tiedot asioista ja hyvä yleissivistys. Olkoonkin se sitten Google -sivistystä, taikka vanhan kulttuurisuvun sivistystä, yhtä kaikki, niin vaikutuksen se kuitenkin minuun teki.

Raittila kulkee kirjassaan Helsingissä, Tiranassa, New Yorkissa ja vaikka missä. On leppoisaa kulkea hänen matkassaan. On mukavaa kuljeskella näkymättömänä miesporukan viimeisenä ja arvuutella, mistäköhän pienestä aiheensirusta Raittila tekee seuraavan crand canalensa.

Erityisen vaikutuksen minuun tekivät ne jaksot, joissa sivutaan toisten kirjoittamia kirjoja ja kerrotaan ystävyyssuhteista toisten kirjailijoiden kanssa. Kirjailijaksi on tultu näköjään lukemalla kirjoja. Väinö Linnan kirjat osataan, Tuurit on luettu ja klassikot selattu. Hotakaisen kanssa soitellaan alvariinsa ja Seppälästä puhutaan kuin veljestä.

Minä olen aina luullut, että kirjailijat ovat erakkoja ja toistensa ” kilpailijoita” , jotka taistelevat verisesti painosten herruudesta ja ymmärtävät vain itseään. Usein eivät edes itseään.

Olen ollut siis väärässä. Kirjailijat ovat solidaarisia ja yhteen hitsattuja. Vihollinen on kustannusmaailma ja paskajulkisuus. Kirjamessut ovat inkvisiittorin kidutustapahtuma, jossa kirjailija-henkilöstä puristetaan väkisin joku tunnustus yleisen pilkan kohteeksi. Ja kiittämättömyys ja huonot palkkiot korkeintaan piiskaavat kirjailijaa yhä huimempiin taidesuorituksiin.

Minä ostin omani Joen kaupungista alennusmyyntikorista. Hinta oli 2,95. Sivuja sain 421. En napise hyötysuhteesta. Sain enemmän kuin kyllikseni. Toivottavasti edes muruset tuosta rahasummasta kulkeutuivat kirjailijalle asti.

>Kaatuneena sohvalle Kaatuneitten päivänä

>

Olen nyt suuressa taudissa. Minua yskittää ja minua särkee joka paikasta. Minulla on suuri nuha ja jomotus. Olen tulossa juuri nyt hoivattavaksi lapseksi.

Olen säästynyt taudeilta. Flunssaa minulla ole ollut ainakaan vuoteen, ehkä ei kahteen vuoteen. Nyt pääni on sekaisin ja murehdin huomisesta työpäivästä.

Pääni on sekaisin myös Asko Sahlbergin kirjasta He. Ytimekäs nimi kirjalla. Sisältökin on ytimekäs. Sanoisin, että kirja on loistava, upea ja säälimätönkin. Romaani on vain 120 sivun mittainen. Kaikki tärkeä on kuitenkin saatu mukaan.

Lukijan ajatuksissa tarina sitten ryhtyy paisumaan ja laajenemaan. Uskon, että juuri Sahlbergin romaani ajaa nyt tätä räkää ja yskää pois ruumiistani.

Kun minä olen flunssassa ja kuumeessa, näen houreita ja menen sekaiseen tilaan. Jo 38 asteen ruumiinlämpö ajaa Idin alueelta liikkeelle kaikki pohjamudissa lilluneet ajatukset, pelot ja fantasiat. Olen todella hankala hoidettava.

Tänään minun piti noutaa mopo kotiin. Taitaa siirtyä. Tänään piti maksaa laskuja verkkopankissa ja tehdä ensiviikon töitä. Taitaa siirtyä. Tänään minun piti olla aurinkoinen ja ystävällinen kotona. Taitaa sekin siirtyä.

Taidan ottaa kuumaa mehua ja mennä sohvalle pitkäkseen. Taidan ryhtyä kateelliseksi kaikille terveille, jotka tuolla ulkona nyt kirmaavat ja telmivät.

Pilasin kaiken lisäksi yhden pihakuusenkin eilen hoitoleikkauksella. Hoitoleikkaus-idea annettiin minulle ylempää, joten asia on nk. oma vika, kun en jaksanut ryhtyä asiasta taistelemaan ja tehtävästä vetäytymään.

Euroviisutkin menivät kuulemma normaalisti. Luultavasti Suomi häviää myös jääkiekko-ottelun. Tämä on kaatuneitten liputuspäivä, joten kaikin puolin huono, tosi huono päivä.

Vain Sahlbergin kirja tuo valoa elämään. Se on upea ja loistava ja lähes täydellinen. Kirjoitan siitä lisää ehkä vielä… jonain hyvänä päivänä

>Sen kirjoitin, minkä kirjoitin….

>Päivityskatkos on vienyt kuolemattomat sanani eiliseltä päivältä huut helkkariin.

Niissä sanoissa puhuttiin Leppävirrasta. Tuosta maineikkaasta paikkakunnasta. Yritän kaivaa kovalevyltä asian esille.

Ällistyksekseni huomaan joutuneeni tähän julkiseen kirjoittamiseen koukkuun. Muutaman tunnin tauko ja mies jo kävelee pitkin seiniä.

Kirjoittamisesta puheenollen; Naapurinrouva on saanut kirjansa oikean kustantajan myllystä läpi ja markkinoille. Sen lisäksi poikani tyttöystävällä on oikea kustannussopimus oikean kustantajan kanssa.

Sammumaton palo riivaa minuakin. Onneksi tämä blogger-kanava nyt aukesi. Saan ainakin pahemman tuskani kirjoitettua ulos. Lisää kohta, jahkaa saan hengitykseni tasaantumaan.

ps.

Isällänikin ( 82 v) on kuulemma jo käsikirjoitus valmiina.

>Himo ja periksiantaminen

>

Annoin tänään periksi. Yhdeksän päivän päästä on tentti, johon olen lukenut 30 sivua. Lukenut uudelleen ja uudelleen samat sivut, enkä sitten mitään muuta. En edes takakansia.

Tänään sitten päätin, että antaa olla. Periksi antaminen harmittaa suunnattomasti, mutta minkäs teet; teksti jauhaantuu silmissä puuroksi ja kirja putoaa silmille. Päätin pitää kuukauden tauon.

Ja kiskaisin heti perään, äsken, 64 sivua Paul Austerin Näkymätön- romaania. Eikä tehnyt edes häijyä. Ei tullut enää uni simmuun.

Kirja imee sisäänsä niin, että tekee mieli lukea sitä aamulla pari sivua, suihkun jälkeen pari sivua, aamupalapöydässä vähän ja vielä töihin lähtiessä on pakko huomenna varmasti katsoa, mihin kohtaan se jäi.

Paul Austerin kirjoja ei jätetä apukeittiön pöydälle, eikä mikron päälle. Paul Auster ei viihdy yksinään koko päivää ruokapöydällä, eikä hattuhyllyllä. Se on kirja, josta ei taiteta kulmaa merkiksi.

Austerin väliin laitetaan se kaikkein rakkain kirjanmerkki ja sen jälkeen Auster lasketaan yöpöydälle niin, että kirjan pitkäsivu on samansuuntainen yöpöydän reunan kanssa ja teksti katsoo kohti makuuhuoneeseen saapujaa, katsoo raukein silmin, hyvin viettelevin silmin ja sitten kohta kannen tuttu teksti ja kuva kiskovatkin katsojan mukaansa sänkyyn.

Menen nyt Austerin ja unisukkieni kanssa kolmistaan peitteiden alle. Auster on minut koukuttanut taas kerran, joten minä tunnen syvää pakkoa tähän. Yritän säästää Austeria koko pääsiäiseksi, mutta minkäs teet, jos himo kiskoo minut syliinsä, olen kirjan orja.

Kaikki voi mennä. Loppuun asti.

>Arvontaa….vastaa ja voita !

>

Viharikos – mielipidemittauksen arvontapalkinnoksi on päätymässä Juha Seppälän romaani Routavuosi. Luin sen eilen junassa. Romaani ei ole kovin helppo, mutta tuntien lukijakuntani korkean henkisen ja kirjallisen tason, uskallan asettaa sen arvontapalkinnoksi. Romaani on ilmestynyt vuonna 2004.

Romaanissa seikkailee nykyhetkessä opintojensa kanssa kamppaileva humanisti-nuorimies Kaarle ja rinnakkaistodellisuudessa vuodessa 1904 Eugen Schauman. Kolmantena mukana seikkailee henkilö nimeltään Eric. Melko profeetallinen nimi tässä yhteydessä. Lieneekö Seppälä myöhemmin pannut asiaa merkille ?

Pomminheittämisestä on kyse, itsevaltiaiden ampumisesta ja terrorismista. Seppälä sekoittaa kuitenkin pakkaa kunnolla. Pahaa kaivetaan esille suurvallan alamaisten mielistä, mutta etenkin nykyhetkestä ja post-modernin ihmisen menosta. Routavuosi kehittelee oikeastaan sitä teemaa, jolla Seppälä tuli sitten lopulta kovaäänisesti esille kirjassaan Paholaisen haarukka. Vaalien alla ja suuren poliittisen myllerryksen kynnyksellä tämä romaani on tavoittelemisen arvoinen palkinto.

Suomalainen Kirjakauppa Joensuussa myy tätä kovakantista ajankuvaa ymmärtämättömyydessään 3 euron hintaan, mikä tässä samalla tuotakoon julki niille, jotka metsästävät tässä maailmassa pelkkää taloudellista hyvää.

Laitoin tuon vastausajan turhan pitkäksi. En usko, että kukaan jaksaa odottaa niin kaukana tulevaisuudessa olevaa arvontaa. Kaarina Mäkelä tosin aina vakuutti, että kannattaa odottaa koko vuosi arvontaa. Minä nyt kuitenkin feodaalisesti ja itsevaltiuden suomin valtuuksin lyhennän mielipidetiedusteluaikaa ja rajaan sen päättymään maanantai-iltana klo 24. Tiistaina arvon keskuudestanne onnellisen voittajan.