Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: maaliskuu, 2013

Aamun valo

Kaisu oli lähtenyt aikaisin  liikkeelle. Kaupungissa kadut olivat olleet  tyhjiä ja liikennevalot vilkkuneet. Ajaminen sujui sillä tavoin helposti. Ei haitannut, vaikka Erkki ei ollutkaan  neuvomassa. Vaikka Kaisusta  tuntui tänäänkin, että Erkki istui  vieressä ja selosti kaistoista ja Leijonien kokouksesta. Niiden kokousten jälkeen Erkki oli ollut yhtä puhelias kuin kihlausaikana. Häiden jälkeen se oli ruvennut hiljenemään ja kun sille oli sairaalassa syövästä kerrottu, se oli mennyt ihan puhumattomaksi.
Hautausmaalla oli aamuhämärää. Näki kulkea, mutta ei nähnyt tekstejä kivissä. Kaisu ajatteli ne vielä oppivansa kyllä, jos elonpäivä riittäisi. Sen hän oli Erkille luvannut ja sen hän kyllä aikoi pitää. Hautausmaalla voisi törmätä joskus Erkin siskoon, mutta kyllä hän senkin kestäisi. Ja muutkin sukulaiset.  Erkin isä ja äiti makasivat Erkin kahta puolta. Siihen oli Erkki halunnut itsensä. Kiveen oli jätetty aikoinaan  jo tilaa kirjoituksille.
Kaisu painoi metallisen  lyhdyn multaiseen maahan. Ruoho ei helposti enää näin syksyllä idä, mutta keväällä sitten on siistimpää. Kaisu ajatteli, että mustassa savensekaisessa maassa makasi mäntypuinen arkku ja sen sisällä mies, joka oli välillä tuntunut taakalta ja välillä taas kaikelta siltä, mitä ihmisen lapselle onnellisen lopun kirjoissa luvataan. Kaisu sytytti kynttilän ja  laittoi sen luukusta sisälle lyhtyyn. Sitten hän tarkasti  sen, että lyhty on varmasti suorassa ja Erkin nimen kohdalla.  Erkin sisaren ei sitten tarvitsisi sitä erikseen korjata ja hänelle siitä soittaa.
Penkillä oli kastetta. Sen sai  kuivaksi pyyhkimällä, mutta Kaisulla  oli mukana istuinalusta. Se olisi lämmin ja  pehmeä ja sillä jaksaisi istua, jos sattuisi olemaan pitempää puhuttavaa Erkille. Vaikka viime aikoina Kaisu oli huomannut, että  yhä vähemmän hänellä enää oli Erkille asioita selitettävänä. Voisi hän puhua tänään sille auton katsastuksesta, mutta ei siitä taida olla nyt jarrulevyjen vaihtajaksi enää.
Kaisusta  tuntui äkkiä, että lyhdyn valo oli muuttanut väriään. Tai että nyt ei enää kynttilän liekkiä tähän penkille  näkynyt niin kuin vielä äsken. Oli pimeää edelleen, eikä Kaisu oikein osannut sanoa, mikä lyhdyssä nyt oli muuttunut. Hän nousi ylös ja käveli hitaasti haudalle.
Lyhty oli nyt alempana. Kaisu katseli tarkasti lyhdyn yläreunaa ja asetti itsensä niin, että Erkin nimi oli juuri  lyhdyn yläreunan tasalla. Lyhty vajosi hiljaa. Kaisu oli siitä ihan varma.

 Erkki vetää lyhtyä hautaan!

Erkki vetää siitä metallisesta piikistä lyhtyä itselleen.  Erkki haluaa koskettaa sitä kynttilää, jota Kaisu juuri äsken kosketti. Nyt lyhdyn ja maan välissä oli enää  kymmenen senttiä.

Kaisu tunsiu sydämensä hakkaava. Hän muisteli, olivatko lääkkeet  hanskalokerossa omalla paikallaan. Häntä huimasi ja hän muisteli Erkkiä, miten se kihla-aikoina oli hänelle näyttänyt taikatemppuja. Kaisu ajatteli, että kohta  multapinta alkaa rakoilla ja  savinen mies nousee  ylös ja kysyy häneltä, menikö ajomatka hyvin.

Kaisun juoksi pitkin pimeää käytävää autolle päin. Häntä pelotti ja hän ajatteli, että hän on nyt niin yksin, että kukaan maailmassa ei koskaan ole ollut. Erkki istuu savisena autossa ja kysyy häneltä, missä hän on viipynyt.
Hautausmaan portilla haudankaivaja  työntää kottikärryjä sisälle. Se katsoo häntä ystävällisesti mutta huolestuu kun hän oksentaa hengästyneenä aamun jugurtin ja aladobin ja tomaatit. Kaisu ajattelee, että on suuri synti oksentaa siunattuun maahan. Että haudankaivaja ajattelee, että olen humalassa hoippumassa  hautausmaalta kotiin.Se ajattelee, että olen vanhanaikainen, kun syön  vielä aladobia. Hienot ihmiset ei sitä syö. 
– Olettekos te  kovasti sairas ?
 
– Minun mieheni kiskoo tuolla  hautaan  lyhtyä !
 
– Jaaa… mites se  kiskoo ?
 
– No se kiskoo sieltä alapäästä, siitä piikistä !! Se  lyhty painuu koko ajan kohti sitä hautaa !
Haudankaivaja ottaa kärryistä lapion. Hän kerää  Kaisun  oksennuksen  tarkasti siihen ja kumoaa sen kärryihin. Sitten hän silittää haravalla käytävän  hiekan entisekseen.
 
     –   On taas kesällä  huonosti täytetty hauta. Kunnollisia  kesätyöntekijöitä ei saa enää mistään.

Haudankaivaja niistää nenäänsä kangasnenäliinaan. Kaisu ajattelee,  että Erkkikin piti tuommoisia, mutta hän pakotti sen paperisiin.

– Rouva on huoleti vain. Minä käyn katsomassa sitä hautaa jos haluatte ja yritän tiivistää sitä vielä paremmin, vaikka  keväällä vasta lumien jälkeen  haudat rauhoittuvat lopullisesti. Sinne  on jäänyt joku onkalo. Siihen se  lyhty on vajonnut.

Kaisu katsoo säikähtänein silmin miestä. Sillä on ystävälliset kasvot. Sille pitäisi nyt sanoa nimi että se löytäisi  haudan. Kaisu tärisee. Sille pitäisi nyt paljastaa kuka se on, joka savista miestä autoonsa odottaa.
Hän  yrittää hymyillä, mutta sekään asia ei häneltä nyt onnistu. Hän nyökkää ja kääntyy ja kävelee ulos portista. Häntä ei enää pelota vain savinen mies. Häntä pelottaa se, lähteekö auto käyntiin kun vääntää avaimesta. Häntä pelottaa se, ovatko liikennevalot kaupungissa vielä keltaisia. 
Mainokset

Kotiin kävely II

Rami kusi kengilleen. Katsoin, miten roiskeet kastelivat hiekkaa kenkien ympärillä. En saanut  silmiäni irti kusilammikosta.  Lammikko ei liikkunut mihinkään. Kusi imeytyi välittömästi  hiekkaan ja hiekka alkoi  muistuttaa kasteltua ja juuri kylvettyä porkkanamaata. Olin  ennen rippikoulua ollut usein äidin kanssa  porkkanamaalla.
Mekään emme liikkuneet mihinkään. Oltiin Nykälän mäen harjalla ja poliisiauto oli Opelin edessä poikittain.. Opelin perään nojasi  poliisi sinisessä haalarissaan. Opelin keula nojasi mustikoihin ja kanerviin. Etupyörät olivat ojanpohjalla. Poliisi katsoi  Ramia ja  Jaskaa vuorotellen. Mun tissit oli sille liikaa ja näytti siltä, että se pelkäsi että mä alan kusemaan haarat levällään siihen Ramin viereen. Se vilkuili ensin  mua, mutta sen silmät ei tahtoneet pysyä mun silmissä. Työnsin rintoja  hivenen  lisää kohti sen haalareita.
Toinen  poliisi vei Jaskan sisälle poliisiautoon. Tissifriikki käski Ramin mennä istumaan Opelin takapenkille.  Tissifriikki otti mua käsivarresta  kiinni ja talutti kotiin päin. Sanoin, että meille on kymmenen kilometriä matkaa, eikä isäukko suvaitse naimisissa olevia poliiseja yövieraaksi.
Me pysähdyttiin. Se sanoi häntä kiinnostavan nyt sen, kumpaa sälleistä syytetään rattijuoppoudesta.  Sanoin  sille, että minäkin osaan ajaa autoa. Sanoin, että  voi se ajaja olla  kuka tahansa.
Tissifriikki katseli mun tissejä nyt pitempään ja  sen suupieleen ilmestyi kiva pieni ryppy. Se sanoi, että Opelin penkki oli niin kaukana ohjauspyörässä, että siihen väliin mahtui sopivasti   jompikumpi sälleistä, ja se häntä kiinnosti, kumpi se  noista konnista  on.
En puhunut  siihen mitään. Tiesin, että Rami hakkaisi musta paskat ulos, jos  vasikoisin siitä. Se hakkaisi musta ilmat ja paskatkin vielä, jos kertoisin, että se oli Jaska. Tiesin, että se hakkaisi mut joka tapauksessa, sanoin mä mitä tahansa.
Pyysin tissifriikiltä tupakkaa. Sillä oli. Oli pakko polttaa, vaikka kaikki viina ja valvominen pyörrytti muutenkin. Pelkäsin, että yrjöän siihen paikkaan. Voi vittu….Ajattelin lukiota ja ensi syksyä ja pimeyttä. Ajattelin, että talvella tissifriikki ei pysty harrastamaan  tuota sen hommaa. Talvella sen on pakko katsoa ihmisiä silmiin ja yrittää sillä tavalla  hoitaa hommansa. Nyt se sai mut epävarmaksi tuijotuksellaan.
Toinen poliisi oli tuonut  Jaskan  ulos poliisiautosta. Ne seisoi nyt kolmistaan  auton vieressä ja katselivat meitä.
Tissifriikki kysyi multa, kumpi sälleistä on mun kaverini. Sanoin, että molemmat. Sanoin, että olen tavallista villimpi tapaus. Sen suupielessä nyki taas.  Se kysyi, kumman sällin puolesta se villi tyttö oli nyt juuri, klo 4 aamulla, enemmän huolissaan.
Sanoin, että sen puolesta tietenkin, joka ajoi.
Se kysyi, voinko mä sen jotenkin tässä nyt  keskellä yötä osoittaa, kuinka huolissani mä olen siitä kuskista.

Vedin viimeiset savut  natsasta ja poljin sen  hiekkaan. Kumarruin niin, että se näki vielä viimeisen kerran mun tissit. Sitten mä kävelin  perse heiluen kolmikkoa kohden kuin jossain vitunlänkkärissä. Toinen poliisi  oli varuillaan, mutta ajattelin, että  se oli sille nyt  hätävarjelun liioittelua. Mä kävelin  suoraa Jaskan eteen ja suutelin sitä suulle niin, että en  meinannut  siitä irti päästä. Se vähän hölmistyi. Se ei tajunnut, että se oli meidän viimeinen suudelma ikinä.

Mä käännyin ja lähdin kävelemään kotiin päin. Voisin ehtiä yläkerrassa nukkumaan hetken, ennen kuin elämästä tulisi taas liian kuumaa.

Kotiin kävely

Nina  soitti  junaan ja kertoi, että maanantai olisi minulle vapaapäivä. Siitä puhelusta rupesin aavistamaan, että  tällä viikolla minulla olisi paljon aikaa miettiä kotiasioita.  Juna sukelsi tunneliin ja kohta taas ulos kirkkauteen.
Pelloilla kasvatettiin riisiä. Valkoisia haikaroita  oli syömässä riisin seasta sammakoita. Muitakin lintuja näkyi ikkunasta. Riisipellot vaihtuivat appelsiinipelloiksi, mutta minun ajatukseni eivät miksikään muuttuneet. Appelsiinit olivat vihreitä, vaikka oli jo lokakuu.
Juna sukelsi taas tunneliin ja jäi sitten seisomaan maan alle. Ihmisiä nousi ylös. Huomasin niiden yrittävän ulos vaunusta. Olimme tulleet asemalle ja ajattelin, että minun on myös noustava ja astuttava jonnekin maanpoveen, jonnekin Espanjan syvyyksiin.. Vaikka huomasin, että minun teki edelleen mieli jäädä pimeyteen.
Nousin liukuportaita ylös. Uudet eksoottiset tuoksut saivat minut pahoinvoivaksi, ja janoiseksi. Ajattelin, että oksennan taksiin ja taksikuski suutuksissaan vie minut autiolle kaatopaikalle ja hakkaa kumipampullaan veriseksi mössöksi. Ajattelin, että taksikuski vie minut hotelli Bayeriin, vaikka minun pitää päästä Bayroniin. Ajattelin taksissa hetken näitä ulkomaan asioita, kunnes taksi pysähtyi hotellin eteen ja ajatukseni palasivat taas kotimaahan.
Huoneessa otin lääkkeeni ja join alkoholitonta olutta. Parvekkeelta näkyi rannalle ja alas  hotellin pihalle Uima-altaalla aurinkotuolit olivat sylikkäin ja päällekkäin. Tyhjää hiekkarantaa näkyi taivaanrantaan asti. Yhtään ihmistä en nähnyt rannalla. Ajattelin Ninaa ja sitä, missä se asui ja mitä se juuri nyt teki. Ajattelin, että se oli yliopistolta päässyt jo kotiinsa ja mietti mitä ohjelmaa se keksisi minulle. 

Kotona olisi nyt kaksi tuntia enemmän kaikki. Siellä puoli yhdeksän juna olisi jo lähtenyt asemalta.  Ajattelin, että joku oli tehnyt lähtöpäätöksensä  viime hetkillä  ja oli nyt matkalla johonkin. Minä voin vielä täällä ehtiä puoli yhdeksän junaan ja lähteä pois.
Rantakadun baarit olivat kiinni. Löysin  viimein yhden himmeän valon, ja avonaisen oven, mutta  sielläkin olin  ainoa asiakas. Nainen otti kaikki kolikkoni kädestäni. Se puhui ja puhui, sitten se puhui hitaammin, mutta minä en sitä kieltä osannut siitä huolimatta. Se  näytti jokaisen  kolikon takapuolta ja suuteli niitä vuoronperään. Se katsoi silmiin ja sanoi sitten hitaasti  leo.
Arvasin sen olevan leijona- horoskoopissa. Saattoi se tarkoittaa sitäkin, että minun pitäisi olla leijona. En osannut siltä sen enempää elämänohjeita  kysellä, enkä minä muistanut siihen hätään, mikä on kaksonen  – vieraalla kielellä. Valehtelin  sille, että olen kala. Menin ulos ja ajattelin, että jos pidän kuun oikealla puolellani koko ajan, ja kävelisin  koko viikon ja kuukauden ja  monta kuukautta, yhteen menoon,  minun pitäisi olla  hirveän tarkkana, että osaisin  kääntyä vasemmalle juuri Rooman  kohdalla, enkä joutuisi  Sisiliaa katselemaan  Messinan salmen väärältä puolelta.
Muistelin Messina- limonadia.  Se oli punaista  kuin naisen maalattu  huuli. Siinä oli repäisykorkki. Siitä korkkia aukaistaessa pieni poika sai usein haavan sormeensa. Eikä sitä korkkia saanut enää millään takaisin  paikoilleen pitävästi.
Päätin sittenkin pitää kuun vasemmalla  puolellani. Sillä tavoin kävellen pääsisin näkemään Afrikan, Lissabonin, Seinen ja meren yhtymisen, Gdanskin, Pietarin, Kuolemajärven , Viipurin , Haminan, Helsingin, Turun ja Kustavin. Voisin yrittää ehtiä Volter Kilpi- päiville Kustaviin. Sanoisin siellä seminaarissa, että minä kävelin Valenciasta.  Ajattelin, että Volter Kilpi kirjoittaisi tästäkin illasta 1000 sivua, vaikka minä  en kykene edes päättämään, mihin suuntaan kävelen.
Ajattelin, että laitan huomenna  mereen pullopostia Sisiliaan. Kirjoitan siihen pulloon, että  minä saatan tulla ! Olkaa valmiit ! Heiluttakaa minulle, kun heilutan Messinan salmen  rannalla.

Tampereelle

Mäkinen paketoi puukkoja läpinäkyviin rasioihin.  Niitä oli sivupöydällä sievässä pinossa kymmeniä. Se sanoi lopettavansa tältä päivältä sitten, kun on kaksi sataa rasiaa kasassa. Se sanoi sitten puukkojen tältä päivältä riittävän. Mäkinen oli Rannanjärven sukua ja kuulemma näköäkin, mutta ruokansa se söi aina pelkällä haarukalla. Se sanoi puukkoa käyttävänsä muihin hommiin.

Aamupäivällä se oli kertonut uudesta taljajousestaan. Sillä kuulemma pystyy ampumaan puolen kilometrin päähän ladon seinään Lapuanjoen toiselle puolelle. Sanottiin sille, että millä se sen todistaa. Se käski käydä katsomassa hiillosta. Mäkinen sanoi sitoneensa tähtisädetikun nuoleen ja ampuneensa sen ladon aukosta suoraa heinin.

Muisteltiin viimeaikaisia latopaloja, mutta emme saaneet niitä mieleemme. Mäkinen sanoi sopineensa asian muulla tavoin kuin  sanomalehdessä ilmoittelemalla.

Minä kiillotin  hiljalleen puukkoja ja katselin, miten Mäkinen siveli valmiita puukkoja ennen pakkaamistaan. Minä en sen juttuihin juuri kommentoinut mitään. Se oli herkästi tulistuvaa sorttia, eikä minusta olisi ollut sille vastusta.

Se sanoi elämänsä osuneet ihan väärään aikakauteen. Sen muija oli lähtenyt Vaasaan jonkun turkkilaisen matkaan ja Mäkinen oli sanojensa mukaan jäänyt puukkoja pakkaamaan, kun sen olisi pitänyt  olla niitä Vaasassa käyttämässä.  Se sanoi käyvänsä Rannanjärven haudalla sen syntymäpäivänä , huhtikuun neljäntenä , ellei sitten sattunut olemaan krapulassa. Me uskoimme, että melko harvoin Mäkiselle kirkkomaareissua on huhtikuussa tullut.

Kello eteni verkalleen.  Mäkinen kertoi jostakin Yrittäjäopiston  nuoresta  naisesta, joka oli sen asioita sotkenut  ennen kuin  muija oli Vaasaan lähdöstä innostunut. Kuunneltiin. 

Se  tyttö oli ollut tamperelaisen tehtaanomistajan tyttö, eikä  ollut joka viikonloppu jaksanut Tampereelle  lähteä perintötehdastaan tutkimaan,  vaan oli mieluummin pitänyt kortteeria opistolla ja Kantakrouvissa opettanut kylän nuorille miehille ravintolaelämää. Arveltiin  miehissä, että Mäkisen  suvun  murhamies esi-isät olivat saaneet Tampereen tytön veren kuumaksi, mutta  että Mäkisen työ puukkotehtaan pakkaamossa oli sen  kuumuuden  äkkiä laimentanut.  Puhuttiin, että Mäkisen pitäisi lähteä Tampereelle katsomaan, löytyisikö sieltä toisenlaista pakkaustehtävää ja  tuppeen panoa, kuin täältä Pohjanmaalta. Mäkinen meni puhumattomaksi. 

Mekin menimme. Ei osattu samaa puukkoa enää siinä samassa haavassa kääntää.

Vähän päästä Mäkinen sanoi, että sen vaari oli Tampereelle lähtenyt 1918. Se sanoi, että hän luulee vaarinsa saaneen sillä reissulla Tampereen naisista tarpeekseen. Se sanoi, että kun siitä vaarin reissusta tulee  kohta sata vuotta kuluneeksi, niin saattaa hän  sitten  käydä asiaa Tampereelta kyselemässä. Mutta ei ennen.

Helteessä nainti ei kiinnosta !

Tänään maailma näyttää menneen sellaiseen  asentoon ja solmuun, että postauksen aiheista on rusauden pulaa.  On hämmästyttävää, kuinka omituisessa mallilla  kaikki asiat ovat . Joten  minä ehkä vain luettelen  otsikoita ja nostan sitten kädet pystyyn.
Jääkiekkoväkivalta  jatkuu. Hesalaiset lättähatut  pahoinpitelivät Lukko -joukkueen  johtoon kuulunutta ja ilmoittivat tietetävänsä, missä tämä asuu. No Raumalla tietenkin. Raumalla  raumalaiset asuvat. Raumalaisten  Helsingissä asuviin jälkeläisiin on vain aikojen kuluessa  sekoittunut myös  joitakin  karsinageenejä. Mulleiksi me Raumalla sanottiin  kusipäisiä nuoriamiehiä.
Jyväskyläläinen jääkiekkokulttuuri taas syököön  hatullisen pashaa. Paikakkunnalla ilmestyvän aviisin jääkiekkotoimittaja on jälleen osittanut täydellisen tietämättömyytensä pelin kuonteesta. Hän oli talvella vain katkera valmentaja Dufvan siirtymisestä Raumalle. Nyt ei enää palstamillimetrejä ole juuri uhrattu Kihniön länsipuolisille jääkiekkoasioille
Vähän aikaa sitten  epäiltiin, että EK:n johtoon siirtyvä Häkämiehen veljeksistä se hellänyrkkisempi olisi jotenkin kykeneväinen irtaantumaan kokoomus-kytköksistä ja sitäkautta  sovelias yleisen hyvän  eteenpäinviejäksi. Etukäteisarviot ovat hyvää vauhtia  muuttumassa  ajankohtaisarvioiksi. Kun seuraa keskustelua, herää epäilys, että tieto kulkee tarpeen vaatiessa suuntaan jos toiseen. Tarkoitushakuisesti.
Samaan ongelmaan törmäsin viime viikolla myös omassa työorganisaatiossa.. Sen kokeminen oli astetta karvaampaa. Kataisen ja Häkämiehen diilistä allekirjoittanut selviää pelkällä rahalla.
Mormoonit kävivät tekemässä  kahden miehen ja kahden hömäkän  näköisen naisen  toimesta  lähetystyötään  ovellamme. Heidän lehdykkänsä oli  edelleen  sellainen omituinen vesiväripiirros- lentolehtinen, jossa  leijonat, gasellit, kataiset ja häkämiehet  makasivat  raikkaan vuoripuron varrella olevalla niityllä ja saivat ravintonsa ihmeellisesti. Sanoin  talon lähipiiriin  kuuluvan teologeja, joiden kanssa tulevina päivinä keskustelemme näistä asioista. Enkä ota vastaan mitään lehdykkää. Meinasin vielä kysyä, että mistä ihmeestä he löytävät noin vetävän näköisiä mussukoita ? Onkohan tämä minun nykyinen uskoni sittenkin  väärä ? Vaimoni oli kuitenkin sitä mieltä, että olivat tahallaan laittaneet itsensä hömäkän näköisiksi. Ja että Rawlsin oikeudenmukaisuusperiaatteen mukaisesti minulle  on lohjennut  minulle kuuluva, olosuhteiden  mukainen,  maksimaalinen määrä hömäkkyyttä naiskauneuden muodossa.
Vielä voisin kirjoittaa trulleistä, joita kohta  työntyy ovista ja ikkunoista  ja ilmanvaihtokanavista sisään. Ja minä kehveli  söin illalla  talon viimeisen suklaapalan. Rahaa ei ole kuin 50 euron seteli.  Jos leikakisin siitä saksilla kulmista pienet palaset  ja sanoisin, että  tämä vastaa euroa pinta-alan suhteessa.
On siis annettava pikkuisille  olutpullon alustoja, sokeriliemeen säilöttyjä coctaikirsikoita ja mango- viipaleita. Muuta makeaa ei talossa nyt juuri ole.
Vielä voisi kirjoittaa  siitä, että pikkulintujen  ruokahalu on  laskenut viimepäivinä. Pähkinäannos kestää yhä pidempään. Lintuja kyllä on, mutta ne lentelevät peräjälkeen pareittain kuin mormoonit. Mitähän niillä on mielessä ? Ovatkohan nekin lähdössä  lähetystyöhön ?
On siis kummallinen sunnuntai. Maailma on  jotenkin minun silmissäni vinksahtanut. Ihan kaikesta pitäisi kirjoittaa, mutta samalla ihmispoloinen on ymmällään, eikä oikein osaa valita. Pitäsi olla vähän säädyllinenkin.

Takavuosina  kirjoitin ihailevasti metrologi Anne Borgströmistä. Kyseinen kirjoitus on kerännyt jo muistaakseni 3500 katsojaa. Perhon susijahdin itsemurha  on kuitenkin Anneen verrattuna  vieläkin tehokkaampi  otsikko. Se on kerännyt 870 katsojaa runsaassa kuukaudessa. Tällä hetkellä se on tosin vasta   kolmantena. Helteessä nainti on  viidentenä . Sille on parissa vuodessa kertynyt vain 430 lukijaa. Helteessä nainti ei  siis suurta yleisöä hirveästi kiinnosta. Otsikkona se  on vetävä. Taidan  laittaa sen uudelleen tarjolle tänään, otsikkona vain, pelkällä mentaalisessa tasolla, jotta susimiehen itsemurha ja Anne saisivat vähän  kirittäjää.

Karl Marxin vävy

Paul La Fargue, Karl Marxin vävy, oli sitä mieltä, että ihmisillä pitäis olla oikeus laiskuuteen. Tämä  down swiftauksen  läpitunkema nuorimies teki appiukkoonsa  lähtemättömän vaikutuksen, eikä koskaan  oikein onnistunut pääsemään   tämän suosioon.

Voidaan ehkä jälkeenpäin tulkita niin, että appiukko edusti kommunismia, vävy sosialidemokratiaa. Vävy- mies kirjoitti laiskottelusta oikein kirjankin.

Kirjan  suomentaja lienee ollut Väinö Tanner.

Minä en tänään laiskotellut. Piiskasin nuorisoa kohti pääsiäisvuoren  oppimisennätyksiä. Piiskasin heitä kohti Luovuus-kurssin huippua. Ja olin otettu. Nuoriso uurasti ja ideoi uskomattoman  uutterasti. Kahden tunnin aikana näimme neljä yhteiskuntakriittistä näytelmää, annoimme Amazonin viidakosta löydetylle pistiäiselle nimen, ja pohdimme Kieslowskin  ” Punainen ” elokuvan  suurinta ongelmaa; kenelle helvetissä  saadaan  lahjoitettua 7  kappaletta RITA – koiran synnyttämää  pentua. Tuomari Kern tarjosi jälleen  sadannen kerran Irene Jacobin näyttelemälle Valentinelle päärynäviiniä ja sen jälkeen  pohdimme sitä, miten tuomari  Kern kehoittaa Valentineä sadannen kerran menemään  autolautalla Englantiin.

No siinä kohdassa opiskelijat  oivallisesti  ymmärsivät sen, että Kielowskin  rakkaudellinen  yhteenliittämis – juoni on kömpelö. Me Suomessa tiedämme oikein hyvin sen, että kaatuipa autolautta, taikka pysyi pystyssä, autolautalta  yksinäinen löytää aina ihoa ja rakkautta.

Jos ihmettelette  sekopäistä postausta, niin syy on  työnantajan henkilöstöhallinnossa ja golfkaverissani. Kahteen yöhön olen nukkunut yhteensä 4 tuntia.  Uni ei ole tullut simmuun. Työnantaja ei ole perehtynyt työlainsäädäntöön. Se minua vähän valvottaa. Golf-kaveri taas on ollut koko illan  Golf-Pron opissa ja oppinut  uusi niksejä. Se vasta minua valvottaa.

 Tänään  olen  ottanut käyttööni Altia- groupin  valmistamat unihiekat. Orion ja Leiras, vaviskaa. Huomenna teen nakkikeittoa vaimolle ja ryhdyn kyttäämän verhon raosta trulleja. Niistä penteleistä ei oikein tiedä, koska ne tulevan. Olen varannut kaksi sataa olutpullon alustaa sitä varten, että saan jotain heidän koreihinsa  tiputtaa. Vielä kun jostain saisi semmoisia valko-puna- raitaisia vanhanpiian kirkkokaramellejä, niin niitä olisi mukava  antaa trulleille. Muistan semmoista karamellia usein imeskelleeni koko tunnin mittaisen saarnan ajan.

Viikonlopun jälkeen postaukset voivat käsitellä seuraavalla viikolla uskonnollisia  teemoja. Tämä sen vuoksi, että sisäisen pakkoni lisäksi  minua piiskaa mietiskelyyn myös se  riemullinen asia, että lähestymme juhlaa, jota markkinapellet eivät ole onnistuneet  pilaamaan,. Etukäteis infona siis tämä. Lähestymme juhlaa, joka  voittaa 5 -0 joulun ja juhannuksen.

Easther – jumalattaren kunniaksi jälleen kerran, kevätpäivän tasauksen  jälkeisen täydenkuun jälkeinen ensimmäinen viikonloppu, on taas  varattu rairuoholle ja suklaamunille. Jos tuntuu  tuleva viikko liian  kesyltä, tehkää niin kuin minä tein pari vuotta sitten.

Menin pitkäperjantaina Joen kaupungissa ortodoksiseen iltajumalanpalvelukseen.

Joo.

Ei penkkejä. Naiset on  ajettu toiselle puolelle kirkkosalia. Meno on vieraalla kielellä. Sauhua  ja hajuja on. Seisotaan. Ja sitten seisotaan. Lauletaan ja tehdään  noin kolme ristinmerkkiä minuutissa. Mutta jotenkin tuntuu kuitenkin  järistyttävältä. Ei tee mieli  kaljalle Rantakylän ostarille taikka Utran Beer-stop – kapakkaan. Molemmat televisiosta tuttuja.

Tekee mieli eläkkeelle ja golfia pelamaan. Tekee mieli pääsiäisaamun  riehakkaaseen menoon. Tekee mieli oikeastaan ortodoksiksi. Olisi mukavaa luopua jostakin ja kokea paaston puhdistava vaikutus.

Panu kestää naiselta naiselle …..

Kirjailija Rajala  on tuotteistanut jälleen  osan naissuhteistaan. Tällä kertaa  kyse on elävästä naisesta. Joskus Rajala  kirjoittaa kirjan myös kuolleesta naisesta. Näin hän saa vaihtelua  teoksiinsa  ja pystyy  varioimaan  vähän enemmän  tekstin kanssa.
Olen ajellut pratkällä  kirjalijan kotitanhuvilla. Kahta puolen tietä on Rajalan naisten  asumuksia. Ammeriikkalainen  sanoisi että  cool !!!
Minä olen lukenut Rajalalta vain yhden kirjan. Sen nimi oli Ratsumiehen rakkaus. Kyllä sen luki, ennen kuin selkäänsä otti, mutta ei se saanut minua  hamuamaan  Rajalan muita kirjoja himokkaasti.
Minulla on ollut sellainen käsitys, että kirjailija seuloo ja suodattaa omat kokemuksensa pariinkin kertaan kirjallisen separaattorin läpi ja sitten muokkaa tarinan ja siihen henkilöt niin, että osa ihmisestä on  junasta välillä Pieksämäki – Kuopio, osa ihmisestä on rippikoululeiriltä  40 vuoden takaa ja loput  hahmo-ainekset kirjailija on keksinyt .
Minä en välttämättä edes  haluaisi tietää sitä, minkälaiselle  immelmannille Panu on Katri -Helenan  sillanpääläisessä maisemassa taivuttanut. Elokuvissakin näytetään semmoisissa kohdissa aina pilviä ja tuulessa heiluvia oksia. Mies ja Alaston ase -elokuvissa näytetään  tunneleihin syöksyviä junia.
Kirjailija Rajalaa saattaa tietenkin vähän jäynätä se, että laulajatar  on viime aikoina  saanut miesasiassa vähän perskektiiviä aikajanan nuoremmasta päästä. Saattaa se semmoinen asia laittaa kirjailijan mielikuvituksen liikkeelle. Kannattaisi muutenkin  pitäytyä fiktiossa. Voin vakuuttaa kirjailijalle miehenä ja kirjallisuuden  opiskelijana, että hyvä fiktio hakkaa   usein  parhaankin todellisuuden. Hyvä fiktio voi saada sitäpaitsi aikaan paljon suuremman kuohunnan,  kuin  keskinkertainen totuus.
Varoittavana esimerkkinä muistan aina  totuudellisuudesta sen, kun  eräs naiskirjailija kirjoitti 30 vuotta sitten erääseen romaaniinsa  sisälle  minun isoisäni. Sitä asiaa vähän kauhisteltiin ja kummeksuttiin.  Suvun piirissä  syntyi jopa jonkin sortin  kirjallisuuskeskustelu kirjallisuuden funktiosta ja rakenteesta. Keskustelu oli kuitenkin  näin jälkikäteen arvioiden  sangen vaisua ja piilottelevaa.  Minä kiinnostuin asiasta niin paljon, että luin asianomaisen romaanin. Enkä koskaan saanut selville sitä, kuka henkilöistä oli isoisäni.
Saatan ehkä vielä yrittää lukea  uudelleen  sen kirjan.
Mutta Katri – Helenan raappahousuista  en halua  tietää mitään. Einin kohdalla harkitsisin vakavasti, myönnetään, mutta Tuupovaaran tyttö pitäköön salaisuutensa. 

Anteeksipyyntö …..

Olen ollut tiellä tietymättömällä. Pahoittelen sitä. Olen harrastanut  poissaollessani  yksityisopiskelua, naisten naurattamista  ja henkilöstöhallinnon harjoitustöitä. Viimeksi mainituissa töissä  on kyllä tullut itkukin välillä. Olen  päivien aikana muistellut monesti myös Paavo Väyrystä. Erityisen läheisiksi  viime päivinä ovat muodostuneet hänen kuolemattomat sanansa: Voiko vitutukseen kuolla ?
Pyydän anteeksi myös sitä, että olen tehnyt pimeää työtä ja saanut siitä  pimeää palkkiota. Sellaista näyttää nykyäänkin tapahtuvan, jopa nk. paremmissa piireissä.  Minulle tämä rikollisuus tuli tutuksi siten, että olin  taannoin  joitakin vuosia sitten  joulupukkina, eräässä perheessä, ja perheen  kotelomekkoinen  viehättävä    emäntä maksoi kontrahdin  työmaana toimineen  residenssin tuulikaapissa, epäilyttävissä olosuhteissa, puolella kilolla  pirtua. Hyväksyin  diilin epäröimättä. 
Nyt kun kyseinen palkkio on kokonaan kulutettu loppuun viimeistä pisaraa myöten, minua tapaus kovasti kaduttaa. Olisi pitänyt ehdottomasti pyytää  koko kilo kyseistä ainetta. Tällä viikolla sille aineelle olisi ollut hyvää käyttöä.
Lähden lenkkeilemään raittiiseen  ulkoilmaan

Kumpi on paskempaa ?

Aamun lehti kuljettaa meitä kohti filosofisia maailmoja. Jyväskylässä ilmestyvä aviisi nimitäin kertoo paperiversiossa meille aamukahvipöytämäisen case – tapauksen elävästä elämästä. Case koskettelee tekemättä jättämistä. Esimerkki käsittelee myös pahuuden määrää. Jätämme siis suosiolla Eino Leinon säkeet ihmisen heikkoudesta tämän aamunavauksen ulkopuolelle.
Aviisin mukaan pariskunta oli ollut veneellä liikkeellä meren saaristossa. Humalatila oli ollut hilpeä, kunnes pariskunnan naisjäsen oli äkkiä kiepsahtanut elementistä toiseen, eli aluksen sammumispisteessä ollut kuollut-tonnisto oli dramaattisesti vähentynyt.
Herra oli jatkanut tyynesti matkaansa kesämökille ja paneutunut ramaisevan meriretken päätteeksi päivälevolle.  Käräjillä herraa ei oltu asiasta rangaistu, vaan syntilistassa oli ollut vain pari pahoinpitelyä. Turun hovioikeus oli nyttemmin kuitenkin pohdiskellut asiaa tarkemmin ja todennut, että 8 vuotta taposta on kohtuullinen sanktio.
Tapaus muistuttaa paljon perinteistä kouluesimerkkiä, jossa ihmiseltä kysytään, kumpi on pahempi juttu näistä kahdesta. Ensimmäisessä tapauksessa  ihminen  on hukkumaisillaan ja sinä osaat hyvin uida, mutta en viitsi lähteä pelastamaan.  Toisessa tapauksessa sama ihminen tulee sinua kadulla vastaan ja äkkiarvaamatta sinä pistätä tämän  kuoliaaksi puukolla.
Edellä mainitut moraaliset pohdinnat voidaan tulkita moraali-intuition vääristymiksi. Jotkin moraaliset ongelmat näyttävät  kuitenkin aika haastavilta. Tarkastellaan  vaikka tilannetta, jossa  blogin kirjoittaja polttaa elävältä koiran tai sisiliskon. Tuntuisi oikealta polttaa sisilisko. Tuntuisi vahvasti siltä, että  koira luultavasti kokisi kärsimyksen  kovempana.
 Mutta entä jos minun pitäisi valita koiran ja N:n sisiliskon välillä, missä N on asteittain kasvava kokonaisluku? Missä vaiheessa sisiliskojen polttaminen muuttuisi pahemmaksi vaihtoehdoksi kuin yhden koiran polttaminen? Mikä kokonaisluku sisiliskoja on yhtä paljon kuin yksi koira?  
Minulla taitavat taas lepakot heräillä.  Kirjoitusten aiheet  tuntuvat vähän kammottavilta. Olo on aika bi-polaarinen muutenkin.  Olin nimittäin torstaina työhaastattelussa. Tulen sen paikan ensi maanantaina saamaan.  Luultavasti tulen kuitenkin kieltäytymään, enkä vastaanota sitä paikkaa. Pelkään nimittäin kovasti sitä, että jos otan sen paikan, joudun töihin.

Satakunta, köyhän miehen Toscana

OPETTAJA-lehdessä joku myi taloa Toscanassa. Kiinnostuin oitis. Ei minulla rahaa ole, mutta  kiinnostuin talosta. Toscanakin on tietysti  yksi syy olla kiinnostunut.
Ilmoitus  oli raflaava. Myytävästä kohteesta  ilmoitettiin lakoonisesti pikkuisessa rivi-ilmoituksessa seuraavaa: 270 neliömetriä, 8 h + fasiliteetit, rak. 1515, peruskorjattu – 07. Hintakin taisi olla alle 1000 euroa neliö. 
Ihastelin kieltä ja vuosilukujen  tanssia. 
KESKISUOMALAISESSA  tyypillinen ilmoitus  on :  119.9 neliömetriä, 5h +k+s, rak.2001, täydellinen kylppäriremontti tehty 2011,  sauna uusittu 2011,  pinnat muissa huoneissa  uusittu 2012, ilmanvaihto uusittu 2012 , kuntokartoitettu 2012, Tässä  ehdottoman terve talo kymmeniksi vuosiksi. Hinta 3000 euroa neliö.
Kuvassa on kotini. Talo on rakennettu vuonna 1901. Eikä se seutu mitään Toscanaa ole, vaan Satakuntaa, mutta  talo on edelleen psytyssä ja mies ikävöi sinne, Varsinkin näin perjantai-iltaisin.