Tunnustan syntini

by Michael Tillman

Nyt kun tunnettu munamankeli – mies on tunnustanut kaikki syntinsä ja aikaansaanut suurta hämminkiä  ja synkkiä varjoja kirkasotsaisissa  mustikkasopan sotkemissa urheilupiireissä, lienee  sopiva aika myös bloginpitäjän avautua ja tunnustaa muutamia syntejä. Sellainen tuntuu olevan nyt suurta muotia.
Valitettavasti omat syntini ovat pääasiassa  urheiluareenoiden  ulkopuolella tehtyjä, joten mustikkasoppa- societeen  on ne helppo  kieltää tai suhtautua niihin olan kohautuksella. Mutta jotain kuitenkin  ehkä pystyn  minäkin tunnustamaan.
Kansakoulussa sain kaksi palkintolusikkaa hiihdossa. Toinen lusikka tuli neljännestä sijasta ja toinen lusikka viidennestä sijasta. Kumpikin hiihtomatka oli noin 2 kilometriä. Latu kulki pitkin Ämmämäen rinnettä, ja minä myönnän, ehkä se johtui sen mäen nimestä, minä myönnän kiroilleeni  kummallakin kerralla. Muistan hokeneeni vittua ja perkelettä oikein urakalla.
Ei minua niihin sanoihin kotona oltu opetettu. Sellaiset sanat olin oppinut  urheilijapiireissä. Eikä niistä sanoista minulle sen enempää hyötyä ollut. Turhanaikuista hommaa, koko kiroilu.
Sitten myönnän auliisti myös sen, että kun olutseuran porukalla oltiin Tampereella katsomassa Ilveksen  ottelua, niin kaikki kolme erää olin oluella. Erätaukojen aikana  kävin katsomassa jääkoneiden  työskentelyä. Myönnän senkin. Jääkoneiden   työssä on jotain maagista ja upeaa. Minua kiehtoo se täsmällisyys ja se laskelmointi. Työskentely on jopa narsistista, sillä kukapa jääkoneenkuljettaja ei olisi  ajatellut, että tässä ajan nyt oikein  huolellisesti ja tasaisesti, jotta Kai Kantolasaa hyvän potkun alleen ja saa kärppäpelaajan kiinni.
Myönnän senkin, että armeija-aikana romutin fyysisen kuntoni  täysin. Aloitusvaiheessa  juoksin Cooperin testissä 2950 m.  Raskaan palveluksen jälkeen tulos oli pudonnut  2400 metriin. Tuo nyt ei ole lähelläkään Armstrongin  itsensätärvelemisen tasoa, mutta  ainakin sinne päin.
Myönnän myös olleeni vilpillinen. Olin soututapahtumassa  joukkueemme kirkkoveneen kapteeni. Kyseinen virka minulle väkipakolla  annettiin, sillä  raumalaisena  olin ainoa joukosta, joka niin ison  vesikulkuvälineen oli niin läheltä ennen nähnyt. No, minä tein useita virheitä  ja laittomuuksia sinä iltana.
Kapteenikokouksessa tähdennettiin, että kapteenit tarkastavat omien  joukkueittensa  soutajien liivit ennen vesille lähtöä. Minusta ei siihen  ollut. Minä myönnän. Jätin naissoutajien  liivit tarkastamatta. Asia on minua  suuresti vaivannut ja aina, kun urheilusta tulee puhetta, olen surkealla ja katuvalla  päällä ja mielellä. Miten saatoin olla niin  arka ja ujo.
Samassa soutukilpailussa myönnän oikaisseeni. Jos kerran pitää saari kiertää ja säännöissä niin sanotaan, niin totta minä ajan  aluksen  lyhintä tietä rantaa pitkin, jos olen sen reitin käynyt aikaisemmin  tutkimassa ja juuri ja juuri  turvalliseksi  havainnut. Jos semmoisella voittaa 500 metriä, niin  se etu on otettava, varsinkin kun puolet soutajista on naisia, jotka pahimmassa tapauksessa soutavat vielä ilman liivejä
Suuri roisto ja konna  minäkin olen.  Mutta minä sen tunnustan  nyt tässä kaikkien edessä. Vaimo saa viedä UNICEF –kirpputorille molemmat palkintolusikat ja soututapahtuman mitalit. Mitä ihmettä minä semmoisilla.
Katumus taitaa kuitenkin olla minun kohdallani vähän myöhäistä. Urheilun jumalat ovat toisin järjestäneet. Isän esimerkistä huolimatta lapset   juoksevat, kiipeävät, pyöräilevät, kuntoilevat salilla ja  mittaavat ruokansa  tarkkuusvakalla. Sukupolven mittainen  urheiluvihamielisyys näyttää valuvan hiekkaan.
Tunnustan lopuksi senkin, että kunhan ilta pimenee, lähden sauvakävelylenkille. Kadun siellä menneisyyttäni. Olisi pitänyt  ymmärtää vähän enemmän urheilla, että olisi  saanut vähän enemmän syntiä  tehdä. Tässä iässä kaikki on jo niin hemmetin vaivalloista.
Advertisements