Maailma viekoittelee nuorisoa

by Michael Tillman

Kävin pääkaupungissa. Oli kivaa. Ihmiset olivat ystävällisiä, Hietalahden kirpputorilla myytiin  mukavia tavaroita ja aurinko paistoi. Käveltiin pitkin ja poikin ja ihmeteltiin. Syötiin hyvin ja mentiin Ekbergille  kahville. Ben Zyskowiczia emme nähneet, mutta komea hääpari tuli kahville ja heistä palkattu valokuvaaja otti  pussauskuvia  koko loppuelämän tarpeeksi. Hieno viikonloppu. Lauttasaaressa  luuli hetken olevansa jossain Keski-Euroopan puutarhakaupungissa. Bussissa oltiin  kuitenkin joukolla hiljaa.

Ikää on ilmeisesti kertynyt jo minullekin kunnioitettavasti, sillä minulle annettiin ensimmäisen kerran  julkisessa liikennevälineessä  istumapaikka. Sellainen tekee  miehen mielen sekavaksi.

Maanantai on tuonut taas syksyn tunnelman  meille kaikille. Kansallinen ikoni Mieto on joutunut porilaisen Luikuri – Kallen  hampaisiin. Ajojahti dopingin ympärillä on vähitellen  tangeeraamassa  kaikkein pyhintä liitonarkkia, eli Kurikan  sankarin  ruokavaliota. Tähän saakka on uskottu kovasti siihen, että jättimäinen partamies on kaurapuurolla, kropsulla ja pohjalaisuudella raivannut itsensä  hiihtoeliitin kaanoniin. Totuus taitaa kuitenkin taaskin löytyä jostain muualta kuin Eloveena – paketista.
Taitaa tässä nyt mennä kokonaisen maakunnan identiteetti uusiksi. Ja peruskoulun  liikunta-kasvatus. Ja terveet elämänohjeet.
Jos taas kyseessä on urheilija Miedon  kunnallisvaalikampanjan  avaus, täytyy sanoa, että melkoisen kovilla paukuilla hän avaa pelin. Luonnollista on, että läpimeno on varmaa kotikaupungissa.
Omat lapseni sain vieroitettua urheilun pauloista  uutteralla  propagandalla ja paskan puhumisella. Mieleni on hyvä. Solidaarisuudesta  isää kohtaan nykyään  he urheilevakin minulta salaa ja yrittävät näyttää siltä, että hiki ei haise  ja henki kulkee puuskuttaen. Mutta olen minä nähnyt vaatekomeroon piilotetut  käsipainot. Ruokakaappi  on pullollaan ravintolisiä ja henkarit kiiltäviä urheilutrikoita. Kyllä minua se vähän pelottaa. Semmoiset  urheiluharrastukset  ovat ensimmäinen portti koviin lajeihin. Sitten liitytään jo kohta johonkin seuraan ja hankitaan lisenssi. HKV…..Viipurin Urheilijat…kovasti  tuommoiset porukat ovat epäilyttäviä ja ihmislapselle pelottavia, luulen.
 Kohta juostaan neljää sataa ja sitten ei enää riitä mikään. On päästävä mailille ja eipä aikaakaan kun räkäposkella  horjutaan Bostonissa  maratonilla ja koko maailma näkee oksentamisen ja nesteytystipan  käsivarressa.
Eipä vilahda norttiaski jälkikasvun taskussa. Eikä keskikalja. Kohta ollaan Vierumäellä ja rääkätään itseä kolme kertaa vuorokaudessa. Sitten jo nimi vilahtaa Keskisuomalaisessa kymmenen parhaan joukossa. Ja kohta televisiokamera etsii  katsomosta  partaista  isää. Joka huitoo  askelmerkkejä kauemmaksi ja  karjuu  sivistymättömiä ja alatyylisiä kannustushuutoja verkkarit puolitangossa persvako vilkkuen. Ei löydä kamera isää. Minä olen  stadionin  olutravintolassa muovimuki kädessä.
Ja sitten istutaan  dopingoikeudessa muistamattomana. Se on kumminkin ihan varma, että minusta ei ole mallia otettu. Eipä ole meidän  autotallissa  keihästä seinällä pidetty, eikä takapihalla moukaria pyöritelty. Suksetkin ostin itselleni vasta sitten, kun ajattelin, että jälkikasvulla olisi sen verran älliä, että eivät ottaisi minusta mallia.
Mainokset