Vilskettä

by Michael Tillman

Lintulaudalla on  nälkäisiä lintulajeja niin paljon, että minulle tuottaa tänään vaikeuksia  tunnistaa niitä. Juuri  äsken, aivan silmieni edestä yksi ruokaileva yksilö koki kuitenkin sellaisen muodonmuutoksen olemuksessaan, että  se muuttui salamana  syömässä olevasta  syödyksi tulleeseen. Varpushaukka teki darwinistista työtään ja huolehti omasta hyvinvoinnistaan ja siitä, että liian uhmakas tiainen  ei  enää selvinnyt  elon tuoksinassa.
Illalla katselin televisiosta elokuvaa, jossa  kiltti ja pehmoinen Kevin Costner  ammuskeli ihmisiä  huvikseen. Sitä oli aika neutraali katsella, sillä   oletettavaa on, että kuvausten jälkeen tekoveri on pyyhitty uhrien  ruumiista pois  ja  kuolleet passitettu suihkuun.
Äskeistä  ulkona näyteltyä draama  ei voi kelata takaisin. Tuuli pyörittelee tuossa hangella noita höyheniä. Ne todistavat, että näin äsken  jotain todellista ja tappavaa. Näin on –off –tilanteen, jossa on periaatteessa kaksi vaihtoehtoa; voita  taikka häviä. Uhkapeliä  harrastanut tiainen  oli  laskenut  huolimattomasti kertoimensa tuossa pelissä, tai sitten  sen nälkä vain ylitti sen järjen määrän.
Keskikoulussa  pelasimme PÖTKÖ -peliä kolikoilla. Siinäkin oli kaksi vaihtoehtoa; voitit taikka hävisit. Pelin  idea nimittäin  oli johdettu kolikon kahdesta puolesta.
Peli oli yleensä kaksinpeli. Osallistujat sopivat  keskenään, millaisilla kolikoilla  pelataan ja kuinka monella. Tämän jälkeen peli eteni varsin yksinkertaisesti. Molemmat pelaajat sekoittivat kolikkonsa  kahden kämmenen muodostamassa suljetussa kourassa ja kun  he olivat niitä omasta mielestään  tarpeeksi sekoittaneet, he tekivät niistä ” pötkön”, tornin, jossa  kolikot olivat satunnaisesti joko klaavapuoli ylöspäin, taikka kruunupuoli.
Tämän jälkeen  se, jonka puhevuoro oli, sai sanoa, ottaako hän samat vai erit. Sen jälkeen  paljastettiin  kolikkotorni kädessä ja ryhdyttiin  vertaamaan kolikko kerrallaan  oliko kombinaationa  klaava – klaava taikka kruunu – kruunu , taikka menikö kolikko pari erit- sanoneelle vastustajalle. Niin kauan kuin  kolikkotornit ravistettiin sattumanvaraiseen järjestykseen, pelissä saattoi pysyä mukana  pitkäänkin, sillä todennäköisyys  tuotti tulosta satunnaisesti kummallekin pelaajalle.
Peli ei olisi kuitenkaan peli, ellei lopulta melko pian kävisi niin, että pelaajat ryhtyisivät yrityksiin  vaikuttaa  pelin lopputulokseen.  Pelaaja saattoi laittaa kolikot esimerkiksi vuorotellen  eripäin pinoon, taikka  kehitellä omia  järjestelmiään. Sangen suosituksi muodostui  laittaa kaikki kolikot samoin päin. Jos vastustaja  teki saman tempun , seurauksena oli  hirmuinen  voitto taikka täydellinen  romahdus.  Olo oli sen jälkeen sama kuin tiaisella varpushaukan kynsissä.
Olit pelin keinoin  simuloinut itsellesi tuhoa ja kuolemaa. Tiesit, että  tappiosta saattoi päästä jaloilleen viikossa, ehkä kahdessa, mutta  joka tapauksessa pieniä kuolemia sellaiset häviöt nuoressa miehessä aiheuttivat. Monet pötkömiehistä katosivat keskikoulun aikana  jonnekin. Toiset jaksoivat  loppuun asti.  Lukiossa viimeisetkin sangen karvaasti oppivat sen, että riskejä ei voi  elämässä ottaa missään asiassa ilman työntekoa ja ponnisteluja.
Jotkut yrittivät sitten keskikoulun jälkeen jatkaa pötköelämää ilman koulutusta ja itsekritiikkiä. Heidät erotti  siitä, että heillä oli puhelinluettelossa merkittynä ammatiksi liikemies.
Advertisements