Itkuja

by Michael Tillman

Työkaveri kävi  kertomassa  omia työpaineitaan. Sanoi  tutkivansa  pankkinsa kanssa sitä, pärjäisikö  putkessa.  Meinasin sanoa, että eipäs etuilla. Minut sentään on irtisanottu ja  minulla on jäljellä 10 työpäivää. Minä olen  etuoikeutettu. Eivät ne voi haaveilla  eläkeputkesta, jotka ovat toistaiseksi  jatkumaan tarkoitetussa työsuhteessa. Jos kaverilta petävät hermot, ne antavat hänen  opetuksensa minulle ja peruvat irtisanomiseni. Minä olen  loukussa sitten. Olen aseeton. En voi enää rutista ja rähjätä omasta tilanteestani.

Sanoin työkaverille, että olen sikäli onnellisessa asemassa, että pääsen  elämäni ensimmäisen kerran pitämään äidinkielen oppitunteja  10 päivää ennen työurani loppumista. Mikä onkaan kauniinpaa.  Sen jälkeen  tällainen pöytälaatikkorunoilija voi rauhassa mennä. Sanoin, että  luen pennuille omia runojani ja novelliretosteluja.

Sitten  kirjoitamme tajunnanvirtatekniikalla 250 sanan  ainekirjoituksen  siitä, miltä  moposta tuntuu, kun se seuraa vaaleanpunaista  skootteria. Erityisesti keskitymme sisäiskertomuksiin. Annamme puheenvuoron mopon  istuimelle. Annamme sen tilittää tiivistä tunnelmaa, kunnes liitämme vielä   mukaan kertomuksen  verhoilijasta, joka joutui irtisanotuksi mopotehtaalta sen jälkeen kun  istuimet päätettiin tilata Bulgaariasta. Verhoilija  sisäisti pahanolontunteensa  lopulta omaan äitiinsä, joka oli aikoinaan elänyt lyhytaikaisessa  suhteessa bulgaarialaisen    muusikon kanssa. Nuori verhoilija on  siitetty kiihkossa, joka nyt sitten  kostetaan  toiselle ja kolmannelle  sukupolvelle työpaikan menetyksenä  ja bi-polaarisena tuskana.

Sanoin työkaverille, että olosuhteet ovat ehkä ankeat ja hullunkuriset. Ei anneta sen  häiritä. Revitään  työpsykologinen nirvana  hommasta vaikka väkisin. Ei ne voi enää toista kertaa ainakaan minua erottaa. Ja kun minä lähden, sinä saat vielä minunkin  tehtäväni.

ööööööööö – Kopio

Mainokset