Turvallisuus

by Michael Tillman

Työturvallisuus

Huomenna pääsen valistamaan  nuorisoa  työturvallisuus-aiheella pari tuntia ja sitten koko iltapäivä kuluukin  äidinkielen lehtorina. Äidinkieltä ei nuoriso kovin seksikkäänä aiheena pidä. Joudun siis  hakemaan raflaavuuden ja  huomion  työturvallisuuden puolelta. Se on siinä mielessä kiintoisa ja kiitollinen aihe, että aineistosta on suorastaan runsauden pula.

Äidinkielen kohdalla taas  näyttää siltä, että  joudun esittelemään Rauman giälen perusteita, jotta huomenna saan  nuorison pysymään hereillä.

Kieli on  hankala juttu. Minä esimerkiksi en suostu syömään kieltä ollenkaan. Se on nystymäistä, karheaa ja kumimaista purukumia, joka on ollut jo monta vuotta jonkun toisen suussa. Vain vastasyntyneet  vasikan kieli on mukava, kun se nuolee lähelle änkeävän ihmisen   kättä.

Joka kerta, kun teen  kotiseutumatkan Ala-Satakuntaan, puhekieleni muuttuu  murteelle. Yhden yön reissun jälkeen  puhun paikallista murretta keskiviikkoon asti, kunnes puhe taas  hinautuu kirjakielenomaiseksi. Pidemmän  vierailumatkan jälkeen kuluu viikosta kahteen ennen kuin opiskelijat saavat  puheestani taas mitään selvää. Puhelu Rauman seudulle muuttaa  puheeni  kummalliseksi noin 3 tunniksi.

Muutamia vuosia sitten huomasin, että nuoriso  lueskelee  jotain sarjakuvalehteä innolla luokassa maanantaina, kun  pidin taas luentoa ihmisten johtamisesta. Pyysin, että he laittaisivat sen syrjään, jotta en joutuisi kilpailemaan jonkun  lipareen kanssa heidän huomiostaan. He pyysivät kauniisti, että he voisivat  sitä lehteä kierrättää ja  selailal, sillä se kuulemma auttaa heitä  ymmärtämään opetusta.

” Mikä se semmoinen lehti on ” – kysyin.

No, se oli raumangiälinen Asterix. Nuoriso oli ostanut sen R- kioskilta ja yritti opetella  sanastoa  epätoivoisesti. Minua asia suuresti  huvitti ja joku helkkarin lämmin tuulahduskin saattoi  sisikunnassa ailahtaa. Yritin pitää alventtini totisena.

Olen muuten tänään ollut urheilukilpailussa. Se on merkittävä uutinen, sillä vakavissani edellisen kerran kilpailin 4:llä  luokalla kansakoulussa  hiihtokilpailuissa. Kierrettiin Ämmämäkeä. Pelkäsin eksymistä ja sitä, että sukset katkeavat ja jään  sinne ladun varteen. Pelkäsin häviämistä. Minua suorastaan vitutti koko homma. En tosin silloin osannut  käyttää tuota sanaa.

Tänään  jännitin ja  hikoilin  osittain samojen  asioiden vuoksi. Yksitoistavuotiaana  olin luokkani viides ja sain lusikan. Tänään olimme parini kanssa  20 parin joukossa  sijalla 16. Emme saaneet palkintoa. Hämmästyttävää oli kuitenkin se, että ensimmäisen kerran elämässäni  oli  lopulta suhteellisen  rauhallinen ja tyytyväinen  kilpailutilanteessa. Minua ei tänään ole vielä vituttanut yhtään. Peli kulki  tökkien, mutta ihan siedettävästi. Sain jälleen uusia ystäviä. Ja saattoi olla, että minä olin ainoa, joka kävi tulostaululla  laskemassa omaa sijoitustaan. Muut seurustelivat  ja  ilakoivat ja  lähtivät koteihinsa.

Tarkkana on pakko  olla. En millään haluaisi  ryhtyä kipinän saaneena  kilpailuhulluksi. Pelkään kuitenkin niin, että koska olen elämäni aikana niin  häikäilemättömästi pilkannut kaikkia  numerolapun rintaansa laittaneita, Jumala tässäkin asiassa  minua kovalla kädellä opettaa ja  loppuelämäksi   pistää golf-kilpailuja kiertämään.

 

 

 

Mainokset