Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Kategoria: kirjallisuus

Ruutana – moodi vs. tavallinen sössötys

Pääsiäisenä pitää kirjoittaa arvokkaista asioista. On hyvä kirjoittaa asioista, jotka muuten menisivät meiltä ohi. On  aika kirjoittaa maallisista asioista, mutta kuitenkin niin, että niihin tulee vähän raamatullista vivahdetta.
Ministeri Wallin on nyt kahdesti kieltänyt, ei suinkaan mestarinsa, vaan omat  tekosensa.  Ensin hän kielsi tehneensä varuskuntakaupoissa mitään merkillistä. Tällä viikolla hän on kieltänyt tehneensä asuntokaupoissa mitään merkillistä.  Pääsiäisen kertomusperinteen mukaan  kolmaskin kielto vielä tulee, ennen kuin puoluekokouksen  kukko laulaa. Jäämme odottamaan.
Odottaessamme voimme  keskittyä muiden puolueiden kiirastulien analysointiin.
Olemme kaikki kuulleet sen, että vallitsee epätietoisuus, missä kaikissa kaupungeissa kansanedustaja Hakkarainen  on vierailut liivijengin luona. Vastaavasti taas  Keskustan piirissä ollaan huolissaan siitä, että puheenjohtajaehdokas Väyrynen on nyt ehtinyt turneellaan vierailla Suomen kaikissa pitäjissä ja kaupungeissa. Sen vuoksi muut lähtevät pitkältä takamatkalta tässä volttilähdössä.
Minä yritin aikoinaan vierailla  jokaisessa Suomen  alkoholiliikkeessä. En onnistunut. Alko ryhtyi perustamaan liikkeitä joka niemeen ja notkoon, vaikka kansa kantoi koko ajan Saarenmaata Virosta, joten minun piti lopettaa kisa alkuunsa. Minun kisakuntoni  ei kestänyt tuota turnetta.
Josta asiasta viimein  päästään kaikkien näiden aasinsiltojen kautta itse asiaan.
Tiesittekö, että Sillanpään marssilaulun sanoittaja, suuri A- kisailija, jolle ” keitto” maistui usein liiankin hyvin, sanoitti marssilaulunsa  rehdisti Suomessa syksyllä 1939, vaikka pahat kielet väittävätkin, että laulu on  kansakunnan  ylösrakennukseksi  tehty Ruotsissa talvisodan aikana. Ruotsiin kirjailija jäin vasta Nobelin palkintoa noutaessaan.
Ja sitten asiaan. Sillanpään kanssa  palkinnosta kamppaili Herman Hesse, mutta  joutui Hermanni  antamaan periksi ja kakkoseksi  jäämään. Sillanpää korjasi voiton , heittäytyi ruutanamoodiin ja ryhtyi viettämään iloista elämää Tukholmassa . Samassa kaupungissa majaili myös ulkoministeri Erkko, vaikkakin asiainhoitajana.
Tämän päivän lehdestä voimme lukea, että elokuvaohjaaja Kaurismäki on ryhtynyt myös hoitamaan asioita Sillanpään malliin. Paitsi , että hän ei ole mihinkään piiloon kaivautunut, vaan  tullut julkisuuteen hiljaisen viikon  sanomankaltaisella viestillä.  Mahtipontista  tekstiä on hänen  suustaan tullut. Ja siitäkin saamme kiittää sitä asiaa, että kieltolain loppumisesta  on tullut tänään 80 vuotta kuluneeksi.
Kiirastorstain kirjoitus karkaa taas lapasesta kuin irtilähtenyt pajunkissa. Muutama poliittinen puolue ja kansallinen ikoni on vielä haukkumatta. Saatan palata asiaan, kunhan ensin lähden marketin jonoihin varmistamaan sen, että perheellä ja lähimmillä on ruokaa. Kauppajonossa saatan miettiä sitä, miksi  minusta on tullut ilkeä, enkä osaa enää kirjoittaa kunnon satiiria.
Pastori Luttista  lainatakseni, olisi mukavaa, jos osaisi  edelleen kirjoittaa  pakinoissaan kuivaa Ollia.

Chateau Inkeroinen

Tässä viinissä maistuu elämä. Voisi oikeastaan luulla, että kyse on luomuviinistä.

Jari Järvelän novellikokoelma starttaa liikkeelle nimikkonovellilla niin vahvasti, että point of no return saavutetaan jo sivulla kolme:

” Pia kävi luontaistuotekaupan järjestämällä elämysmatkalla Ikionnessa viime kesänä, toi pullon tuliaisiksi. Etiketissä oli talitiainen. Viinin nimi oli ” Tintti”. Kaadoin sitä Pian pyynnöstä tulppaanilasiin: väri vedensekainen, tuoksussa hikistä lapasta, maku niin kuin Kouvola, ei mitään kuvailemista”

Perussuomalaisen miehen prototyyppi päättää perustaa Kymijoen törmälle viinitilan, joka kampittaa kaikki kotimaiset ja ulkomaiset kilpailijat. Lukija haukkoo henkeään ja haluaa ehdottomasti saada tietää, miten tämä outo pikareski päättyy. Ja kun ensimmäisen novellin ilotulitus päättyy, vauhti vähän hiljenee, mutta Järvelä vyöryttää eteemme yhä uusia hahmoja, jotka haluavat jättää jälkensä, jos ei nyt koko maailmaan, niin ainakin omaan elämäänsä.

Järvelä näyttää meille sen, että ihminen ei ole raukka eikä poloinen, kun hän valjastaan luovuutensa ja ongelmaratkaisukykynsä itsensä ja lähimmäisensä onnen takaajaksi. Tintti –viinin jälkeen monissa novelleissa esiintyy lintuja, lintumiehiä, lintu-pelkureita ja lintu- vaikka mitä.

Järvelän lintu-pastoraali alkoi oikeastaan jo romaanissa Mistä on mustat tytöt tehty, jossa Rööri, nuohoojan tytär liihottelee yläilmoissa ja mukana ovat esimerkiksi naakat, joiden eloa Järvelä seuraa hyvän matkaa.

Chateau Inkeroinen rakentaa näyttämön, jonka avulla Järvelän päähenkilöt näyttelevät meille meidän unelmamme ja kipeät hetkemme niin, että me ne sensuroidusti kestämme ja uskallamme niille nauraa. Novellissa norsu ja sen pallit tuhoavat miehen elämän ja hänen tiensä kaartaa taivaanrannan taakse. Kaihertava muisto kutittaa ihmistä kuitenkin koko elämän, kuin linnun höyhen kutittaa nenää taikka hyvä viini. Novellien päähenkilöt selvittävät jokainen tavalla tai toisella salaisuutensa ja traumansa. Viininviljelijä tekee sen hymyssä suin, ilman hetkenkään epäröintiä.

Viimeisen novellin Rasmus Sorvali on hänen hengenheimolaisensa. Mahdotonta ei ole olemassa. Jos hevoset valjastetaan unelmien eteen, silloin ajetaan loppuun asti, täysillä. Ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa tuoksuu ja maistuu Kymenlaakso elävänä ja täyteläisenä. Näiden kahden kannen väliin Järvelä on tapansa mukaan tiivistänyt koko elämän kirjon. Kassaneidillä on unelmansa. Taidekriitikkokin elää unelmaansa. Vakuutusmieskin elää unelmaansa sen jälkeen kun on ensin menettänyt jotain. Edes hän ei kykene vakuuttamaan itseään lopulta seuraavan totuuden hetken varalta. Kukaan ei Järvelän romaaneissa pääse pakoon. Kohtalo on kohdattava.

Novellikokoelmassa useimmat tekevät sen pystypäin ja ilmekään värähtämättä. Norsu tuhoaa rakkauden, ja jos norsuja ei ole, kaikkialla liitävät linnut saavat päähenkilöt miettimään asioitaan, terävöittämään ajatuksiaan ja lopulta kohtaamaan vääjäämättömän tyynesti.

Järvelän novellikokoelma saa hyvän viinin lailla lukijansa herkistyneeseen tilaan ja himoitsemaan seuraava lasillista. Kohtalosta viis, linnuista viis, lukeva ihminen riehaantuu ja huomaa kirjan jälkeen suunnittelevansa oman irtiottonsa käsikirjoitusta. Jutut viedään tyylillä loppuun asti.

Näin menetin neitsyyteni

Menetin äsken kaukoröyhkä – neitsyyteni. Suljin kannet ja laitoin kirjahyllyyn ensimmäisen lukemani Röyhkä – kirjan. Oloni on vähän sekava, mutta ei oikeastaan juurikaan onneton. Kreikkalainen salaatti saa ajatukseni surisemaan ja miettimään, pitäisiköhän minun myös kuunnella joku kirjailijan musiikkiteos.

Kirjassa kuljetaan Kreikan saaristossa. Talouslamasta ja kuralla olevasta kansantaloudesta ei kirjassa puhuta. Sitä vastoin päähenkilöiden elämä on vähän kuralla. Perheenisä, vanha elostelija ja suhteesta karannut lesbo limittyvät vuorotellen tarinan sisälle niin, että kaikki tulee hyvin selitetyksi, mutta mikään ei oikein tule valmiiksi.

Aviovaimo nai muita, rakastaja nostaa kytkintä ja lesbo kokeilee miestä. Röyhkän teksti on intensiivistä. Eroottisen kioskikirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden rajaa raivataan ja merkataan sivuilla kiihkeästi. Suu hamuaa suuta ja joskus vähän muutakin.

Minua hämmästytti se, että Röyhkä on ehtinyt kirjoittaa kolmetoista kaunokirjallista teosta niin, että ne eivät ole saaneet minua innostumaan aikaisemmin ja ryhtymään lukijaksi. No, selitys lienee siinä, että vasta nyt olen tällainen vanha elosteleva pukki, joka jaksaa lueskella bi-lesbo yksityiskohdista.

Röyhkä yllättää välillä lukijansa täydellisesti. Ravelin Bolero on tästä syystä ehkä myös sellainen yksityiskohta, joka pitää kuunnella kohta. Ei siksi, että minä Tanelia ymmärtäisin sen paremmin kuuntelemisen jälkeen, vaan siksi, että ymmärtäisin, mitä Röyhkä kaikella oikein tarkoittaa.

Kirjan lopussa lesbolla on paketti kotiin viemisenään. Toisen päähenkilön, perheenisän, pakettikin on turvassa Sipoossa. Vanhan elostelijan paketti sitä vastoin leviää kuin jokiseneväät. Röyhkä kuljettaa nöyryytyksen kautta elostelijan tilanteeseen, jossa elostelun on lopulta päätyttävä.

Aviovaimokin sinkoutuu irti kirjan tarinasta, samoin kuin avioliitostakin. Kuoleman ja tuhon voittaa ihme. Sentrifugi viskaa Röyhkän kirjassa ylimääräisen paskan pois kehältään. Ihmeellinen lapsi pelastaa kamanheittäjän, vieras penis lesbon, mutta elostelijaa ei pelasta mikään.

Kun sunnuntaina luin tätä kirjaa lentokoneessa ja katselin edessäni istuvaa venäläisen sutenöörin työntekijää, ajattelin, että tämä ei nyt oikein sujunut Röyhkältä niin kuin Strömsössä. Tuota nuorta ammattilaista olisi mukava katsella pidempääkin. Röyhkä on kuitenkin kirjassaan kuin Sofi Oksanen; ankara ja ehdoton.

Kamanheittäjä pääsi kuin koira veräjästä, lesbo sai lottovoiton, uskoton aviovaimo löysi itselleen onnelan, mutta vapaa vanha elostelijamies sai Mustan Pekan kouraansa.

Mutta olen minä huonompiakin kirjoja lukenut

Ulkona

En lukenut kesälomalla kuin yhden kirjan. Se on hyvin epänormaalia ja kummallista. Minun on täytynyt siis keskittyä lomalla joihinkin muihin aktiviteetteihin lukemisen asemesta. En myönnä, vaikka asiasta lähipiirissä onkin vankkaa mutu-tietoa.

Se lomakirja oli Hannu Raittilan Ulkona– kirja, jossa kerrotaan kirjailijan omasta elämästä minä – muodossa. Kirja liittynee jotenkin siihen luomisen tuskaan, jota Raittila koki taannoin. Hän mietti monessa tilanteessa sitä, että on pakko kirjoittaa, jotta toimeentulo olisi taattua. On pakko saada aikaa jotain tekstiä.

Ulkona- kirja on mukavaa kesäluettavaa. Lukija pääsee kurkistamaan kirjojen taakse itse kirjailijan arkeen. On hämmästyttävää huomata, että kirjailija ottaa lentoasemalla ennen koneen lähtöä suurin piirtein saman juoma-annoksen kuin matti meikäläinen. On hämmästyttävää huomata se, että kirjailija itkee, kokee pelkoa, rakastuu ja filosofoi ympäristönsä kustannuksella.

Mutta kaikkein hämmästyttävintä on se, että kirjailijalla, tässä tapauksessa Raittilalla, on äärettömän laaja tiedot asioista ja hyvä yleissivistys. Olkoonkin se sitten Google -sivistystä, taikka vanhan kulttuurisuvun sivistystä, yhtä kaikki, niin vaikutuksen se kuitenkin minuun teki.

Raittila kulkee kirjassaan Helsingissä, Tiranassa, New Yorkissa ja vaikka missä. On leppoisaa kulkea hänen matkassaan. On mukavaa kuljeskella näkymättömänä miesporukan viimeisenä ja arvuutella, mistäköhän pienestä aiheensirusta Raittila tekee seuraavan crand canalensa.

Erityisen vaikutuksen minuun tekivät ne jaksot, joissa sivutaan toisten kirjoittamia kirjoja ja kerrotaan ystävyyssuhteista toisten kirjailijoiden kanssa. Kirjailijaksi on tultu näköjään lukemalla kirjoja. Väinö Linnan kirjat osataan, Tuurit on luettu ja klassikot selattu. Hotakaisen kanssa soitellaan alvariinsa ja Seppälästä puhutaan kuin veljestä.

Minä olen aina luullut, että kirjailijat ovat erakkoja ja toistensa ” kilpailijoita” , jotka taistelevat verisesti painosten herruudesta ja ymmärtävät vain itseään. Usein eivät edes itseään.

Olen ollut siis väärässä. Kirjailijat ovat solidaarisia ja yhteen hitsattuja. Vihollinen on kustannusmaailma ja paskajulkisuus. Kirjamessut ovat inkvisiittorin kidutustapahtuma, jossa kirjailija-henkilöstä puristetaan väkisin joku tunnustus yleisen pilkan kohteeksi. Ja kiittämättömyys ja huonot palkkiot korkeintaan piiskaavat kirjailijaa yhä huimempiin taidesuorituksiin.

Minä ostin omani Joen kaupungista alennusmyyntikorista. Hinta oli 2,95. Sivuja sain 421. En napise hyötysuhteesta. Sain enemmän kuin kyllikseni. Toivottavasti edes muruset tuosta rahasummasta kulkeutuivat kirjailijalle asti.

>Paljastuksia

>

Edesmenneellä Kari Tapiolla on kuulemma poika, joka on elänyt elämänsä Kari Tapion oman ydinperheen ulkopuolella. Hän oli ollut isänsä hautajaisissa. Se on sangen luonnollista. Meidät nisäkkäiden pennut on rakennettu niin, että me kiinnymme omiin vanhempiimme, asuimme heidän kanssaan, taikka sitten emme.

Koivun jääkiekko- veljeksilläkin on kuulemma veli, joka ei ole samoja kaukaloita hinkannut heidän kanssaan. Sekin on ihan normaalia. Vieläpä sekin on normaalia, että tämä jääkiekkoa harrastamaton velipuoli on seuraavan sukupolven antanut jo harrastaa vähän jääkiekkoa.

Jokaisella meistä on omat salaisuutemme. Media ei ole kiinnostunut yleensä yksityisen ihmisen asioista, tai on korkeintaan kiinnostunut vasta siinä vaiheessa, kun yksityisen ihmisen uutisarvo nousee niin suureksi, että yksityisyyden pidäkkeet murtuvat.

Uusien ministerien kohdalla kynnys on matala. Minun kohdallani se taas on niin korkea, että joudun yleensä itse paljastelemaan oman elämäni kummallisuuksia. Kun lehdet eivät halua osallistua tähän, blogimaailma on yksi harvoista soveliaista kanavista.

Joten täältä pesee taas. Jotta en olisi paljoa Kari Tapion poikaa huonompi, paljastettakoon nyt heti, että Tillmannin serkku on televisiossa uransa aloittanut levylaulaja. Mitäs siihen sanotte?

Kävin joskus aikoinaan jopa hänen keikoillaan pällistelemässä. Pääsin jopa takahuoneeseen.

Ja pikkupikkupikkuserkkukin oli levylaulaja. Häntä en henkilökohtaisesti koskaan ole tavannut.

Kauhistuttavin paljastus, joka jo lähentelee perverssiyden kultaista leikkausta, lienee kuitenkin se, että sukukirjasta huomasin sen, että minulla ja lukioaikaisella englanninopettajattarellani on yhteinen esiäiti 7 sukupolvea sitten. Englannin opettajattareni syntyi Amsterdamissa 1920 – luvulla, mutta jotenkin hän kuitenkin hivuttautui Suomeen ja juuri minun opettajakseni. Minä kohtelin häntä ylimielisesti ja ynseäsi. Tuskin koskaan olen kenenkään sukulaiseni elämää tehnyt niin hankalaksi. Tosin en silloin tiennyt, että olen hänelle sukua.

Asian on Taivaan Isä varmasti kostanut siten, että teki minusta opettajan. Niin yleensä käy.

Opettajaksi tullaan kahta kautta.

Ensiksikin opettajuus periytyy. Siitä on olemassa monen kaltaista esimerkkiä. Tämä ammatti saa seuraavat sukupolvet järjestään pauloihinsa. Joku heistä haluaa jatkaa ihmisten lasten kaitsemista. Se, onko kyse masokismista , vai sadismista, on veteen piirretty viiva.

Toiseksi opettajuus on mitä suurimmassa määri rangaistus pahoista töistä. Minun kohdallani on luultavaa, että 40 vuoden palveluksella pystyn korvaamaan vain pienen osan aiheuttamastani harmista ja epätoivosta. Toisaalta on muistettava, että äitini suvun sukuvaakunassa on kynttilä symboloimassa sitä, että hänen sukunsa on tuottanut Karjalan kannakselle leegion kansakoulunopettajia. Voi se olla vähän periytyvää minunkin kohdallani.

Viimeinen aamun paljastus voisi olla se, että ryhdyn kohta lukemaan Raamattua. Se tietenkin tekee ihmislapselle hyvää koska tahansa, mutta etenkin näin juhannuksen ja kesäloman edellä sillä voi olla myös ihmislasta hillitsevää vaikutusta. Todellinen syy on kuitenkin se, että Länsimaisen kirjallisuuden klassikot – tenttipakettiin kuuluu noin 15 kirjaa. Niiden joukossa on myös Raamattu, tai oikeastaan osia siitä.

Kun edellisestä kerrasta on jo aikaa, ajattelin, että aloitan tuosta nyt tuon tenttiin valmistautumisen. Gabriel José de la Concordia García Márquez :in kirjoittama ” Sadan vuoden yksinäisyys” on toinen vaihtoehto aloittaa tuo valmistautuminen. Muutaman kokeilevan lukuhetken jälkeen on pakko myöntää, että Raamattu tuntuu helpommalta kirjalta aloittaa.

>Himo ja periksiantaminen

>

Annoin tänään periksi. Yhdeksän päivän päästä on tentti, johon olen lukenut 30 sivua. Lukenut uudelleen ja uudelleen samat sivut, enkä sitten mitään muuta. En edes takakansia.

Tänään sitten päätin, että antaa olla. Periksi antaminen harmittaa suunnattomasti, mutta minkäs teet; teksti jauhaantuu silmissä puuroksi ja kirja putoaa silmille. Päätin pitää kuukauden tauon.

Ja kiskaisin heti perään, äsken, 64 sivua Paul Austerin Näkymätön- romaania. Eikä tehnyt edes häijyä. Ei tullut enää uni simmuun.

Kirja imee sisäänsä niin, että tekee mieli lukea sitä aamulla pari sivua, suihkun jälkeen pari sivua, aamupalapöydässä vähän ja vielä töihin lähtiessä on pakko huomenna varmasti katsoa, mihin kohtaan se jäi.

Paul Austerin kirjoja ei jätetä apukeittiön pöydälle, eikä mikron päälle. Paul Auster ei viihdy yksinään koko päivää ruokapöydällä, eikä hattuhyllyllä. Se on kirja, josta ei taiteta kulmaa merkiksi.

Austerin väliin laitetaan se kaikkein rakkain kirjanmerkki ja sen jälkeen Auster lasketaan yöpöydälle niin, että kirjan pitkäsivu on samansuuntainen yöpöydän reunan kanssa ja teksti katsoo kohti makuuhuoneeseen saapujaa, katsoo raukein silmin, hyvin viettelevin silmin ja sitten kohta kannen tuttu teksti ja kuva kiskovatkin katsojan mukaansa sänkyyn.

Menen nyt Austerin ja unisukkieni kanssa kolmistaan peitteiden alle. Auster on minut koukuttanut taas kerran, joten minä tunnen syvää pakkoa tähän. Yritän säästää Austeria koko pääsiäiseksi, mutta minkäs teet, jos himo kiskoo minut syliinsä, olen kirjan orja.

Kaikki voi mennä. Loppuun asti.

>To Kill a Mockingbird

>

Näin käy aina Tillmannille. Aamulla kuljetaan takki levällään ja piestään suuta oikealle ja vasemmalle. En katso televisiota. Minä poika paastoan. Minä se näin vähän kiukuttelen.

Niin, sitten YLE ja TEEMA näyttävät tänään klo 18.00 Harper Leen palkittuun romaaniin perustuvat elokuvan ” To Kill a Mockingbird”

Minulle käy aina näin. Ylpeys ja riehuminen aikaan saavat rangaistuksen. Toivottavasti tämä ei nyt ollut mikään muistutus siitä, että raamatullisista asioista ei saa koskaan pärettä kirjoittaa.

Mutta katsokaa te. Minä satakuntalaisena jääräpäänä olen päätökseni tehnyt. En katso, kun kerran olen julkisesti täällä niin sanonut. Mutta katsokaa te. Olen lukenut kirjan alkukielellä, ja voin vakuuttaa, se on lumoava kirja ja maineensa veroinen. Suomeksi en ole kirjaa koskaan lukenut.

Pääosassa on Suomen oma vävypoika, Greta Kukkosen mies, tämä Gregory Peck. Samassa elokuvassa debytoi myös Robert Duvall.

Jos elokuva edes pikkuisen pääsee tunnelmaan, teille on luvassa ainutlaatuinen Alabama- kuvaus. Pääsette kokemaan, mitä tarkoittaa hikinen ilta etuterassilla syvän etelän pikkukaupungissa.

Mutta ennen kaikkea, pääsette näkemään, mitä tarkoittaa oikeudenmukaisuus, inhimillisyys ja perusperiaatteiden kunnioittaminen.

Suosittelen, ette tule katumaan.

>Pitkä nenäpäivä

>

On lauantai, ja haalarit vielä nurkassa. Mutta muuten on työteliäs olo. Oikeastaan vähän ahdistunut.

Lainasin eilen lainaston uutuustiskiltä Rimmisen Nenäpäivä- romaanin. Kiikutin sen hellästi kotiin, heitin tenttikirjat nurkkaan haalarikasaan ja ryhdyin tavaamaan kirjallisuutemme uudistajaa. Kiimoissani, kuten aina, kun hyvän kirjan saan käsiini.

Muutaman sivun jälkeen jouduin laittamaan Rimmisen sivuun. Kun ei iske, niin ei iske. Kipinä on nyt hukassa. Huolestuttavaa oli se, että join Pussikaljaromaanin aikoinaan yksillä silmillä ja samaan syssyyn.

Nyt minua vituttaa kuin pientä oravaa. Minä olen sentään lukenut Alastalon salissa – jutun ja ihastellut sitä. Minä sentään olen lukenut Puhdistuksen ja lopulta tykästynyt siihen. Minä olen sentään lukenut koko joukon kelvottomia roskakirjojakin. Ja sietänyt kaikki varekset, maurisariolat ja remekset ihollani, mutta nyt en pääse kiinni Rimmisen juhlittuun voittajaan.

Sanokaa, onko minussa jokin vika ?

Pystyn juomaan mitä viinaa tahansa. Ei tee heikkoa, vähän irvistyttää. Menee jopa päärynäsiiderikin, jos seurassa on viehättäviä naisia. Mutta kaksi kirjaa ei vain mene !

Rimmisellä on kyllä arvoistansa seuraa. Se toinen kirja on nimittäin Täällä pohjantähden alla. Siedän sitä jopa Petri Laaksosen laulamana, mutta kirjaa en ole koskaan pystynyt lukemaan. En tiedä menenkö lopulta hautaan ilman Koskelan porukan siunausta.

Asia tietenkin hävettää. Kamalasti. Voiko yksityisen ihmisen mielipide juhlitusta kirjasta olla niin synkeä ja vinksahtanut, ettei hän ymmärrä kirjaa taikka ei edes pysty sitä lukemaan.

Mutta hävettää. Palaan asiaan, jos olen päässyt yhtään sivua Rimmistä eteenpäin. Ellen palaa, älkää kääntäkö puukkoa miehen kyljessä. Jos olen asiasta hiljaa, sovitaan niin, että olen yksinkertainen maalaistollo, joka ei omaa postmoderneja tuntosarvia, ja jonka olisi parasta vaaleissa äänestää sen mukaan.

Kuvassa saan hellyyttä tuskaani. Antajana on ensimmäinen elämäni suurista naisista.

>Poikakirja

>

Tuli äsken tyhjennettyä hetkeksi päänuppi kokonaan. Nyt itkettää, oksettaa, ahdistaa ja koko ruumis tärisee edelleen. Lukukokemuksen jälkeen.

Olen Olli Jalosen ikäinen mies. Niinpä Poikakirjan asiat ovat minulle hyvin tuttuja omasta nuoruudestani. Niinpä, jälleen kerran, on helppo todeta, että olen hullu ja järjetön, kun menen lukemaan tämmöisen kirjan loman alkamisahdistukseen. Nyt tiedän. Olli Jalosen kirjoja ei pitäisi koskaan lukea takkia auki, silloin kun päänuppi on muutenkin sekaisin ja sielu arka. Pysykää silloin irti tästä kirjasta.

Nuori poika käy kirjassa koulua. Hän käy sitä Hämeenlinnan tapaisessa kaupungissa, jossa tuoksuu voimakkaasti aserasvalta, sotatraumoilta ja , yllätys, yllätys, jotenkin myös Veijo Mereltä.

Olli elää avoimin silmin nuoruuttaan. Siskojensa kautta hän saa apua elämän monimuotoisuuden rakentamiseen. Nuorin sisko on autisti. Hänen kautta Olli huomaa asioita, joita toiset eivät aina heti hoksaa.

Ollin isä ajattelee asioita vasemmistolaisesta näkökulmasta. Hän on silti yksityisyrittäjä. Äiti taas käy pätkätöissä ja hoitaa perhettä.

Ollin koulumaailma on ahdistava ja kummallinen. Niin se meille kaikille oli 1960-luvun alussa. Sieluni tuli verinaarmuille ja arvet alkoivat tihkumaan jälleen lukiessani asioita, joita luulin jo unohtaneeni.

Minulla ei ollut koskaan sotahulluja omituisia opettajia. Minua ei varsinaisesti hakattu verille. Se mikä tarttui ja oli ahdistavaa, oli Jokisen hyvin kuvaama 1960 – luvun omituinen ja kaoottinen ilmapiiri. Kirja toi sen tuoksut ja olemuksen sieraimiini kirkkaina.

Jalosen kieli on runollista ja maalailevaa. Abortti on hetki elämässä, kuolema vähän pitempi ja luokkatoverin tuhoutuminen kummeksuttava asia. Sodasta oli kulunut tuskin 20 vuotta. Kuolemaa ei vielä ollut tullut ihmisille vieraaksi ja kauhistuttavaksi. Eikä Jalonen sitä sellaiseksi kirjoitakaan.

Pienen pojan elämässä kuolema, kummallisuudet ja kasvaminen ovat asioita, joita miehen on vain kohdattava, opettajan antamin konstein, jos ei sitten muutoin. Pieni poika kokee kauhistuttavaksi elämän, jonka kiemuroihin hän ei tunnu saavat patenttiratkaisuja, vaan jonka kiemurat hänen on itse selvitettävä ja muotoiltava. Onneksi taustalla on isä, jonka ajattelu on täynnä selväpiirteisyyttäö ja rakkautta. Mutta on myös etäisyyttä ja puhumattomuutta.

Ja hyvin Jalonen tunteensa muotoilee. Kirjan viimeisillä sivuilla hän muotoilee pojan ajatuksiin juhannusyönä sen kaltaista runollisuutta, kaihoa, kasvamisen tuskaa ja jännittävyyttä, että lukija joutuu kertaamaan viimeiset sivut monta kertaa, tutkimaan lauseenrakennetta ja ajatuksen kulkua.

Jalosen Poikakirja toivon mukaan filmatisoidaan joskus. Jos ja kun niin tehdään, ohjaaja joutuu loppukohtauksen kohdalla suoriutumaan uskomattomasta tehtävästä. Niin paljon pitää saada mahtumaan viimeiseen 3 minuuttiin.

Minua vähän kummeksuttaa se asia, miksi tämä kirja ei ole ollut ehdokkaana suuriin kirjapalkintoihin. Minua vähän kummeksuttaa se, että kirjasta ei ole lyöty rumpua enempää.

Kun joku teistä innostuu tämän kirjan lukemaan, muistakaa varoa , muistakaa säännöstellä, ja muistakaa säästää kirjan viimeiset 50 sivua tilanteeseen, jossa olette omasta mielestänne vahvoilla. Silloin on hyvä kohdata lukukokemusmyrsky. Jalonen tulee vielä sekoittamaan tällä kirjalla monen ihmisen mielen ja muistot pahemman kerran.

Tervetuloa lukijaksi, Hanna

>Veljen vaimo

>

Sain alkuviikosta luettavakseni kirjan, josta on keskusteltu aikatavalla talvenmittaan. Keskustelu on ollut oikeastaan seurausta siitä, että ensimmäistä kertaa Suomessa kirjailija käytti oman tuotteensa mainostukseen ja brändin luomiseen aktiivisesti sosiaalista mediaa. Olemme saaneet odottaa 2.2 julkaistua Veljen vaimo – kirjaa uudenlaisessa viitekehyksessä. Google tuntee ja tietää asian hyvin. Aamulla osumia oli runsaasti yli 3000 kappaletta.

Veljen vaimo on esikoiskirja. Se on siis oikeastaan instituutio, johon tuhannet suomalaiset tähtäävät unelmissaan, pöytälaatikoissaan ja ajatuksissaan. Esikoiskirja on aina tekijänsä täyttymys, saavutus ja merkkipylväs yksilön identiteetin rakentumisessa ja henkilökohtaisen maailman selittämisessä.

Henna Helmi Heinonen olisi saanut itse asiassa pienellä lisävaivalla kaksi, tai kolme kirjaa markkinoille. Sukutarina Kuusikon suvusta pursuaa oikealle ja vasemmalle. Teksti ja tapahtumat ovat runsaita ja reheviä.

Minä itse asiassa vähän pelkäsin lopulta tarttua kirjaan. Takanani on tuhansia luettuja kirjoja, pari vuotta kirjallisuustieteen opintoja yliopistossa, ja kädessäni psykologin kirjoittama romaani. Odotin Kafkan ja Hessen sielunmaisemia, toisaalta taas ennakkokohu sai minut aavistelemaan jotain muuta.

Kirjan sivumäärä ei kuitenkaan haitannut. Kirjailijan kunniaksi on heti sanottava, että, vaikka en lukenut kirjaa yhdellä istumisella, niin luin se kuitenkin kolmena iltana ilman suurta vaivaa ja hankaluutta. Sellainen on hyvä merkki. En halunnut jättää kirjaa kesken, enkä halunnut jättää sitä myöskään kirjahyllyyn odottamaan aikaa parempaa.

Toinen kelvollisen kirjan kriteerikin täyttyi. Tarina ja sen ihmiset ovat pyörineet mielessäni nämä kolme päivää. Oikein hyvän kirjan tarina pyörii mielessä kymmeniä vuosia. Tämä tarina on nyt toistaiseksi kestänyt ajan hammasta tiistaista perjantaihin.

Kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä minä kirjalta odotan. Moni asia häiritsee.

Ensimmäinen tehtävä on tietenkin päättää, onko kirja viihdelukemistoa, vai vakavasti otettavaa kirjallisuutta. Asian pohtimista olisi vähän auttanut se, jos kustantaja olisi ollut joku suurista, edes Karisto. En väheksy pienkustantamoja ja heidän tuotteitaan. B.Virtanen, Viivi ja Wagner, Figerpori ja Tapani Bagge ovat teräviä ja toimivia tuotteita. Toivottavasti Heinosesta tulee Arktisen Banaani seuraava vakituinen tuote.

Minä siis syöksyin tiistai-iltana sisälle nuorien aikuisten sukutarinaan. Sukutarina- sanaa on perinteisesti totuttu käyttämään kirjoista, joissa on useita sukupolvia. Veljen vaimossa Heinonen saa mahdutetuksi mukaan kolme sukupolvea, juuri ja juuri, mutta pääsääntöisesti kuvataan yhden suvun kolmea poikaa ja heidän ihmissuhteitaan.

Ihmisten työtä kuvataan aika vähän. Nuoret yrittävät rakentaa elämäänsä, mutta heidän todellisuutensa ja kiinnekohtansa ovat ohuet. Arkkitehtejä tarinassa on useita, mutta silti kukaan ei oikein osaa suunnitella sellaista kotia, jossa voisi elää.

Kirjan uskottavuus on ehkä sen suurin heikkous. Heidin isä vetäytyy radioamatööri – harrastuksensa pariin, mutta toisin kuin kirjassa väitetään, se ei suinkaan oikeasti tarkoita radio-ohjattavien laitteiden kanssa puuhastelua. Vinttikoira seuraa siunauskappelissa emäntäänsä arkun viereen laskemaan seppelettä. Nuorin veljeksistä viettää raadollista ja epäsäännöllistä elämää viina kanssa, mutta mistään ei oikein käy ilmi se, mistä se raha tulee, kuka maksaa laskut ja kuka käy ruokakaupassa.

Fiktiossa on tietysti luvallista ja mahdollista kaikki. Asian tekee kuitenkin häiritseväksi se, että naisväen valkoviinimerkit mainitaan tarkasti ja rakentamisen yksityiskohtia selostetaan luontevasti.

Kirjassa rakennetaan koko ajan. Niin tietysti pitääkin, jos haetaan metaforaa nuorten elämälle ja heidän haaveittensa toteuttamiselle.

Mutta kuka sitten on veljen vaimo ?

Sisäiskertojan rooli on hapuileva ja ongelmallinen. Samassa kappaleessa usea ihminen miettii asioita omalla sisäisellä äänellään ja välillä käy niin, että Heinonen antaa myös ulkopuolisen kertojan sotkeutua asiaan. Se seikka häiritsi minua. Selvempi rakenteesta olisi tullut niin, että jokaiselle kappaleelle olisi pyhitetty vain yksi kertoja ja muiden äänet olisivat jääneet tyystin pimentoon.

Marjan sen pitäisi olla, mutta kirjasta meinaa väkisin tulla Heidin kirja. Kirjassa on monta lukua, jotka ohjaavat lukijaa Heidin ajatuksiin, hänen ongelmiinsa ja lopulta hänen matriarkaaliseen velvollisuuteensa ottaa suku käsiinsä, kun ketään muuta vastuunkantajaa ei enää ole. Ymmärrän, että kirjailija on tarkoittanut Marjan vaimoksi. Lopulta kuitenkaan sekin asia sortuu. Yksi kerrallaan kaiken rakentamisen keskellä nuorten omien elämien perustukset horjuvat.

Heinonen ei ole parhaimmillaan kirjan alussa. Sekin on kuitenkin rauhallista ja hapuilevaa, verrattuna kirjan loppuun. Heinonen vie tarinan päätökseen 30 sivulla. Koko kirja kulkee syvällä kuin ylikuormitettu vene. Sen alku on vähän ontto, keskikohta on massiivinen, puuduttavakin ja sitten sen loppu nousee esille jostain tyhjästä.

Heinonen olisi siis saanut tästä tarinasta ainakin kaksi romaania, luultavasti kolmekin.

Ensimmäisen tarinan ainekset syntyisivät tietenkin Tuulikki Kuusikon kautta. Hänellä on aitiopaikka tarkkailla tapahtumia. Lukijalle riittäisi oikeastaan kaikki se, mitä Tuulikki näkee ja kokee.

Toisen tarinan keskushenkilönä voisi olla sitten Heidi. Kuortanelainen nainen palaa tavan takaan Kuortaneelle ja kirjoittaja kirjoittaa muutenkin Kuortanetta auki tavalla, joka saa aavistelemaan, että Kuortaneella olisi jotain, jonka kautta Heidin tarinaa miniänä voisi laajentaa. Jopa vaikka omaksi kirjaksikin.

Kolmas tarina olisi tietenkin sitten novelli. Jos tekstin laveutta supistetaan ja selittäminen jäisi vähemmälle, tämän saisi mahtumaan tiivistettyyn muotoon. Se vaatisi tietenkin kompromisseja tarinan loppuun, mutta asiat olisivat paremmin ja laajemman lukijakunnan tavoitettavissa. Nyt käy niin, että kirjan alussa lukija tekee varhaisessa vaiheessa tarinasta päätelmiä, joiden vuoksi menetetään romaanin funktio. Sen jälkeen kirjailija joutuu käyttämään pari sataa sivua taas sen perustelemiseen, että asioiden syyt lopulta ratkeava. Tai lukijalle annetaan keinoja ne mielessään ratkoa.

No, minä olen tietenkin kateellinen vanha pieru. Kirja on kansissa, ainutkertainen tarina on dokumentoitu, nuoren kirjailijan ura on alkamassa, ja arvaan, että kymmeniä langanpätkiä ja hahmotelmia on odottamassa.

Arvaan, että ne, jotka rakentavat muotiblogeja, seuraavat tositv-sarjoja, ja Salattuja elämiä, löytävät tästä sitä samaa, mitä heidän omassa elämässään on. Siinä ei ole mitään pahaa. Ongelma on se, että siitä maailmasta siirtyminen aikuisuuteen ja keski-ikään on vaivalloista ja hankalaa. Kirjan henkilöille se ei oikein onnistu ja osasyy on siinä, että kirjan tarina ei kaarru symmetrisesti, eikä sisällä loppupuolella tarpeeksi rakennuspalikoita. Kirja ei oikein onnistu, vaikka lukijaa asia jonkin verran kiinnostaisi.

PS.
Se vinttikoira olikin vinttikoiran näköinen mies. Onneksi ” vinttikoira” asia tuli puheeksi kirjailijan kanssa.