Rohkeus

by Michael Tillman

Minä olen tänään heittäytynyt rohkeaksi, ennakkoluulottomaksi ja  vähän  villiksi. Ajattelin, että nyt on aika ryhtyä selaliseksi, sillä ensi vuonna ei enää kykene. Kuusikymppiset ovat  vanhoja pieruja.

 Aloitin elämäni ensimmäisen kerran  lukemaan Kauko Röyhkän  kirjoittamaa kirjaa. Kädet vapisevat. Sielu hiemaan yökkäilee, mutta 100 sivua on  nyt takana Röyhkää, eikä  lukijassa ole vielä verinaarmua, saatika muutakaan  näkyvää vammaa.

 Oulun murteelle  on mukava hihitellä. Se on minusta  vähintään yhtä hassua kuin Turun seudulla  puhuttu puhe.

 ”Haluakko nää pähkinöitä ?”

 Lukija tuntee itsensä  oululaisen eläintarhan simpanssiksi.

 ”Pyörälläkkö nää tulit ?”

 No, teksti on  muuten sujuvaa.  Jopa niin sujuvaa, että  minua hieman harmittaa taas epäluuloisuuteni. Kun en ole Röyhkän musiikkiin  koskaan syttynyt, niin olen  systemaattisesti  myös ynsinyt hänen kirjoituksensakin. Semmoista se on.

 Röyhkän  tiet tangeeraavat  omiani Rattori-lupin tiimoilla. Ehkä hänkin on käynyt Hovinarrissa aikoinaan. Olemme Röyhkän kanssa eläneet  sitä aikaa, kun  pohjoisen ja etelän välinen  liikenne  hidasteli  Oulun kohdalla  siinä määrin, että rattailta putoili sekä pohjoisen, että etelän ihmisiä  Oulu oli 40 vuotta sitten  minusta Suomen merkillisin sulatusuuni. Baaritiskillä saatoit törmätä poromieheen taikka Pihtiputaan lentojätkään.

 Nykyään tuosta  sekahedelmäsopasta on jäljellä vain Oulun  Kärppien kannattajajoukko. Muuten  oululaiset ovat  nykyään käpertyneet itseensä ja slummiutuneet . Moottoritie vie virran ohi kaupungin. Nokian haaksirikko vie  nuoret aikuiset pois kaupungista. Varuskunta ei tuo enää varusmiehiä katukuvaan.Vapaita vuokra-asuntoja on tarjolla jokaiselle tulijalle kymmeniä kohtuuhintaan.  Oulu on muuttunut minulle tuntemattomaksi. Oulua voi  näköjään muistella enää Röyhkän  kirjojen avulla.

 

Mainokset