Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: heinäkuu, 2012

Voitto on taidelaji

Suomalaisten  menestys meneillään olevissa  maailman nuorison  kisoissa on toistaiseksi ollut  nähdäkseni vaatimatonta. Tarkkaan en asiaa tiedä, sillä en seuraa  kisoja. Yleinen  älämölö on kuitenkin ollut niin maltillista, että  lukuun ottamatta  jonkun vaalean uimarikaunottaren saamia tummien miesten  flirtti-palkintoja osallistujamme ovat saaneet tyytyä osanoton  mannaan.
Vuonna 1948 Lontoon kisoissa  menestys oli aivan toisenmoista. Upeita sijoituksia  tuli sodasta  selviytyneelle maalle paljon. Erityisesti muistamme tietenkin runoilija Aale Tynnin kultamitalin. Hänen suorituksensa  runossa Hellaan laakeri  oli häikäisevän ylivoimainen.
Yhtä  uskomaton saavutus oli samoissa kisoissa  Yrjö Lindegrenin kultamitali kaupunkisuunnittelusarjassa. Virallisesti hän sai palkintonsa Helsingissä Mäkelänkadulla sijaitsevan  Käärmetalon suunnittelusta,  mutta  tosiasiassa  hänen  palkintonsa   suurin myöntämisperuste lienee ollut  Varkauden yleisurheilukeskuksen suunnittelu  ja Porin maauimalan hyppytelineen  luonnostelu. Pronssia tässä sarjassa sai  1948  Ilmari Niemeläinen Kemin yleisurheilukeskuksen suunnittelusta.
Mikäli olen oikein ymmärtänyt, nykyään vain hikoillaan, eikä nuorison muu kyvykkyys pääse oikeuksiinsa näissä kisoissa.
Olisin mielelläni nähnyt muutamia  nuoria suomalaisen taide-elämän  vaikuttajia kamppailemassa muun maailman kanssa herruudesta ja kunniasta. Olisin halunnut  nähdä ainakin  Simo Silmun  musiikin sarjassa, Vesa Vierikon näytelmätyön sarjassa ja kirjailijoiden sarjassa  tietenkin  olisin halunnut, että Tuomas Kyrö olisi  pahoittanut sekä oman, että tuomariston mielen.
Nyt koko homma näyttää rakentuvan hikoilun varaan. Vaan kuinka olisikaan ollut mukava katsoa, kun Vierikko olisi päässyt  pokkaamaan näytelmätyön kultamitalin  Rowan Atkinsonin  kädestä ja   olisi päässyt samalla  heittämään palkintojen jakotilaisuudessa lavalla muutaman repliikin Katsastus – näytelmästä.
Siinä olisi kansallistunne  herahtanut pintaan ja  keskiolutbaarien  hämärissä päästy jälleen tuntemaan kansallisen identiteetin riemua.

Hitsaa !!!!

Kaikki tökkii. Tietoverkkoyhtiö on aurannut työpaikalle johtavan tien liittymästä  valokaapelimme poikki.  Voit istua ja ihailla näytönsäästäjää. Tietokoneilla voi pelata pasianssia, kirjahyllyjä voi siivota ja kirjoituspöytää siivota, mutta siinä sitten kaikki onkin. Suomi, ja tämä työpaikka käynnistyvät tällä viikolla  haukotellen ja  hartaasti kiskotelleen  lomanjälkeiseen elämään.

Etukäteen voi toki tehdä  töitä, mikäli pystyy kirjoittamaan niitä muistitikulle. Tai mikäli työt ovat niin perinteisiä, että kynä ja paperi riittävät. Paras vaihtoehto lienee kuitenkin se, että suosiolla  antaa periksi  ja siivoaa. Sitä siivoamista on piisannut autotallissa ja varastossa jo  muutaman lomapäivän ajan. Siksi tuntuu mielettömältä ryhtyä siivoamaan  nyt töissä.

Avasin ikkunan tuulettaakseni edes tunkkaisen ilman pois. Sisään lensi oitis joku lintu.  Sen hätistämiseen kului  onneksi taas muutama minuutti, joten kyllä tämä ensimmäinen työpäivä on hyvää vauhtia pyörähtämässä käyntiin ja kulumassa loppuun.

Odottelemme  valokuituhitsaria. Toivottavasti kaikki semmoiset eivät ole kesälomalla, eivätkä  keskioluen voimalla olympiakisojen kotikatsomoissa. Toivottavasti  sellainen löytyy päivän aikana.

Valokuituhitsareita ei ollut minun nuoruudessani. Minun nuoruudessani oli miehiä, jotka lähtivät jostain noutamaan ensin karbidia, jos jotain piti hitsata. karbidin avulla saatiin aikaan jotain kaasua, jota taas polttamalla saatiin aikaan liekkiä, jolla voitiin  kappaleet kuumentaa ja täyteainetta sulattaa siihen väliin.  Vasta myöhemmin tulivat sitten puikot  ja muut modernit vempeleet.
Minun nuoruudessani oli luokkahitsareita. Ne olivat semmoisia, joiden jäljiltä vesiputket kestivät  painetta ja Vammas Kersantin puomi kaivamista. Luokkahitsarit eivät hitsanneet ruostuneita pakoputkia, eivätkä  auton pohjia.

Minä olen miettinyt sitä tänään, osaako valokuituhitsari hitsata  terästä, taikka juottaa kuparia ? Olen miettinyt sitä,  osaako semmoinen  hitsari juottaa tinalla NPN- transistorin  piirilevyyn kiinni ? Onko valokuituhitsareilla olemassa  pätevyysluokkia ?  Miten se onnistuu hitsaamaan sen kuidun niin, että siihen ei tule krymppyä eikä klommia ja valo edelleen kulkee tästä työhuoneesta ammattikorkeakoulun toimistolle yhtään himmenemättä ja  siitä sitten eteenpäin aina Papua- Uuteen Guineaan  asti ? 

Kovajätkä se semmoinen valokuituhitsari.

Minä kaivuutin joskus kesätöissäni 17 vuotiaana  valtatie 8 :n varressa  tietoliikennekaapelia ylös  liittymän kohdalta. Minulle esimies antoi ohjeeksi sen, että jos katkaisette kaapelin, niin ainakin kannattaa katsoa, että mopon tankki on täynnä bensaa ja pakotiet  etukäteen suunniteltuja. Laskua alkoi siihen aikaan  syntyä 8000 mummon markkaa  per  minuutti siitä lystistä.   Harjoittelijan kuukausipalkka olisi riittänyt korvaamaan katkoksen jälkeen  ensimmäiset 4 minuuttia. Sen jälkeen  loput olisi mennyt ulosottoon. Mikä lie nykyään sanktio ?

Luulen, että ei mitään. Luulen, että nykyään tietoverkot on  verkottuneet niin, että  kokonaisia  maakuntia ja valtakunnan osia  ei enää kaivinkonekuski pysty  eristämään. Heidän valtansa on kutistunut  tavallisen ihmisen  mittoihin.

Rikos ja rangaistus

Olin tänään  poliisin kuultavana.  Minut  tiistaina kutsuttiin.
Helteisessä toimistossa oli minua vastaanottamassa rouva, joka oli pukeutunut valkoiseen läpinäkyvään paitapuseroon ja mustiin push-up rintaliiveihin. Minulle tuli kovasti   syntinen olo . Hän sanoi, että minua odotetaan. Minä olisin viivähtänyt pitempään. Minun jälkeeni  vuoroaan jonotti noin 88 vuotias  herrasmies Reino-tohveleissaan. Hän sanoi ajokorttinsa vaativan uusimista. Minä uskoin, että minun  korttini ottavat pois.
Minut huudettiin  takahuoneeseen.
Konstaapeli sanoi, että olette nukahtaneet työnantajan  omistaman auton rattiin ja laittaneet  valtatien  vasenta sivukaidetta pakettiin  puolen sataa metriä sekä romuttaneet 1995 mallisen WV – Passat henkilöauton.
Sanoin, että  auto täsmää, mutta ajoin kaiteeseen koska katselin kälviäläisiä kauniita naisia ja epähuomiossa ohjasin vasemmalle puolelle ajorataa.
Konstaapeli sanoi, että Kälviällä ei ole kauniita naisia ja samat sakot siitä saa kuin rattiin nukahtamisesta. Ajattelin, että myönnetään nukahtaminen. Sanoin, että  monet työkaverit ovat kädestä pitäen kiittäneet minua siitä, että Passatin 500 000 km kestänyt taival viimein  päättyi.
Konstaapeli  kysyi huollettavia ja  tuloja.
Sanoin, että  Viperin  rautasetti, puu kolmonen ja kirpputorilta ostettu  puu ykkönen.
Huomasin, että kohta on pakko  lieventää. Sanoin, että sanokaa konstaapeli Myhinpäälle terveisiä, että kohtelu  romun keskellä oli toukokuussa asiallista ja puhalluspilli  ei tällä kertaa  uponnut kitalakeen ja  että  rattiin nukahtelijoiden   aisoissa pito on poliisivoimien  ensimmäinen tehtävä
Konstaapeli sanoi, että työnantaja ei halunnut minua  käräjille, joten naispuolinen nimismies on harkinnan  jälkeen päättänyt rangaista minua 12 päiväsakolla. Kysyin, voidaanko se muuntaa vankeudeksi. Kuulemma voidaan. Sanoin, että minulla on pari lankomiestä vartijoita, joten olisi mukava päästä tutun miehen vahdittavaksi.
Ei kuulemma  kannata haaveilla.
 Minulla edelleen kaihersi mielessä piiska ja pamppua pyllylle. Semmoinen voisi  olla  eläkeiän kynnyksellä piristävä kokemus, jos naisnimismies sen antaisi heti asemalla helteisä perjantaina. Konstaapeli oli sitä mieltä, että koska sakossa ei ole eräpäivää, niin minä voisi ihan rauhassa miettiä uudelleen sitä, josko rahassa maksaminen olisi kuitenkin  paras vaihtoehto kaikkien kannalta.
Tullessa olin  kätellyt konstaapelin. Lähtiessä en kätellyt. Minua jäi kaivelemaan se,  millainen ilmestys minua rangaissut naisnimismies oikein on.
Vaimon komentelusta on jo kokemuksia, mutta  olisi kiva  joskus, jos joku vieraskin  rankaisisi.

Ps.

Se, joka menee sanomaan vanhalle isännälle ja  kantaemolle Raumalle, että minä olen ollut vakavassa kolarissa toukokuussa ja  hiuksenhienoisti  selvisin elävänä,  se juoruämmä hirtetään  aamun koitteessa  Tampereella Hämeensillalla Väinö Aaltosen patsaiden muniin roikkumaan. Ja tämä on lupaus, johon voi luottaa.

EVVVK

Olen tullut vanhaksi ja seniiliksi. On kiva katsella nuoria naisia, kulkea villasukissa kesähelteellä ja käyttää sandaaleissa  valkoisia tennissukkia.  Seniiliksi  tulemisen huomaa siitäkin, että viime viikon  aikana huomasin sen asian, että minä olen kokonaan pudonnut kärryiltä, mitä tulee Euron ongelmiin ja  niiden torjumiseksi tehtyihin päätöksiin.
Minä kelpaan vielä nippa nappa  ammattikorkeakoulun  lehtoriksi, pitkin hampain, mutta  minun kykyni seurata  seuraavan kaltaista  viestintää on olematon.

YLE: Rehnin EVM-kanta saa tukea suomalaismepeiltä

 

Katainen : Komission EVM-kanta oli tiedossa

En pysy enää kärryillä, eikä minulla ole  pienintäkään  kykyä ymmärtää, mitä Euroopassa on juuri nyt  tapahtumassa. Luulen, että 1939 kesällä monet ihmiset Euroopassa olivat selvillä tulevaisuudesta  paljon paremmin kuin minä nyt. Minusta viis, mutta sankat massat, Lyylit ja Taunot ja Ilmarit  ja Einarit  ovat taatusti pihalla vielä enemmän. Eniten näyttää olevan asiassa ulalla ay- liike. Se ei kuitenkaan minua suuresti ihmetytä, sillä sillä liikkeellä on ollut taipumus olla  pihalla asiassa kuin asiassa.
Nykyinen asiantila aiheuttaa sen, että poliittinen  älymystö ja huonosti koulutettujen puoluesatraappien  käsiin  ollaan antamassa jatkossakin  valtaa ja kykyä tehdä vaikka mitä. Tämä Euro- karmeus on leviämässä hyvää vauhtia jäsenvaltioihin, maakuntiin ja pitäjiin. Yhä useammin tavallinen ihminen  ei pysty seuraamaan ja  ymmärtämään häntä koskevaa päätöksentekoa edes alkeellisesti. Pahaa pelkään, että isoisillämme  oli sittenkin paremmat mahdollisuudet  ymmärtää asioita kansa- ja kiertokoulun  näkökulmista. Tämä perkeleellinen  meno on tehnyt tyhjiksi keskikoulujen ja  lukioiden opit.
Pahinta asiassa on se, että samaan aikaan koulutusjärjestelmiä pyritään   muuttamaan siihen suuntaan, että etiikan, humanismin, taiteen ja filosofian  taidot jäisivät  tulevilta sukupolvilta  saavuttamatta, taikka ne eivät ainakaan  vaikuttaisi tuleviin sukupolviin niin voimakkaasti, että kukaan alkaisi omilla aivoillaan ajattelemaan. Meitä ohjataan kuin porolaumaa vähitellen teknokraattiseen  dystopiaan. Meitä ohjataan  pala palalta sellaiseen  muotoon ja olotilaan, että päättäjät saattavat  toimia jatkossakin pelkillä lyhenteillä ja päälauseilla.
Ahdistustani ruokkii tietenkin pääasiassa se seikka, että tämä on viimeinen lomapäiväni ja golf- tasoitukseni  7 viikon pelaamisen jälkeen on edelleen syntymävuoteni. Ilman euroa tässä kyllä tullaan toimeen, jos sellainen katastrofi iskee. Ulkovajassa  on  parikymmentä  verkkoa kalastusta varten, maanviljelyksestä  on ainakin  cumun taso hallinnassa ja Satakunnassa on perunamaata  yllin kyllin.
Minä kaipaan ainoastaan samaa, mitä Antti Rokka komentokorsulla. Esimiesten ja päättäjien  olisi tavalliselle kansalle syytä nyt pikaisesti kertoa, olemmeko  me kusella, vai kusessa

 

 

Surisisiko Suri ?

No, jos sattuu olemaan kärpänen, niin surisisi varmasti. Sattuu kumminkin olemaan julkkisten avioerolapsi. 
Viikonloppuna Suri Cruise on hätkähdyttänyt maailmaakahdesti. Pikkutyttö Suri on esiintynyt valokuvissa perättäisinä päivinä päällään sama oranssi mekko. Henkimaailman  astronautti ja kaikkien pätkien pätkä, isä Tom, ei ole  ymmärtänyt sitä, että ihminen ei saa, ei voi, eikä etenkään kehtaa esiintyä koskaan samoissa vaatteissa kahta kertaa perättäisinä päivinä.
Tästä voimme vain päätellä sen, että astronautti Cruise lopultakin  saattaa  omata tavallisen ihmisen järkeä edes hitusen. Jos mekko on puhdas, eikä viikonloppuisä saanut tyttären mukana puhdasta vaihtomekkoa, sitten mennään niillä mitä on. Suuri yleisö, Media ja kukkahattutädit taas voivat kääriytyä säkkiin ja tuhkaan  aivan vapaasti.
En  ryhdy  uutisen innoittamana selvittämään  omaa pukeutumiskoodiani seikkaperäisesti. Syy on se, että se pukeutumiskoodi on yksinkertainen ja tavallinen, eikä siihen sisälly mitään hurmoshenkisyyttä taikka uskonnollis-tieteellistä aspektia, kuten  ilmeisesti yleisö odottaa liittyvät Surin tapaukseen. Isä Tomin  hömppäuskonto saattaa tietenkin  vaatia jotain lakitekoja  ja se saattaa myös määrätä  mekosta.
Länsi-Suomen rukoilevaisuusliike  ei asettanut  pukeutumiselle juurikaa sääntöjä ja ohjeita. Niinpä suuri rakkauteni valkoisiin tennissukkiin  onkin pakanallista ja myöhempää perua. Mustat sukat ovat minusta ahdistavia ja typeriä. Valkoiset tennissukat ovat lämpöisiä ja mukavia. Niitä olisi mukava pitää pitkään, mutta parasta sukissakin on se, että kuiva ja puhdas ja valkoinen tennissukka tuntuu taivaalliselta jalkaan laitettaessa. Lisäksi  valkoinen tennissukka on ” älysukka”. Tarkkailemalla sen pohjaa käyttäjän on helppo  huomata, koska on aika vaihtaa sukat.
Joissakin sukkapareissani  sukat  on nimetty L ja R
Ulkovaatteita minulla on vähän ja  minä pidän niitä pitkään ja minä pidän niitä monta päivää peräkkäin. Minä joskus vähän hömpöttelen ja vaihdan jokaiseksi työpäiväksi uudet vaatteet, mutta sellaisesta tulee helkkarin äkkiä loppu. Hän, joka huolehtii residenssin pesulatoiminnasta, kysyy oitis, mikä nyt on, kun pitää keimailla uusissa vaatteissa joka päivä.
Golfissa on pakko noudattaa joitakin sääntöjä. Samoin prätkä – hommissa.
Kun astronautti Cruisen  ongelmaa pohtii vähän lisää, huomaa sen, että useimpien ihmisten elämän täyttää nk. rehellinen ja järkevä työ, joka taas normittaa heidän pukeutumistaan hyvinkin paljon. He taatusti käyttävät samoja vaatteita useita päiviä. Turhakkeiden ja julkkisten  osana taas on  tehdä vaatteiden kantamisesta työtä, josta heille maksetaan.
Uutisen kuvissa  esiintynyt oranssi mekko  ei minua juurikaan pelota. Minä olisin  enemmänkin huolissani siitä, millainen elämä on Suri – tytöllä edessään.   Ennuste on huono ja surullinen. Toinen asia, johon  uutisen julkaissut  lehti ei ole ollenkaan  kiinnittänyt huomiota, on se seikka, että kyseinen mekko on samaa oranssia sävyä kuin Guantamon  vankien haalarit. Mekon leikkaus ja tyyli taas ovat kopioitu suoraa  juuttisesta brasilialaisesta kahvisäkistä.

Yllä olevassa kuvassa eivät ole Tom Cruisen  kaikki lapset, vaan siinä on oranssiasuisia kirjolohen lapsia. Huomatkaa se, että he ovat pukeutuneet sävy sävyyn, koko sisarusparvi. Ja että heillä on jo söpöt pikku silmät. Ja että heidänkin  vanhempansa  huitelevat jossain huisin Nevadassa.

Mielekkäät lauseet ovat maailman asiantilojen kuvaajia.

Minä tunsin kerran  miehen, jonka  ystävä oli Harry Bogomoloff. Harry ei minusta mitään tiedä. Ystäväni tarinoiden kautta  minä tiedän sitä vastoin  Harrysta  paljon mielenkiintoisia  asioita. Tai ainakin melko paljon.

Nyt, pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulen jälleen Harrysta jotain. Hän on  nimittäin avannut sanaisen arkkunsa ja päästänyt julkisuuteen  muutamia aivopieruja.

Ystäväni ei ole onneksi enää lukemassa näitä juttuja. Hän häpeäisi Harrya. Luultavasti hän joisi pullon punaviiniä ja soittaisi Harrylle. Tai sitten hän soittaisi Erno Paasilinnalle ja kertoisi, mitä Harry on nyt suustaan päästänyt. Ystäväni on  kuitenkin kuollut. Luulen, että Harry ei tiedä sitä asiaa.

Ernokin  on kuollut. Nyt tässä hatarassa  verkostossa on jäljellä vain kaksi  kummallista miestä. Toinen puhuu paskaa harkitsemattomasti ja minä  harkiten. Välistämme ovat kuitenkin kaikki linkit kadonneet.

Ystäväni kertoi, että nämä Bogomoloffit ovat jonkin sortin aatelisia. Suomen  aateliskalenterissa heitä ei kuitenkaan näytä olevan. Ehkä he ovat omatekoisia aatelisia tai sitten muistan väärin, tai sitten ystäväni on puhunut minulle paskaa. Tai sitten on käynyt niin, että media on puhunut paskaa ja pistänyt Harryn suuhun jotain semmoista, mikä ei ole totta.

No, minä olen ollut  yön perhokalassa vävyn kanssa ja  aamun golfkentällä ystäväni kanssa. Meillä ei ole pienintäkään aikomusta  kenelläkään  tulla lähiaikoina Helsinkiin käymään. Me kaikki saatamme siis edelleen  vaeltaa täällä elon merellä toisiimme törmäämättä.

Median  ansiosta Harryn vuoksi  minulle tuli nyt kuitenkin kovin paha mieli ja paha olo. Olisi ollut minun kannaltani  suotuisaa ja  soveliasta, jos en olisi kuullut näin monen vuoden tauon jälkeen  uudelleen Harrysta  mitään. Jos olisin saanut jäädä vaeltamaan tänne periferiaan  tietämättömyyden  erämaahan.

Nyt tämä päivä ja  tulevat monet päivät ovat  kohdallani  peruuttamattomasti pilalla. Syyrialaisten  tekosista minä en kanna huonoa omaatuntoa, enkä  ahdistusta. Harryn puolesta taas tunnen suurta häpeää. Minä  kun tunnen  kaukaisesti tuon miehen ja se on sitä kautta minulle taakka ja ahdistuksen paikka. Minä olen ystäväni tarinoiden kautta uinut Harryn lähipiiriin ja  olen nyt osasyyllinen siihen, että  tuommoisia hän on ryhtynyt  puhumaan.


Otsikkoon syyllinen on Wittgenstein.

Olen palannut turneelta !

Palataan vielä hetkeksi viikonlopun tunnelmiin ja tehdään muutama asiaankuuluva tunnustus. Lähihistorian kertaus  kuului jo aikoinaan teini-iässä maanantain  tärkeimpiin asioihin, joten mikäpä ettei nytkin, viimeisen lomaviikon alkaessa  voisi tehdä saman.
Ensiksikin, työnantajalle tiedoksi; Smartumin kulttuurisetelit on nyt sitten tuhlattu syntisen jatsin kuunteluun, eikä vanhakantaiseen  sinfoniaorkesterin konserttiin taikka Jotunin Huojuvaan taloon. Sinne menivät. Vaativat tosin todistamaan, että minä olen se, jonka nimi setelissä  lukee. Tavallisessa setelissä ei tunnu samaa ongelmaa olevan, vaan kulloinenkin haltija voi käyttää sitä huomattavan anonyyminä. Tämä vinkiksi työnantajalle, mikäli se katsoo edelleen voivansa työsuhdettani jatkaa.
Istuin  Kirjurissa entisen  ministerin ja entisen kansanedustajan vieressä. Emme saaneet aikaan  mitään  riitaa musiikin suhteen ja puoluepolitiikankin suhteen erot olivat lähinnä pieteettisiä. Minä olisin  hirttänyt useimmat päättäjät munistaan lyhtypylvääseen, mutta entinen  ministeri  kaulasta, sillä hän  epäili, että kaikilla rosvoilla ei munia ole. Lyhtypylväitäkään ei joka paikassa ole, joten päädyimme mihin tahansa ripustuspaikkaan.
Mutta hän tunsi sukunimen  perusteella isäni ja setäni, joten tästä edespäin aion blogimaailmassa  käyttää itsestäni termiä; ” poliittisissa piireissäkin tunnettu”.
Kävin meressä uimassa. Se oli kesän ensimmäinen uimareissu ja ellen pääse mereen uudelleen tänä kesänä, niin  taitaa olla niin, että golf- kenttien  vesiesteet ja  makeanveden järvilutakot kierrän kaukaa.
Luvialla oli samaan aikaan menossa Länsi-Suomen rukoilevais-liikkeen suviseurat. En poikennut tällä kertaa sanankuuloon, vaikka semmoinen aina  hyvää syntisäkille tekisikin. Viimeiset viikot golf-kentillä ovat lisänneet suuresti taakkaani.
Tarkka lukija huomaa, että käytin monikkoa. Niinpä on ehkä syytä tunnustaa, että kävin  möyrästämässä Nakkilan golf – kentällä 6 väylää  ja  selvitin vasta viimeiset 3 väylää tyylikkäästi.
Mutta muuten oli kivaa. Satakunta näytti kaikki hienot puolensa ja iski jälleen koti-ikävän pintaan. Meri jätti suolaa iholleni ja se kaihoisasti vähän kirvelee, kunnes  muutaman viikon kuluttua muuttuu siedettäväksi ikäväksi.
Ikävää hieman  helpottaa se, että olen saanut kaksi uutta lukijaa. Tervetuloa Jane ja HikkaJToivottavasti viihdytte täällä. Tai Jane. HikkaJ on lukenut palstaa jo vuosia. Huomaan, että hän on odottanut  kärsivällisesti niin kauan, että 99 lukijaa on ilmoittautunut  tuohon sivupalkkiin. Niinpä sinä, HikkaJ, kollega, olet lukija numero 100. Käykää lukemassa myös   näiden kahden sivustoja. Molemmissa on paljon  herkullista pohdittavaa.
Minä ryhdyn seurustelemaan tyttären ja vävyn kanssa, valmistautumaan viimeiseen lomaviikkoon  ja  takomaan päähäni, että vielä on kesää jäljellä.

Destino

Tuntematon  leidi  rokkasi lauantaina Porissa  sata lasissa. Räpsin hänestä kuvia  kaukaa.  Libanonilaistaustainen  Paul Anka sai hänen  mielenkiintonsa  jakamattoman  huomionsa, joten saatoin rauhassa  kuvata. Jotkut onnelliset pääsivät koskettamaan  hurmuria lavan reunalta.

Tämän leidin kohtalona oli  ihailla  idolia kaukaa.

Tarkempia Satakunta – huomioita saatte  ehkä huomenna. Tervetuloa uudet lukijat. Huomenna palaan  myös teihin. Huomista  odotellessa  voitte kuunnella vaikka tätä.

Urheilen, —näyn — olen siis olemassa

Kävin urheiluliikkeessä ostamassa urheiluvälineitä. Jouduin  lähtemään tyhjin toimin  pois. Koko liike oli täynnä urheiluvaatteita. Yhtään moukaria, yhtään  kiekonheiton ” limppua” , eikä yhtään sulkapallomailaa ollut myydä.
Vaatteita oli sitäkin enemmän. Oli vihreää ja oranssia ja sinistä ja  keltaista ja kirkkaan neonväristä. Mutta ei  yhtään  urheiluvälinettä. Descartes olisi saanut  kiimaisen sätkyn  näissä urheiluliikkeissä ja oitis tajunnut, mikä se todella on modernin ihmisen olemassaolon merkki.
Tai, no joo. Peräseinällä oli joku kapinen  sählymaila ja muutamat uimalasit telineessä.
On ehkä nyt sitten takapihalla jälleen  iskettävä  rautakangella nurmikkoon  kaksi reikää ja  iskettävä niihin pystyyn korkeushyppytelineen pystyrimat. Sellaisia rimoja sai ennen ilmaiseksi sahojen ” rimahelveteistä” . Niihin rimoihin oli  helppo iskeä  kahden tuuman nauloista   viiden sentin välein korotukset poikkirimalle. Sahalta sai myös sahanpurua alastulopehmikkeeksi. Lajia saattoi vaihtaa  ” lainaamalla” äidin pyykkinarun  tukiseipään seipääksi.
Ajat ovat muuttuneet huonommiksi. Sahat  vetävät sivurimansa  pelkkahakkuriin ja energiajakeeksi, sahanpurua ei   tontille saa enää mistään  ja pyykinkuivausrummulla ei penttinikuloita enää synny.
Eikä  keski-ikäinen  mies enää pääse liikkumaan huomaamattomasti. Jos nimittäin  minä tässä iässä ja tällä vatsalla  ja  minun elämäntavoillani ryhdyn  harrastamaan  liikuntaa näissä neonvärisissä tamineissa, huomaamattomasti sitä ei pysty tekemään. Kun en ole narsisti, enkä sellaiseksi pyri, niin huomaamattomasti ei liikuntaa näissä uusissa tamineissa pysty harrastamaan kuin suljetuissa  piireissä, suojassa muiden katseilta.
Jos taas  lähdet iltapäiväkävelylle  läpi asuntoalueen kohti  keskustaa, naapurit päättelevät oitis, että lehtori on nyt sitten viimein kärähtänyt ratista ja  suorittaa yhdyskuntapalvelusta  kunnallisen liikuntatoimiston  monistus-juoksupoikana liikuntatoimiston  antamassa  kirkuvan vihreässä virka-asussa 
Minä haluan huomaamattomia ja arkisia  liikuntavaatteita ja asusteita. Minä en halua näyttäytyä. Minussa ei ole mitään katsomista. Minä haluan mennä metsään  vihreänruskeissa maastokuvioiduissa urheiluvetimissä ja tulla sieltä kotiin takapihan kautta  suoraa pesuhuoneeseen. Minä haluan, että urheiluvälineliikkeessä  on  seinällä  miesten keihäitä, seiväshyppyä varten seipäitä,  hyllyissä starttipistooleja, ajanottokelloja, ja teräsmittanauhoja, sekä lattialla kuulamiesten  magnesiumjauhoa 10 kilon säkeissä.
Vaateliikkeissä  olisi sopivaa myydä vaatteita.
Ajatelkaas, jos viinakaupassa olisi  200 neliömetriä täynnä hyllyjä, joissa on  ryyppylaseja ja olutkolpakoita  ja lantrinkia , ja sitten ihan  viinakaupan perällä olisi pari lavaa Koskenkorvaa ja Huttusen  valkkari – tölkkejä ?

Den Snuskiga Plutonen

Olen ajautunut pahasti sivuraiteelle ajankohtaisten asioiden suhteen. Etenkin Enkeli – Elisan suhteen tietoni näyttävät olevan puutteellisia. Niinpä kävin aamulla lukemassa aiheesta wikipedia – artikkelin, jotta  pystyn kommunikoimaan  muiden kanssa Suomi – Areenassa  ensi viikolla, kun vierailen Porissa.
Minusta nimittäin tuntuu siltä, että keskustelu ajankohtaisista Euroopan raha-asioista muistuttaa yhä enemmän keskustelua siitä, onko tarina Elisasta lisännyt, vaiko vähentänyt koulukiusaamista/  koululaisten itsemurhia. Romantisoitunut tarina enkelistä saa varmasti sankat naisjoukot kokoontumaan  vuosittaisiin enkeliseminaareihin pohtimaan  asiaa. Rajakokemukset ja hömppä muuntavat enkelit kiiltäviksi ja  söpöiksi.
Todellisten enkeleiden  katselu ei näytä juurikaan lisääntyneen, sillä  kirkoissa kansaa  ei ole näkynyt siinä määrin kuin Enkeli-Elisan  naamakirjassa kuulemma on. Eliisan tapausta onkin  ruotinut pääasiassa pakanallinen ja kirkkoon vihamielisesti suhtautuva erkkolainen uutisvälitys.
Ajatellaanpa asiaa vähän toisesta näkökulmasta. Ruotsalainen  sotakirjailija  kirjoittaa 5  osaa käsittävän  sotakirjasarjan  ” Den Snuskiga Plutonen.” Kirjassa seikkaillaan pitkin ja poikin Länsi-Lappia  toisen maailmansodan  loppumelskeissä. Ja kansa ostaa kirjasarjaa hulluna, kunnes ryhdytään miettimään, miten kyseinen teos liittyy todelliseen  sotahistoriaan ja kuinka se  asettuu laajaan ja maineikkaaseen  ruotsalaiseen  sotakirjallisuuden kaanoniin.
Enkeli – Elisa sijoittuu hyvin erkkolaiseen paskanjauhanta kaanoniin. Media on julistanut itsensä asemaan, joka  muistuttaa   banaanivaltioissa niin  yleistä tendenssiä,  että rikosten tutkinta ja tuomitseminen keskitetään samoille  instansseille.
Tässä nimenomaisessa tapauksessa ei olekaan keskeistä se, mitä Elisalle on tapahtunut. Keskeistä  on se, että  julkisuus kuorruttaa tapauksen  nyt glamourilla ja kimalluksella. Pahaa pelkään, että asia kiinnostaa joitakin niin paljon, että jäljittelyä  esiintyy. Kaikista tapauksista tuskin ehtii edes erkkolainen kirjoittamaan. Entisenä koulukiusattuna sympatiani ovat tietenkin tässä tapauksessa Elisan puolella, on hän sitten ollut totta , taikka  fiktiota.