Äänet ja valo

by Michael Tillman

Rannassa Heikkinen kuunteli sarvipöllön ääntä vielä kerran kuulokkeilla. Ääni oli kummallinen. Se kaikui ja kumisi. Nauhalla kuului puiden huminaa välikohdissa.
Hän oli opetellut pöllön ääntä  pirtissä  koko iltapäivän. Kissa oli katsonut kummissaan ja häipynyt. Se oli katsellut koskenkorvapulloa ja Heikkistä,  mutta  ääntä se vierasti. Heikkinen oli pitänyt aina välillä taukoja, mutta kissa ei ollut palannut. Tyhjään pulloon puhaltaminen oli Heikkistä pyörryttänyt
Pitäisi syödäkin. Mutta kun ei ole nälkä.
Heikkinen oli  Internetistä kuunnellut  tiistaista  asti  väsymättä sarvipöllön ääntä. Semmoista pilliä ei kaupoissa ollut. Oli  tullut hätä asian kanssa. Sorsapillin ääni on liian rääkivä. Kiimaista peurapilliä taas Ritva ei ollut hyväksynyt. Se oli kansalaisopiston sukututkimuspiirissä sanonut, että sen mies on hirviporukassa. Ritva oli sanonut sen miehen suvussa hirvimiehiä olleen jo pari sataa vuotta. Linnuista sen mies ei kuulemma tiennyt mitään.
Heikkinen laittoi soittimen kiinni ja kuulokkeet  taskuun. Hän varmisti, että vetoketju oli kiinni. Sitten hän avasi toisen  taskun sen verran, että tyhjän viinapullon kaula tuli näkyviin. Siitä sen saisi  helposti otettua esille.
Rantamännyssä oli hyvin askelmia. Pienenä Heikkinen oli tästä puusta hävittänyt muutaman variksenpesän. Murrosiässä  hän oli  siihen puuhun tuonut telkälle pöntön.  Loppuvuodet  olivatkin kuluneet Golanilla ja Rompalla keikkahommissa. Pari kertaa Heikkinen oli käynyt kotipuolessa hautajaisissa, mutta mäntyyn hänellä ei niillä reissuilla ollut mitään asiaa. Hän ajatteli, että kuolema on kohta edessä. Olen palannut lapsuuteni mäntyyn tyhjän pullon kanssa.
Heikkinen nojautui runkoon. Hän katseli lahden yli  vastarannalle. Mökillä näkyi vielä valoa, mutta Heikkinen tiesi sen kohta sammuvan. Usvaa oli nousemassa.
Hän  nosti pullon huuliensa eteen ja puhalsi.  Ääni kaikui illan hiljaisuudessa  pelottavana. Ritva oli sanonut, että se ääni kantaa helposti metsässä  kilometrin ja  veden yllä se kantaisi koko järven alueelle. Heikkinen oli väittänyt  kansalaisopiston parkkialueella  Ritvalle sarvipöllön viihtyvän  metsiköissä ja peltolänteillä,  eikä rantakaavatonteilla veden ääressä.
Ritva oli väittänyt vastaan. Se oli kiusoitellut Heikkistä sen äkkiä virinneestä lintuharrastuksesta. Se oli sanonut, että taitaa Heikkinen olla kottaraisista kiinnostunut enemmän kuin sarvipöllöistä.
Heikkinen puhalsi uudelleen pitkän sarjan. Valot mökillä  sammuivat. Yläkertaan syttyi yksi valo. Sitten sekin sammui. Heikkinen puhalsi lisää. Keskiyössä kaikui  ja järvi  kellui aavemaisena. Rannassa  iso kala ajoi takaa pienten kalojen parvea. Veden pinnalla vana leveni.
Lahden takaa  vastasi toinen sarvipöllö. Heikkinen kuunteli ääntä lumoutuneena. Siinä oli erilainen sävy kuin Heikkisen  äänessä. Tämä ääni oli jotenkin pehmeämpi ja pyöreämpi ja jutustelevampi. Heikkinen ajatteli, että  Ritva  puhaltaa  miehen singlemalt –pulloon ja sen vuoksi  se ääni on jotenkin kypsempi ja  kokeneempi ja kutsuvampi. Hän häpesi hetken omaa kossupulloaan. Tähän hän oli elämässään tottunut, eikä ollut aikaisemmin mitään muuta kaivannut.
Pihalla Heikkinen nosti kaivosta ämpärin. Viinipullo tuntui kylmältä. Heikkinen koitti sen pintaa poskellaan. Pullo viilensi nopeasti kuuman ihon. Vesi kasteli paidan. Kissa istui portailla ja katseli uteliaana. Heikkinen istui sen viereen.
Pihanperällä oli ruosteinen perunanistutuskone. Siinä oli asunut yhtenä kesänä västäräkki. Isä oli sanonut, että hän ei henno sillä vehkeellä pellolle lähteä. Äiti oli siitä suuttunut puhumattomaksi ja pitänyt mykkäkoulua elokuulle asti. Isä oli hakenut naapurista istutuskoneen lainaksi. Äidin kaupunkiin muuton jälkeen se oli sitten hakenut sieltä viinaa ja ryyppyseuraa ja vähentänyt perunansyöntiä niin, ettei omaan maahan enää vakoja oltu tehty.
Mainokset