Aamun valo

by Michael Tillman

Kaisu oli lähtenyt aikaisin  liikkeelle. Kaupungissa kadut olivat olleet  tyhjiä ja liikennevalot vilkkuneet. Ajaminen sujui sillä tavoin helposti. Ei haitannut, vaikka Erkki ei ollutkaan  neuvomassa. Vaikka Kaisusta  tuntui tänäänkin, että Erkki istui  vieressä ja selosti kaistoista ja Leijonien kokouksesta. Niiden kokousten jälkeen Erkki oli ollut yhtä puhelias kuin kihlausaikana. Häiden jälkeen se oli ruvennut hiljenemään ja kun sille oli sairaalassa syövästä kerrottu, se oli mennyt ihan puhumattomaksi.
Hautausmaalla oli aamuhämärää. Näki kulkea, mutta ei nähnyt tekstejä kivissä. Kaisu ajatteli ne vielä oppivansa kyllä, jos elonpäivä riittäisi. Sen hän oli Erkille luvannut ja sen hän kyllä aikoi pitää. Hautausmaalla voisi törmätä joskus Erkin siskoon, mutta kyllä hän senkin kestäisi. Ja muutkin sukulaiset.  Erkin isä ja äiti makasivat Erkin kahta puolta. Siihen oli Erkki halunnut itsensä. Kiveen oli jätetty aikoinaan  jo tilaa kirjoituksille.
Kaisu painoi metallisen  lyhdyn multaiseen maahan. Ruoho ei helposti enää näin syksyllä idä, mutta keväällä sitten on siistimpää. Kaisu ajatteli, että mustassa savensekaisessa maassa makasi mäntypuinen arkku ja sen sisällä mies, joka oli välillä tuntunut taakalta ja välillä taas kaikelta siltä, mitä ihmisen lapselle onnellisen lopun kirjoissa luvataan. Kaisu sytytti kynttilän ja  laittoi sen luukusta sisälle lyhtyyn. Sitten hän tarkasti  sen, että lyhty on varmasti suorassa ja Erkin nimen kohdalla.  Erkin sisaren ei sitten tarvitsisi sitä erikseen korjata ja hänelle siitä soittaa.
Penkillä oli kastetta. Sen sai  kuivaksi pyyhkimällä, mutta Kaisulla  oli mukana istuinalusta. Se olisi lämmin ja  pehmeä ja sillä jaksaisi istua, jos sattuisi olemaan pitempää puhuttavaa Erkille. Vaikka viime aikoina Kaisu oli huomannut, että  yhä vähemmän hänellä enää oli Erkille asioita selitettävänä. Voisi hän puhua tänään sille auton katsastuksesta, mutta ei siitä taida olla nyt jarrulevyjen vaihtajaksi enää.
Kaisusta  tuntui äkkiä, että lyhdyn valo oli muuttanut väriään. Tai että nyt ei enää kynttilän liekkiä tähän penkille  näkynyt niin kuin vielä äsken. Oli pimeää edelleen, eikä Kaisu oikein osannut sanoa, mikä lyhdyssä nyt oli muuttunut. Hän nousi ylös ja käveli hitaasti haudalle.
Lyhty oli nyt alempana. Kaisu katseli tarkasti lyhdyn yläreunaa ja asetti itsensä niin, että Erkin nimi oli juuri  lyhdyn yläreunan tasalla. Lyhty vajosi hiljaa. Kaisu oli siitä ihan varma.

 Erkki vetää lyhtyä hautaan!

Erkki vetää siitä metallisesta piikistä lyhtyä itselleen.  Erkki haluaa koskettaa sitä kynttilää, jota Kaisu juuri äsken kosketti. Nyt lyhdyn ja maan välissä oli enää  kymmenen senttiä.

Kaisu tunsiu sydämensä hakkaava. Hän muisteli, olivatko lääkkeet  hanskalokerossa omalla paikallaan. Häntä huimasi ja hän muisteli Erkkiä, miten se kihla-aikoina oli hänelle näyttänyt taikatemppuja. Kaisu ajatteli, että kohta  multapinta alkaa rakoilla ja  savinen mies nousee  ylös ja kysyy häneltä, menikö ajomatka hyvin.

Kaisun juoksi pitkin pimeää käytävää autolle päin. Häntä pelotti ja hän ajatteli, että hän on nyt niin yksin, että kukaan maailmassa ei koskaan ole ollut. Erkki istuu savisena autossa ja kysyy häneltä, missä hän on viipynyt.
Hautausmaan portilla haudankaivaja  työntää kottikärryjä sisälle. Se katsoo häntä ystävällisesti mutta huolestuu kun hän oksentaa hengästyneenä aamun jugurtin ja aladobin ja tomaatit. Kaisu ajattelee, että on suuri synti oksentaa siunattuun maahan. Että haudankaivaja ajattelee, että olen humalassa hoippumassa  hautausmaalta kotiin.Se ajattelee, että olen vanhanaikainen, kun syön  vielä aladobia. Hienot ihmiset ei sitä syö. 
– Olettekos te  kovasti sairas ?
 
– Minun mieheni kiskoo tuolla  hautaan  lyhtyä !
 
– Jaaa… mites se  kiskoo ?
 
– No se kiskoo sieltä alapäästä, siitä piikistä !! Se  lyhty painuu koko ajan kohti sitä hautaa !
Haudankaivaja ottaa kärryistä lapion. Hän kerää  Kaisun  oksennuksen  tarkasti siihen ja kumoaa sen kärryihin. Sitten hän silittää haravalla käytävän  hiekan entisekseen.
 
     –   On taas kesällä  huonosti täytetty hauta. Kunnollisia  kesätyöntekijöitä ei saa enää mistään.

Haudankaivaja niistää nenäänsä kangasnenäliinaan. Kaisu ajattelee,  että Erkkikin piti tuommoisia, mutta hän pakotti sen paperisiin.

– Rouva on huoleti vain. Minä käyn katsomassa sitä hautaa jos haluatte ja yritän tiivistää sitä vielä paremmin, vaikka  keväällä vasta lumien jälkeen  haudat rauhoittuvat lopullisesti. Sinne  on jäänyt joku onkalo. Siihen se  lyhty on vajonnut.

Kaisu katsoo säikähtänein silmin miestä. Sillä on ystävälliset kasvot. Sille pitäisi nyt sanoa nimi että se löytäisi  haudan. Kaisu tärisee. Sille pitäisi nyt paljastaa kuka se on, joka savista miestä autoonsa odottaa.
Hän  yrittää hymyillä, mutta sekään asia ei häneltä nyt onnistu. Hän nyökkää ja kääntyy ja kävelee ulos portista. Häntä ei enää pelota vain savinen mies. Häntä pelottaa se, lähteekö auto käyntiin kun vääntää avaimesta. Häntä pelottaa se, ovatko liikennevalot kaupungissa vielä keltaisia. 
Mainokset