Hiljainen hetki

by Michael Tillman

Oppilaitoksen yksikkö kokoontui tänään työvuoden aloitukseen. Meitä oli  kolmekymmentä kesän  sekoittamaa  opetuksen ammattilaista huonosti ilmastoidussa  auditoriossa. Olimme  kaikki kesäterässä. Minun edessäni istui kolme leidiä, joiden  yhteinen elopaino  oli  suurin piirtein sama kuin  kalenterivuoden päivien lukumäärä.

Symbioosiumiin  saatiin vähän jämäkkyyttä, kun yksikön päällikkö  toi suruviestin. Yksikössä takavuosina toiminut  lehtori oli kesällä menehtynyt. Tunsin kaverin oikein hyvin. Kävimme  samaa koulua Satakunnassa aikoinaan. Pidettiin hiljaista hetkeä ainakin minuutin verran. Oltiin oikein hiljaa, paitsi mitä nyt minun  LUMIANI alkoi väristä kesken  hiljaisuuden ja ryhtyi pukkaamaan tekstiviestiä.

Viestissä kerrottiin, että eräs toinen nuoruuden  koulukaveri, samasta  oppilaitoksesta, 40 vuoden takaa, oli  myös menehtynyt.

Mietin, että kuolemaa  pukkaa nyt ihan köytenä. Kesäkuun alussa pelasin kaverin kanssa vielä golfia. Nyt on kaveri pois.

Sitten soitti isäni, joka kertoi erään kolmannen  koulukaverini   juoneen korttinsa. Olin helpottunut. Ajattelin, että  tuo juttu nyt ei ainakaan ole kuolemaksi. Isäni sanoi, että  on se hänestä melkein  kuolemaksi. Kun kuulin tapauksen yksityiskohdat, olin samaa mieltä. Kaverille oli sattunut pahempaa kuin kuolema.

Melkoinen  päivä Juuttaalla on iltaan  laskeutunut. Tekisi mieli von Döbelnin tavoin vetää musta  side otsalle  ja ihan silmille asti  ja jäädä huomenna petiin  ihmettelemään tätä  maailmaa ja elämää.

 

Advertisements