Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: syyskuu, 2014

Mali Medo

Nuori nainen katselee hetken minua. Juon olutta.  Raitiovaunu kolisee naisen takana ja  vanha nainen ikkunapenkillä katselee . Nainen hidastaa kävelyään, katsoo kelloaan ja päättää kurvata sisälle. Hän epäröi hetken, mutta kun   hän  huomaa vanhan miehen tiskin takana, tekee päätöksesä  ja tulee  ripeästi, lähes juosten.

Nahkatakkinen nuori nainen.  Laulussa nahkatakkinen  on jotenkin  keimaileva  kulkurityttö. Siinä laulussa, joka alkaa soida päässäni.

Naisella on jalassaan   pillifarkut. Hiukset ovat mustat ja lyhyeksi singlatut. Hän on aika kaunis ja polttaa ketjussa valkoisia savukkeita. Muistelen, kuka nuoruuteni naisista, ja annan itselleni kolmen pisteen vihjeen. Keskikoulussa…. siellä , oliko  se….

Nainen näyttää lesbolta. Hänellä ovat kaikki tunnisteet  mukanaan ja hänen värinsä on punainen. Hänen katseensa kulkee miehien ohi. Se ei löydä pysäkkiä. Vanha baarimikko on vaaraton hänelle. Vanhan miehen avulla nainen tekee meidän halumme mahoksi.

Taivas menee pilveen.   Kadulla on yhä enemmän kävelijöitä. Katselen naista ja mietin, oliko  hänen  isänsä Karlovacin sankari ? Ehkä hän juuri joutui joukkonsa kanssa perääntymään Plitvicen puistosta pitkin   veristä Karlovacin tietä. Onko hän juuri se, joka makasi aamukasteessa Dobran rannalla ja veti serbiosaston tulen puoleensa, jotta muut ehtivät vuorille ?  Kukaties hän on se sinkomies, joka on veistetty saarnipuusta,   ja joka vartio  tien  vieressä valkoisen talon puutarhassa  pääsyä Zagrebiin.

Tyttö polttaa tupakkaa ja juttelee vanhan baarimikon kanssa. On sunnuntai.

Mitä zagrebilaiset lesbot tekevät sunnuntaisin?

Ehkä he hyväilevät aamuisin Vucovarin  sankareiden  sotapuukkoja ja itkevät  maahan haudattuja. He itkevät isiään ja syntymättömiä naisiaan. He kaipaavat Vucovarin naistarkka-ampujaa ja hänen luotiaan.  Armahda oi kuolema! He kaipaavat tarkka-ampujan herkkien ja taitavien serbi – sormien kosketusta. Jos kerran aseen on pakko laueta, hekin haluavat kaiken tämän  jälkeen   laueta tarkka-ampujan sormien alla. Niin että 1000 serbiorgasmia on kukistettu ja pois otettu ja tukahdutettu ja sitä  kautta kaikki  iäksi unohdettu.

Tulen vessasta  takaisin  pöytääni. Nainen on lähtenyt.  Olut on edelleen keltaista, mutta se  lämpenee  lasissa yhä hitaammin.  Nahkatakkista ei näy enää edes kadulla.  Katselen molempiin suuntiin, mutta  kaikki on outoa ja vierasta. Hetki on mennyt. Aurinko paistaa talojen punaisille katoille. Kyyhkyset  näkevät  sieltä kaiken selvemmin. Vastapäisen talon numeroa ei voi enää nähdä.  Huomaan kuitenkin muistavani sen, eikä minua enää pelota.

Mainokset

Härkätaistelija

Koistinen ihmetteli naisten rintoja. Ilmastointi puhalsi suoraa niskaan. Se sai aivastamaan. Piti niistää ja välillä katsella seinälle heijastettuja kuvia. Luennoitsijalla oli vanhan miehen ääni, vanhan miehen kalju ja vanhan miehen itsetunto.

– Olen opiskellut sosiologiaa yliopistossa

Saarnamies puhui Oulun murretta. Koistinen arveli sen olevan lestadiolainen. Puheensa se oli saanut rauhanyhdistyksen saarnakeikoilta. Vanha mies uskoi Karitsan vereen ja työsuojelun ihmeeseen. Se puhui tiedemaailmasta tiedeheränneen innolla ja sekoitti tieteellisiä termejä työsuojelun munkkilatinaan.

Koistinen muisteli, koska viimeksi oli käynyt ehtoollisella. Siitä oli aikaa. Nuorena se pöytä oli häntä pelottanut ja vanhempana rauhoittanut. Nyt se taas pelotti. Polvet eivät tahtoneet enää taipua mutkalle, eivätkä ne enää kestäneet täyden pöydän jakoa.

– Turvallisuusjohtaminen

Vanha mies sanoi päässeensä tätä oppia opiskelemaan heti 80 luvulla ja se oli hänelle muodostunut siunaukselliseksi. Vanha mies jatkoi puhettaan. Koistinen katseli naisten rintoja. Työsuojelu näytti kiinnostavan isorintaisia naisia. Kuppikoko korreloi voimakkaasti puheliaisuuden ja puheenvuorojen määrän kanssa. Punatukkainen D –kuppi oli käyttänyt jo kaksi puheenvuoroa ennen ensimmäistä kahvitaukoa.

Äidilliset ja isorintaiset naiset tuntuivat tekevän paljon muistiinpanoja. Moni C- kuppi oli selvästi epäröivä, mutta samalla kertaa innostunut. Näki selvästi sen, miten innostuneita ne olivat ottamaan oman vuoronsa. Pienirintaiset katselivat kateellisena muita. He eivät heruisi turvallisuuskysymyksiä.

Koistinen katseli kelloa. Lounasta tarjottaisiin tunnin päästä. Piti katsoa usein kelloa, sillä vanhanmiehen puhe hankaloitti ajankulun arvioimista. Se oli iätöntä ja monotonista. Se puhe kulki kuin Taivaan juna.

Aika oli jäänyt aseman kellotorniin. Ja auton sisäkelloon hotellin parkkipaikalle. Auto katseli aseman kellotornia yli kaupungin. Se kaipasi aseman tunnelmaa sillä edellisessä elämässä se oli ollut taksi. Kohta saapuisi pikajuna Helsingistä. Auto aivan värisi. Eniten se kuitenkin rakasti punaisia dieselvetureita. Dieselin tuoksussa oli jotain hyvin kotoista.

Koistinen havahtui ajatuksistaan. Vastapäätä istuvan C-kupin puserosta oli nappi avautunut. Mustan paitapuseron raosta näki mustaa pitsiä. Harsomainen reuna oli pingottunut kaareksi ruskettuneelle iholle. Nainen teki muistiinpanoja. Kirjoituksen tahdissa pieni aukko avautui ja sulkeutui vuorotellen.

Varkauden miehet räpläsivät kännyköitään. Niillä oli huone yläkerrassa ja pullo matkalaukussa sukkien ja alushousujen välissä. Ne näyttivät miehiltä, jotka olivat ottaneet etukäteen selvää iltamenoista ja riennoista. Ne eivät tehneet muistiinpanoja.

Mustapaitainen korjasi asentoaan ja syväväylä pitsille avautui hieman lisää. Luennoitsija oli edennyt mentaalisesti jo Posiolle ja Taivalkoskelle, laittanut kätensä pikkutakin taskuun ja aikoi saada meidät työsuojelun synnintuntoon. Se kertoi masentuneensa aikoinaan ja syöneensä lääkkeitä ja käyneensä psykologin juttusilla. Ruokailuun oli enää puolituntia. Koistinen ajatteli, että miehelle tulisi vielä kiire, jos se yrittäisi saada meidät turvallisuuskiimaan siinä ajassa.

D- kuppi otti kolmannen puheenvuoronsa. Saarnamies oli saanut sen syttymään. Se oli huomannut, että saarnamiehellä ei ollut sormusta ja puhui nyt saarnamiehelle psyykkisestä kuormituksesta ja merkityksellisyydestä. Se kysyi saarnamieheltä työnhimosta, mutta saarnamies korjasi sen imuksi. Tajusin niiden tarkoittavan flow –tuntemuksia. C- kupit ja miehet kääntyivät puhujien suuntaan. Pari C-kuppia nosti vasemmankätensä sormet veikeästi leuan alle ja olivat kuuntelevinaan älyllisesti ja flirttailevasti.

Varkauden mies lähetti tekstiviestiä naiselleen. Toinen niistä katseli punatukkaisen työsuojeluvaltuutetun korvakoruja, niskaa ja kaulaa. Se selasi samalla osallistujalistaa ja yritti löytää punatukkaisen nimeä.

Koistinen kuuli tuolin kolahduksen vierestään ja kun hän kääntyi hitaasti sitä kohti, musta pitsi oli kaivautunut piiloon mustaan tuntemattomaan. Saarnamies oli kääntänyt profiilinsa meitä kohti. Kattolampun keilassa se näytti ihan Jeesukselta alttaritaulussa. Kaksi C- kuppia kertoi juuri sille vuoronperää toistensa päälle puhuen, miten lepakot olivat tehneet pesänsä niiden kellotapuleihin ja millaista oli semmoista elämää läheltä seurata. Koistisesta tuntui, että niillä oli vieläkin matot vähän sykkyrällä yläkerran vinttikamarissa.

Saarnamies antoi naisille synninpäästön. Etupenkissä istui hiljaa oranssiin slipoveriin pukeutunut miesopettaja. Se oli jättänyt pikkuvintiöt kyselemään outoja kysymyksiä sijaiselta. Slipoverin alla oli samanvärinen muodikas kauluspaita.

Opettajan vaimo oli sen yhdistelmän nähnyt OPETTAJA- lehden elokuun numerossa. Lehti oli haastatellut nuorta sänkipartaista komeaa peruskoulunopettajaa. Haastateltava oli harrastanut kesällä purjehdusta ja alkutalvesta retkiluistelua rennossa villapaidassa. Talvella se oli kertonut kirjoittavansa romaania espanjalaisesta härkätaistelijasta, joka oli saanut lujasti Andalusiassa taisteluvammoja ja muuttanut pieneen mökkiin järviseudulle.

Koistinen ajatteli härkätaistelijaa. Hän ajatteli, että se pisteli tarpeettomilla miekoillaan talvisin Saimaan rannoilla olevia lumikinoksia ja yritti seivästää pikkuisia norpan kuutteja. Opettajan vaimo ei ehkä pitäisi semmoisesta. Hän saattaisi kirjan julkistamisen jälkeen ottaa opettajaan yhteyttä ja repiä slipoverin riekaleiksi.

Koistinen katseli opettajaa, joka oli tietämätön kaikesta tästä. Saarnamies kuunteli poninhäntäistä D –kuppia. D- kuppi oli päässyt hihhulimaiseen hurmokseen ja kertoi meille kaikille oman työpisteensä sisäilman laadusta ja siitä, kenen se arveli sen pilaavan.

Nuori kaunis C – kuppi innostui ensimmäisen kerran puhumaan. Hänellä oli vaalea ihana polkka-tukka, marjapuuronvärinen neule ja ruskeat nahkanilkkurit. Geena Davis olisi hävinnyt hänelle 5 -0. Hänen äänensä oli soinnikas ja puheenrytminsä rauhallinen. ääni ei kohonnut, vaan levisi luentosalin jokaiseen kolkkaan kuin arvoituksellinen ja paksu itämainen matto.

Koistinen kuunteli puhetta hiiren hiljaa, samalla kun piirteli lehtiön laitaan lumikumpareita Puumalan rantaan. Hän lastasi C- kupin muuttokuorman umpikuorma-autoon ja laittoi sen ajamaan Mikkeliin ja siitä edelleen kaunista saaristotietä Puumalaan. Puumalassa Koistinen istui puistonpenkillä ja katseli miten polkkatukan muuttokuorma pysähtyi rivitalon eteen. Ovet aukesivat ja Koistinen päätti, että asiat saisivat tapahtua parhain päin.

Saarnamies vihjaisi, että kohta ruumiit ravittaisiin. Se oli päässyt työsuojelu-synnintuntoon ja ohikin siitä. Se saarnasi nyt työturvallisuuslain jakeista anteeksiantoa ja pelastusta. Osallistujien pahat teot olivat nyt hukutettu ymmärtämättömyyden suohon. Esimiehilläkin olisi kuulemma toivoa vielä.

Se ei tehnyt ristinmerkkiä, mutta ymmärsimme kaikki sen puheen jälkeen, että lounaspöytä oli nyt katettu meille. Mentiin ruokasaliin. Kaunis tarjoilija asetteli salaattikulhoja jäämurskan päälle. Koistinen ei jaksanut enää hänen saumasukistaan innostua ja laittaa tarjoilijaa mihinkään lähtemään tai ketään elämässään tapaamaan. Koistisella oli kova nälkä.

Kutsu

Yöllä näin pahaa unta.

Kummalliset haarniskamiehet piirittivät minua. Yritin ampua niitä aseella. Luodit upposivat niiden haarniskoihin, mutta miehille ei tapahtunut mitään. Näin reikiä jokaisen hyökkääjän rinnassa. Taivas paistoi miehistä läpi ja he uhittelivat minulle. He eivät koskeneet eivätkä satuttaneet , mutta raivostuneen koiran tavoin he ryntäilivät kohti ja viime hetkellä perääntyivät tai syöksyivät ohitseni.

Kaarsin nuorisoseuran pihalle. Ajattelin yhä untani, vaikka päivä oli ollut pitkä ja täynnä tapahtumia. Unesta saisi ehkä sopivat onnittelupuheen aiheen. Me kaikki seniorit pelkäämme vanhenemista. Pakkaudumme vanhuuden haarniskoihin ja yritämme eristäytyä ja piiloutua, jotta kuolema ei meitä huomaisi…..

En saanut siitä puhetta kasatuksi.

Pihamaalla oli saunakukkia ja metalliromun keräyspaikka. Lipputangon takana kasvoi pajukkoa. Katselin ympärilleni. Olin yksin. Auton moottori naksahteli takanani. Pihalla ruostuneet autonromut katselivat minua rivistönä. Mad Max…..Jossain kaukaa kuului traktorin ääni. Olin muuten täydellisen yksin. Jostain autoromujen välistä saapuu kohta Mel Gibson ja taluttaa minut juhliin.

Otin viereiseltä penkiltä kutsun. Päivämäärä oli tämä päivä. Kuukausi oli tämä. Vuosi oli tämä vuosi. Kristiina oli allekirjoittanut kutsun. Ja Kristiinan syntymäpäivä oli tänään. Siitä olin ihan varma. Minä olin edelleen yksin. Rivistö romuautoja, eikä mitään muuta

Nousin autosta. Jätin auton oven auki ja avaimet virtalukkoon. Ajattelin, että jos tämä on taas pahaa unta, minä edes yritän paeta tätä omituista tilannetta. Minä luultavasti herään omassa sängyssäni hikisenä, käyn juomassa vettä ja tarkistan kutsun, mutta aivan varmasti minä kohta herään. Ja jos en herää, haluan edes yrittää juosta korkokengilläni takaisin autoon.

Kävelin suuren talon ovelle. Kokeilin sitä. Se oli lukossa ja ymmärsin, että pitopalvelu ei ollut eilen eikä tänään sitä ovea avannut. Ovessa oli nastoja ja nastojen alla oli nurkkauksia entisistä ilmoituksista, tanssijulisteista ja pienviljelijäyhdistyksen maatalousnäyttely-kuljetuksista. Oven kahva oli ruosteessa.

Kävelin talon päätyyn. Ajattelin, että sieltä ryntää kohta koko juhlaväki yhtenä laumana minun kimppuuni ja että olen nyt jonkun omalaatuisen pilan kohteena. Minä olen kauan kadoksissa ollut Kristiinan kaksoissisar ja nyt me vietämme yhteiset juhlat. Salaisuudet ovat viimein paljastuneet. Synnytysosastolla minun petini oli siirretty väärään paikkaan ja minut oli kantanut kotiin väärä äiti ja minä olen kaikki nämä vuodet leikkinyt väärien siskojen ja veljien kanssa.

Ajattelin, että minun on nyt tehtävä jotain. Minun on ajettava takaisin kotiin ja oltava hiljaa tästä asiasta. Minun on kannettava tätä salaisuutta nyt kaikki nämä vuodet, enkä voi tästä kenellekään puhua. En miehelle, en lapsilleni, en lapsenlapsille.

Mietin, pitääkö minun huutaa nyt kovalla äänellä. Tulkaa pois piilosta!!! Minä täällä !

Kristiina, missä sinä olet? Missä te olette ?

Olen ainoa kutsuttu. Mitään juhlia ei ole. Kun täti kuoli, ajattelin, että en mene seuraavana päivän kouluun, sillä täti tulee kuitenkin takaisin ja kulkee huoneissa ja lähtee pois ennen kuin minä palaan koulusta kotiin. Täti ei kuole koskaan. Olen odottamassa häntä.

Samalla tavalla odotin Jaakkoa takaisin.

Kävelin talon pihalla. Maassa oli tupakannatsoja ja olutpullonkorkkeja. Niitä oli sedimenttinä kymmenien vuosien paksuudelta. Etsin merkkejä muista vieraista. Etsin vihjettä hiekasta. Etsin korkokengän koron painaumaa, tuoksuvaa tupakannatsaa, pudonnutta hiuspinniä, mitä tahansa.

Kristiina on jonnekin pihaan tehnyt kivistä nuolen, joka osoittaa, mihin suuntaan minun on käveltävä, jotta löytäisin seuraavan vihjeen. Ajattelin, että jossain on kivistä tehty torni, jonka harjalla muurahaiset viittoilevat minulle suuntaa kohti juhlapaikkaa.

Kristiinan partioleikit olivat juuri tällaisia. Meidän piti ryömiä pitkin ruohikkoa jälkiä jättämättä jonnekin piiloon ja Kristiina sitten tutki intiaanina meidän katkomia ruohonkorsia ja oksia ja kohta se jo kiljuen ryntäsi meidän piiloomme ja huusi, että te olette kuolleita kaikki. Sen vaari oli ollut joku ihme kaukopartiopomo, joka oli kulkenut metsässä äänettömänä aaveena. Kristiina sanoi kirjoittavansa siitä kirjan. Sillä oli ollut monta sinikantista vihkoa täynnä ansoituksia ja harhautuksia ja tappamista. Vietnamin sodan rintamalinjat se osasi koulussa ulkoa. Sen kaikki esitelmät jotenkin lipsahtivat siihen aikaan Vietkongin bambu-ansoihin ja aivopesuun ja DDT –myrkytyksiin.

Sitten se oli rippikoululeirillä huutanut iltanuotiolla olevansa Kristuksen morsian ja säästävänsä itsensä Kansanlähetykselle ja Ambomaalle. Se oli kumminkin mennyt naimisiin ja hankkinut kuusi lasta itselleen. Sen verran tiesin. Ja jotain lihakarjaa ja traktoreita ja varmaan se kävi jossain täkänäpiirissä.

Istuin autoon. Ajattelin, että ajan jonnekin pois. Menen niin kauan, että eteen tulee tuttuja hautakiviä taikka tienristeyksissä viittoavia sukututkijoita, jotka tämän kaiken minulle selittäisivät. Ajan eteenpäin pitkin sivukylien sorateitä ja jostain löytyy seurantalo, jossa juhlitaan. Siellä Jaakko on pihalla miesten kanssa paita – hihasillaan. Tyynessä illassa nousee sinisiä tupakansavuja sieltä täältä ja sisältä kuuluu musiikki. Tanssista hikiset ihmiset vilvoittelevat portailla, juttelevat, mutta samalla kuuntelevat toisella korvalla, mitä tanssia seuraavaksi soitetaan.

Minä olen huono tanssimaan. Ajattelin, että kun Kansanlähetys sen taidon Kristiinasta kitkee, minä olen kerrankin samalla viivalla. Mutta ei sitä taitoa niissä seuroissa saatu hänestä pois kitkettyä.

Ajoin eteenpäin. Ajattelin, että en nyt sitten päässyt Jaakon kanssa tanssimaan. Tyttären häät olivat kymmenen vuotta sitten juuri saman viikonloppuna. Kristiina oli vaatimalla vaatinut, että olisi pitänyt silloin ajaa Helsingistä häistä hänen juhliinsa, viimeiselle tanssille ainakin. Ajatus oli houkuttanut. Olisi ollut houkuttelevaa nähdä kaikki viisikymppiset ystävät

Olin kohta kotona. Usvaa nousi jokiuomasta. Kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Ajattelin, että ihmiset eivät enää juhlissaan tanssi, jos he täyttävät 70. Ajattelin, että se oli sitten siinä se asia. Viimeinen mahdollisuus. Nyt on jäljellä vain ne tanssit, joita ei muistoista voi pois ottaa.