Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: Touko, 2013

Lyönti

Mäkinen mietti tiitikun väriä. Kärryssä oli neljä pitkää tikkua ja kaksi lyhyttä. Lyhyet olivat molemmat valkoisia, joten  niistä Mäkinen ei välittänyt. Neljä pitkää taas olivat kolmea väriä. Mäkinen oli ne asetellut  kärryssä oleviin reikiin. Oikealla oli ensimmäisenä  puunvärinen tikku. Sitten oli sininen tikku. Toisella puolella oli kaksi valkoista tikkua.

Valkoinen tikku  symboloisi tietenkin puhtautta ja vilpittömyyttä. Jos ottaisi  sen, voisi ajatella, että  kaikki synnit puhdistuisivat ja sitä kautta lyönti onnistuisi erinomaisesti. Sininen tikku olisi taas isänmaallinen. Jos ottaisi sen, voisi ajatella, että pallo lepäisi siinä hartaana ja  täynnä paatosta. Se voisi lentää käsikranaatin lailla  kohti  lippua ja reikää.

Puunvärinen tiitikku olisi sekin isänmaallinen. Sen valitsemalla voisi  antaa signaalin  kotimaisten arvojen puolesta ja metsäteollisuuden  menestyksen alttarilla voisi kumartaa  arvokkaasti. Lyöntikin ehkä onnistuisi.

Mäkinen oli pelkuri. Hän valisti valkoisen tikun, koska se oli niin puhdas ja koska se oli samanvärinen kuin pallo

Kärryssä oli kolme palloa.

Oli tehtävä valinta. Valkoisen kanssa sopii valkoinen, se oli selvää, ja helpotuksekseen Mäkinen saattoi todeta, että kaikki kolme palloa olivat valkoisia. Tuo etumainen pallo tietenkin  on jonossa ensimmäisenä, ja sen kuuluisi päästä tiitikun päälle  tasapainoilemaan. Wilsonin pallossa  oma merkki taas on kaikkein kirkkain ja punaisin. Se pallo on siisti ja siinä  pinnan  kuviointi on ehjä. Se pallo tuntui Mäkisen  käteen nihkeältä, puhtaalta ja  räyhäkkäältä. Kolmas pallo oli Nike –pallo. Se tuntui Mäkisestä kovin amerikkalaiselta ja kovin vieraalta.

Mäkinen poimi etumaisen pallon. Hän oli löytänyt sen  ojasta. Hän toivoi, että hänen lyöntinsä jälkeen se ei enää palaisi ojaan. Mäkinen ajatteli, että hän antaa pallolle uuden elämän.  Kimi oli kuollut ja haudattu. Martti oli maannut haudassa jo vuoden. Mäkinen ajatteli, että kohta on hänen vuoronsa maata maan sisällä ja miettiä lyömättömiä lyöntejä ja lentämättömiä palloja.

Etumainen pallo seisoi nyt ylväästi valkoisen  tiitikun päässä. Mäkinen asetteli tikun korkeuden  siihen, mihin hän  se ajatteli kuuluvan. Lyönnit olivat  epävarmoja. Oli aivan sama mille korkeudelle  sen pallon asettaa.

Mäkinen asetti  rautanelosen pallon taakse. Hän ajatteli, että jos hän ryhtyy  miettimään vitosen ja nelosen  välillä, hän tuupertuu tähän ja ne löytävät hänet kärryn vierestä hengettömänä. Vitonen olisi voitto koulussa. Se ei ehkä kuitenkaan kantaisi perille asti. Neloseen Mäkinen oli luottanut aina. Se tulisi liikoja yrittämättä ja siihen numeroon voisi aina luottaa kuin  Jumalaan.

Piti kääntää lapa pystyyn. Piti kääntää se etukumaraan. Muuten  lyönnistä tulisi ohut. Pallo pyörisi nolosti muutaman metrin. Sitten piti muistaa pitää katse pallossa. Piti tuijottaa sitä hievahtamatta, vaikka  koko  pelastusarmeija marssisi ilman vaatteita  ohi lyöntipaikan. Mäkinen mietti hetken  pelastusarmeijan upseerin piilo- ja ilmifunktioita. Hän mietti, oliko hän tehnyt suurenkin synnin, kun oli elämänsä aikana opetanut sen asian noin tuhannelle  nuorelle ihmiselle. Jos kaikki onkin ollut turhaa. Lyönti epäonnistuu. Se on se merkki.

Mäkinen katsoi rystysiään. Ne näkyivät, joiden pitikin. Pakolliset olivat  piilossa, luvalliset näkyvissä.  Mäkinen nosti leukansa. Hän kurotti kätensä pitkiksi niin, että niitä sattui. Hän tiesi, ettei sekään oikeastaan riittänyt. Vielä piti  viedä mailaa taaksepäin ja sitten saada se taittumaan  ranteesta  kulmaan. Sekin olisi turhaa oikeastaan  tässä tilanteessa, kun pallo lepäsi ylärinteessä.

Nyt riittäisi  epäonnistunut  svingi. Jos nyt kaikki onnistuisi, maila kaivautuisi  syvälle kentän pintaan.

Perässätulija nostivat lipun edellisellä viheriöllä. Mäkinen tiesi tuhoutuvansa. Aikaa ei ollut enää sekuntiakaan. Hän luovutti. Maila nousi kiivaasti kohti taivasta. käsivarsi koukistui. Vartalo oli jäykistynyt. Mäkinen aloitti mailan alastuonnin, mutta jaloista oli tunto pois. Ruoska ei puhu. Piiska ei synny.  Mäkinen tiesi epäonnistuvansa taas, niin kuin aina ennenkin. Hän kiihdytti mailan  liikerataa entisestään ja odotti  pelastavaa napsahdusta. Maila taittui aivan liian nopeasti. Mäkinen tajusi valkoisen etääntyvän aivan liian hitaasti. Se  ryömi pitkin nurmikkoa kohti ojaa.

Mäkinen ajatteli, että semmoisessa ojassa voisi olla rapuja. Hän mietti sitä, että rapujen avulla voisi houkutella uusia pelaajia seuraan. Olisi mukava juoda snapseja ja  imeä  rapujen saksista  mehuja. Otettaisi ryyppyjä ja  myöhemmin yöllä lähdettäisi  jonkun mökille, josta voisi herätä aamulla. Voisi  herätä aamulla ennen muita, kattaa pöytä, laittaa mysliä pöytään ja sen jälkeen kierrellä  unisia vuoteita ja kysellä, miten  ihmiset haluavat  munansa keitettävän.

Tauko

Palaan jälleen  seuraanne.
Ihana työterveyshoitajani menetti  eettis-moraalisen  kontrollinsa  työterveystarkastuksessa toissa päivänä,  hyvien verenpaine-lukemieni  vuoksi ja  suositteli  minulle  työelämään ja sosiaaliseen mediaan paluuta. Sen lisäksi hän unohti pyytää minua kuulotestiin ja vain  vienosti vihjaisi  omaan kyltymättömään haluunsa  päästä vuodattamaan kolestroli- vertani  näyteputkiloihin.
Tänään oli siis viimeinen  virkavapaa-päiväni.
Kävin töissä kolme tuntia purkamassa työpöydälleni kertynyttä postia.  Minkä jälkeen tunsin taas itseni sairaaksi, ja lähdin uudelleen  sairauden  pakottamalle virkavapaudelle golfkentälle.
Maanantaina  meinaan ottaa niskalenkin  organisaatiosta ja se  tarjoamista työhaasteista. Lähden  kiertämään pitkin Suomea. Lähden tapaamaan ihastuttavia  opiskelijoita.  Huomenan ryhdyn  kirjoittamaan.  Kummallisia tarinoita on kertynyt päänuppiini. Matkustelusta johtuen en niitä voi ihan joka päivä kirjoitella. Jotain on kuitenkin luvassa, jos  jäljellä on hiljaiselon jälkeen edes yksi kuulija.
Lepakot ovat siis lähteneet. Tilalle  ovat tulleet uudet ystävät. Minulla on nyt  ruukuissa 24 chili-kasvin  terhakkaa  tainta. Minua viehättää  puutarha ja golf. Tosin olen  varannut itselleni  juhannuksen  jälkeiselle viikolle myös BMW 800 S – vekottimen, jolla meinaan  kiertää parit lavatanssit itäisessä Suomessa.
Tarinoita  on siis luvassa siltäkin retkeltä.
Mukava olla taas jengissä mukana !

La Guita

Isäntä sanoi, että saunaan voisivat ensimmäiset mennä. Sillä oli toisessa kädessä sangollinen kylmiä olutpulloja ja toisessa kädessä  se piti lahjaksi saamaansa sherrypulloa. Se piti siitä hyvää huolta.
Nuoret miehet riisuivat vaatteitaan tottuneesti. Ne olivat joutuneet Suomessa jo pari viikkoa saunomaan ja perehtyneet siinä lomassa olueen ja kirkkaisiin juomiin.
         Mukavia poikia
Isäntä aukaisi pullon ja tarjosi minulle. En sen lahjapullosta osannut maistiaisia ottaa. Sanoin, että minä ajan.
Saunasta alkoi kuulua vierasmaalainen  laulu. Isäntä sanoi sen laulun tunnistavansa, sillä sitä oli suomalainen miessolisti laulanut 70 –luvulla semmoisissa tilaisuuksissa, joissa oli  muisteltu sisällissotien sankareita. Minä muistelin kappaleen sointuja ja sitä, miten käsi vaihtaa paikkaa otelaudalla niin, että kuulija voi kuulla sormen liikkeestä  syntyvän pienen äänen.
         Elämä on julmaa
         Oletko koskaan lukenut Lorcaa ?
         En.
         Minä se pienenä luin sitä paljon.
Sanoin isännälle sitä asiaa arvostavani paljon. Se joi kuivaa sherryä pullon suusta ja usutti meitä saunaan vieraiden perään. Se sanoi kysyvänsä nuorilta miehiltä Lorcasta.
Pimeässä saunassa laulu yltyi. Isäntä puhui kömpelöä englantia. Vieraan eivät siitä mitään ymmärtäneet, mutta nyökyttelivät kovasti. Jalkapalloilijoiden ja oluen avulla saatiin keskustelu käyntiin.
Suomalaiset pelaajat oli äkkiä käyty läpi. Saunaan tuli hiljaisia hetkiä ja hiljaista puhetta. Päättelin siitä, että minusta ja isännästä puhutaan.
         Meistä vissiin puhutaan
         Osaavat aika huonosti kieliä.
Ajattelin, että aavistan kiinaksikin sen, jos olen jonkun mielessä ja puheessa.
Oli pakko kaivaa saunavihdat esille. Niiden avulla saatiin osa nuorista miehistä järveen ja pukuhuoneeseen.
Isäntä selitti nuorille alakuuta ja yläkuuta ja sitä, missä vaiheessa koivusta piti oksa taittaa vihtaa varten, että se vihta hyväksi tulisi. Isäntä otti sherryä  kielitaitonsa tueksi ja  selitti nuorille miehille vihdan sitomista.  Se käytti demonstraationsa  apuvälineenä pullon kaulaa.
Viimeiset vieraan lähtivät järveen. Isäntä sanoi minulle, että suuri meteli ja mökä näistä kansainvälisistä ihmisistä lähtee parilla pullolla olutta. Se piti semmoista asiaa hienona juttuna ja sanoi se olevan edullistakin. Meidän  pimeässä  luterilaisessa ilmastossa  mies tarvitsee  koko pullon kirkasta ennen kuin sitä mitkään asiat  edes hymyilyttävät.
Saunottiin hiljaisia löylyjä.
Saunan eteisessä ei ollut ketään. Rannasta kuului mekastus. Käytiin  pesemässä itsemme  järvessä. Jätettiin ne äänet sinne ja käveltiin pukemaan mökkiin.
Levittelin syömisiä pöydälle. Ajattelin, että oma porukka putsaisi pöydän varttitunnissa, mutta näiden kanssa tähän menee vielä kaksi tuntia ja sitten vielä  pari tuntia ajoa  kaupunkiin läpi pimeyden.
Isäntä otti sherryä aperitiiviksi. Se muisteli varkain juoneensa pienenä poikana isoäitinsä Santa Lucia – pullosta pieniä maistiaisia. Sanoin sille, että se taisi olla Madeiraa ja kotoisin ihan eri maasta kuin Lorca ja se sen  kourassa  oleva sherry.
Se ei pitänyt puhettani  pahana, vaan kiitteli. Se sanoi niin monien maiden juomia elämässään maistaneen, että se ei osannut kaikista eroa tehdä. Se puhui seuraavaksi rommista ja Kuuban sikaritytöistä, jotka  patukat  pyörittelevät  reisiensä sisäpintoja vasten. Se sanoi minulle laajastikin tutustuneensa eri kansojen ja kulttuurien  juomiin ja nautintoihin.
Sisään  ryntäsi Xavier. Se oli vaalea. Tunsin sen siitä.
Se puhui  ja huusi nopeasti espanjaa ja oli hätääntyneen  näköinen. En saanut sen puheesta selvää. Se  pyyteli apua, sen ymmärsin. Ajattelin, että järvessä makaa nyt vieras mies. Se höpötti saunasta ja saunasta ja Franciscosta ja Montsesta.
Mentiin  saunalle.
Pukuhuoneen lattiaa oli purettu lautoja irtivääntämällä. Nuoren Jeesuksen näköinen mies oli kontallaan maassa ja itki. Näin, että se hakee jotain maasta. Xavier näytti minulle kaulassaan olevaa kultaista ketjua. Näin, että Franciscolla ei sellaista ollut. Se yritti omaansa etsiä lattian alla olevan rojun seasta, mutta näin, että se sekoittaa kaljapullonkorkkeja, sammalia ja  muuta rojua niin, että pimeydessä on mahdotonta mitään löytää.
Sanoin isännälle, että pojan tyttöystävä on sen kultaketjun antanut. Sanoin, että siellä päin tytöllä voi olla nimenä Montse.
Isäntä seisoi puhumattomana. Se otti pullon tyhjäksi yhdellä ryypyllä ja käski Franciscon  nousemaan  ylös. Sen piti tarttua sitä olkapäästä, ennen kuin  se sai pojan havahtumaan. Poika nousi, sillä näin, että se  uskoi isännällä olevan jonkun taikatempun takataskussaan, jolla se taikoo kultaketjun  lattian alta romun seasta esille ja pelastaa hänen elämänsä ja suhteensa.
Isäntä ohjasi pojan  rauhallisesti ulos saunan eteisestä ja sitten se näytti humalaisella eleellä muillekin vieraille, että siirrytään ulos nurmikolle. Mentiin  kaikki.
         Isäntä otti  sangosta  oluen. Katsoimme sen liikkeitä. Vieraan seisoivat hiljaa  kehässä.
         Minä etsin sen päivänvalossa. Lähetän sitten perässä.
Sitten  isäntä meni  saunan eteiseen. Me jäimme  odottamaan ihmettä. Odotin, että se hakisi vahvaa rautalankaa ja tekisi siihen  koulun ja  löytäisi sen ketjun ja että kaikki epätoivo kaikkoaisi pois.   Kuulin äänestä, että se ryhtyi sovittamaan lattialautoja paikoilleen, eikä aikonutkaan ihmetekoja tehdä.
Francisco  ryntäsi saunalle ja heittäytyi  maahan. Se ryömi matalana kuin käärme rakennuksen alle ja alkoi itkeä  ja vaikerrella suureen ääneen. Se huusi jotain, ja joukosta juoksutettiin sille  sytkäri, että se näkisi  erottaa pullonkorkit kultaesineistä. Saunan eteisessä isäntä hurjistui valosta ja liekistä. Se kantoi lämmintä pesuvettä saunasta kahdella sangolla ja kaatoi sitä  lattian  raosta alas etsijän niskaan. Se kantoi kaiken veden saunasta.
Kirottiin ja huudettiin monen ihmisen voimin ja monella kielellä. Francisco lupasi mennä hirteen. Ymmärsin sen siitä, miten Xavier  piti  leukaansa  kohotettuna ja riiputti kieltään ulkona
Minä sanoin niille, että vamos.  Ne nyökkäsivät totisina. Itkevää Franciscoa oli hankala saada  pukemaan. Se oli saunareissulla  tullut  paljon likaisemmaksi, mitä se oli tullessaan. Xavier hoivasi ja höpötti Franciscon korvaan lohduttavia sanoja.
Kannettiin autoon vaatenyyttejä.  Yritin kiittää isäntää vierailusta, mutta se ei suostunut minulle kättä antamaan. Näytettiin rivoja merkkejä ja eleitä ja isäntä näytti hirvikokeen kylmälaukauksia vielä siinä vaiheessa kun autot jo liikkuivat.
Autossa sanoin  nuorille miehille, että Tampereella  oli joskus semmoinen  ravihevonen, jonka nimi oli Vamos. Sanoin niille  vielä senkin, kuka sitä hevosta  yleensä ajoi ja millaisia aikoja se  juoksi. Näin niiden ilmeestä, että ne tiesi Tampereen.



PS:

Tämän päivän tarina on sikamaisen huono  ja tyhjänpäiväinen  ja ontto. Syy on tietenkin kirjoittajan, mutta  osittain myös elämän. Tämä päivä on ollut huono.  Olen tuskaillut hammaslääkärin  tuolissa.  Olen sekoillut kaupoissa. Olen  laiskotellut  ja tuhlannut koko päivän . Sen lisäksi  kirjoitin huonon tekstin, ja julkaisen sen, jotta näkisitte kaikki, miten huono päivä minulla  oli.

Päivän kruunasi  Saarioisten  tarjouspizza. Oikea laattojen laatta. 

No,  hyvä on kuitenkin tietää, että tästä voi ihminen päästä vain ylöspäin.

Ehkä päänuppi alkaa myös vähitelleen  tyhjenemään lepakoista.

Kirkkain väylä

Paloauto kiskoi romua pois ajoradalta. Miehet huutelivat toisilleen ja kyselivät minulta etupyöristä. Niitä ei löytynyt mistään.
         Mikä viikonpäivä nyt on?
Ajattelin sanoa palomiehelle, että perjantai, vaikka nyt olikin keskiviikko. Se kysyi vielä, olinko ollut autossa yksin, mutta siitä vastauksesta en ollut varma. Niitä  ei kiinnostanut kuka, vaan  se, oliko vai eikö ? Occamin partaveitsi  heilahti ja leikkasi epämääräisen selitykseni  viipaleiksi.
         Tuliko  ketään vastaan ?
Sanoin, että en tiedä. Ajattelin, että yritän pelastaa minä pelastettavissa on. Toisaalta, harkitsin  asioiden  sekoittamista ja monimutkaistamista.
Poliisit tulivat. Menin sinne päin, sillä olin varma, että nekin  haluavat tästä jutusta  selvitä yksinkertaisella selityksellä nopeasti ja kivuttomasti.
         Minä ajoin.
Poliisi sanoi nimensä. Minä sanoin omani. Se tarjosi puhalluspilliä minulle. Minua heikotti se puhaltaminen. Ajattelin, että pyörryn tähän kohta ja kun herään sairaalassa, koko tapausta ei ole ollutkaan. Auto on ehjänä työpaikan tallissa ja minä istun takan edessä ja lisään puita liekkeihin.
Ambulanssi tuli hiljaa ja varoi lasinsiruja. Sisällä istui kaksi naista. Kuljettaja katsoi  romua ja  toinen nainen minua. Ambulanssin perässä tuli hinausauto. Sen hytissä oli vain yksi mies.
         Nukuitko rattiin?
Nyökkäsin. Sanoin lähteväni kotiin. Poliisi sanoi, että voisin mennä, mutta ambulanssin nainen otti minua käsivarresta kiinni ja sanoi, että minä lähden sen mukaan. Sanoin sille, että siitä on pitkä aika, kun nainen  on viimeksi ottanut minua käsivarresta kiinni  ja sanonut ottavansa mukaansa.
Toinen  nainen tuli taakse  viereeni ja toinen  hyppäsi kuljettajan paikalle. Se  lähti ajamaan ihan väärään suuntaan, sinne, mistä minä olin tullut. Istuin vuoteella ja katselin tietä. Maisemat tuntuivat oudoilta ja erilaisilta, vaikka olin satoja kertoja ajanut tästä. Autot antoivat meille tietä. Niissä olevat ihmiset luulivat, että sisällä on verisenä mössönä kuoleva ihminen taikka kohtauksen saanut vanhus. Tienvarsilla ihmiset pysäyttivät liikkeensä ja kääntyivät katsomaan meitä. Minun teki mieli puhua niille kovaäänisen kautta. Minua pelotti se, että välissämme oli maitolasia ja peltiä, eikä kukaan tiennyt, kuka täällä sisällä on.
Olisin puhunut niille usvasta aamuöisellä pellolla. Olisin kertonut niille Rawlsin  oikeudenmukaisuusperiaatteesta. Olisin  opettanut  heille kovaäänisen välityksellä sen, missä järjestyksessä suuret filosofit elivät täällä maanpinnalla. Aristoteles, Sokrates, Platon, muistakaa kaikki ASP, asuntosäästöpalkkio. Kun olisimme ehtineet sairaalaan asti, olisin aurannut  sata kilometriä pitkän  uoman tiedostamattomuuteen. Se väylä olisi tällä hetkellä kirkkain   väylä koko maassa ja sitä tulisivat ensi viikolla katsomaan  ihmiset tiedekunnista ja korkeakouluista.
Sanoin hoitajalle, että Idin alueeni  syöttää nyt  ajatuksiini  outoja juttuja. Juttuja, joista en vielä aamulla tiennyt mitään. Kysyin siltä, tulisiko se minua pitämään kädestä kiinni, jos minuun sairaalassa neuloja ryhdytään työntämään.
Se kirjoitti puhumattomana paperille varmoin liikkein tekstiä. Ajattelin, että se antaa minulle mailiosoitteensa ja puhelinnumeronsa niin, ettei sen kaveri ratin takana näe. Niiden ammatti on kovettanut ne sillä lailla, että ne eivät enää pysty luomaa tavallisia suhteita ja niiden on pakko pokata miehiä kuormasta.  Ensi vuonna MOT  tekee siitä jutun ja haastattelee  uhriksi joutuneita miehiä.
Minä mietin, mitä minä laittaisin päälleni haastatteluun. Mietin sitäkin, kuinka paljon postia saisin haastattelun jälkeen ja mitä minä niille kaikille vastaisin.
Tultiin kaupunkiin. Ambulanssi ajoi  eri katuja, joita olin itse tottunut ajamaan. Olin  eristyksissä. Täällä ihmiset eivät enää kääntyneet katsomaan meitä. Olin kaikille heille yhdentekevä. Olin täydellisesti koneiston haltuunsa ottama ja itselleen pyhittämä. Organisaation riittimenot muuttivat minua jokaisessa liikennevalossa ja jokaisessa ryhmityksessä. Minut sulautettiin  suureen tuntemattomaan. Ymmärsin nyt, että yhteisö pelkäsi minua niin paljon, että se halusi laventaa  minun  sieluni kokonaisluvut niin suuriksi, että kukaan ei enää voinut niitä havaita. Minä sulauduin kaikkeen olevaiseen ja kaiken ylle  laajana ja voimallisena. Istuin ambulanssin katolla ja katselin  säde-katseellani  auton katon läpi  alas vuoteelle.
Katselin tätä kaikkea ja ihmettelin, kuinka minä lopultakin ymmärsin  nyt aivan kaiken.