Poika Mancini

by Michael Tillman

mancini toka

 

Pari  vuoden viimeistä päivääni kuluivat Kauko Röyhkän parissa.  Ajattelin, että yleissivistykseen kuullu se, että  aikuinen mies on edes yhden teoksen lukenut tältäkin  taiteilijalta. Ei sitten vanhana tarvitse katua, että ei sitäkään asiaa ymmärtänyt  nuorempana hoitaa pois  edestään.

Röyhkän  seurassa  pääsee  kerrankin  juopottelemaan, polttamaan   tötsyjä, ottamaan trippiä ja naimaan bändäri-kimmoja. Röyhkän seurassa pääsee kurkkaamaan myös lestadiolaisliikkeen  kulisseihin.

Kirjassa on pari hahmoa, joista paistaa jonkin sortin omakuva.  Välde ja Poika Mancini  väläyttävät   vuorotelleen  ilmaan  sellaista  hohtoa ja  rentoutta, jota voi ammentaa  vain kirjoittajan omasta persoonasta. Mielenkiintoista on se, miten nämä  kirjan hahmot vuorottelevat näissä tehtävissään.  Välde tuntuisi olevan kuvaus   kirjoittajasta  normatiivisessa muodossa ja silloin kun on aika rikkoa rajoja, Poika Mancini  astuu  näyttämölle.

Kaikkein valaisevinta oli kumminkin päästä tutustumaan siihen maailmaan, mikä vallitsee levytysstudioissa, keikkapaikkojen takahuoneissa ja  kapakoissa. Röyhkän kirja on  hieno matkaopas, jos hyvä ( paha ?) haltija taikoisi sinut nyt äkkiä Ouluun ja vuoteen  1980. Heräisit Letkunpuistossa ja  lähtisit suunnistamaan kohti Rattori-lupia.  Kirja neuvoisi sinua  hyvin siinä miten nainen isketään ja mitä sille siinä vaiheessa puhutaan.

Minunlaiseni vanha pieru tulee  vain   surulliseksi ja kaihoisaksi lukiessaan tätä kirjaa. Monessa paikassa huomaa aikoinaan olleensa mukana, mutta  muutaman metrin  väärässä paikassa. No Ruis-Rockissa  olin  10 vuotta ennen  näitä vesseleitä. Ja tänne seniori-ikäänkin olen ehtinyt ennen heitä.

Mainokset