Sadeyö

by Michael Tillman

Mietin tuota sadetta. Muistelen lapsuuttani. Tiilikatot olivat mukavia sateella, sillä ne eivät pitäneet pahaa meteliä. Tässä kuvassa  olen  taatusti tiilikaton alla, sillä ilmeeni on rauhallinen  ja sopuisa.

Myöhemmin sitten olen  ollut hajoittamassa pärekattoja aina kun on jostain saatu  rahaa  peltiä  varten. Tiilikattoja tehtiin kuusikymmentäluvulla, mutta sen jälkeen tehtiin sitten hapertuvia ja  vuotavia huopakattoja, kunnes Rannila ja kumppanit älysivät  ryhtyä  rypyttämään peltiä

Pärekattojen päälle  saattoi  naulata joskus ruoteet suoraan, ilman, että piti hajoittaa mitään. Sen jälkeen nostettiin  traktorinlavalta pitkiä peltejä sille, jonka tehtävä oli  siellä ylhäällä liukastella ja  naulata  suikale  kiinni niin, ettei se edellisen suikaleen kanssa  kovin pahasti  hammastanut.

Nyt  omakotitalon katto  ropisee  tosi voimakkaasti. Siihen ääneen on mukava nukahtaa. Kun  sängyssä on  paksumpi  täkki ja vesi pysyy ulkopuolella ja  työpäivä on vasta  kahden yön takana, kaikesta voi nauttia hyvällä omallatunnolla.

Synkän lokakuun sateen voittaa vain  heinäkuinen sade.  Olisi mukava  olla  maalaistalon  vintissa, lukea vanhoja  lehtiä ja kirjoja ja kuunnella, miten ulkona  lämmin  kesäsade ropisee. Sade merkitsi maatalossa  aina  sitä, että useimmat työt taukosivat ja  väki huilasi taikka teki sisähommia.

Sade oli pikkupojalle hieno asia silloin.

Mainokset