Poikuuden menetys

by Michael Tillman

Menetin iltapäivällä golf-neitsyyteni. Tai oikeastaan poikuuteni. Se onkin  ilmeisesti ainoa seikka, josta golf pelissä ei kilpailla, taikka josta ei tasoitusta saa. Kierrettiin ystävän kanssa kaikki yhdeksän reikää. Vaikka mieli teki lähteä pois jo kolmen väylän jälkeen. Harvoin olen kokenut elämässäni  eilisen kaltaista osaamattomuutta, tuskastumista ja kyvyttömyyttä. Sadat lyödyt range – pallot eivät merkinneet yhtään mitään tilanteessa, kun edessä on peliväylä ja takaa on tulossa 10 minuutin  päässä  seuraava ryhmä.
Ensimmäinen oivallus  oli se, että pusikot ja vesiesteet syövät palloja ahneen pedon tavoin. Samassa yhteydessä syntyi toinen  oivallus. Tuttavia ja ystäviä kertyy ihan sattumalta viereiselle  väylälle juuri silloin, kun pallosi iloisesti plompsahtaen  menee  sammakonpoikasten ihmeteltäväksi  vesiesteeseen.
Kummallinen oivallus oli myös se, että kun tarpeeksi töpeksii oman pallonsa  kanssa, pelikaverin onnistumisesta on  vilpittömän  innostunut ja kannustuksen antaminen on hyvin luonnollista ja helppoa.
Viimeinen , ehkä vähän helpottava  oivallus oli se, että tasoitus todella pysyy omassa syntymävuodessa, eikä lähde siitä kasvamaan. Eilisen perusteella se olisi sellaisessa tapauksessa jo ainakin 74.
En tiedä, onko minulla kärsivällisyyttä tähän lajiin. Edistyminen näyttää toistaiseksi olevan sattumanvaraista ja hyvin pientä. Näyttäisi siltä, että lajin sosiaalinen puoli sittenkin on se, jonka myötä harrastukseni  kasvaa taikka kuolee. Lyöntilaskurin taidan kuitenkin jättää seuraavalla  kerralla kotiin.
Ja sitten iloisempiin aiheisiin. Huomenna suuntaan kohti Satakuntaa ja Varsinais-Suomea. Menen siis maakuntiin, joissa oli ulkomaankauppaa käyviä kaupunkeja jo silloin, kun täällä periferiassa sudet ja karhut pitivät valtaansa. Menen työmatkalle, joten sielullisen ilon ja riemun lisäksi tiedossa on myös palkkaa, päivärahaa ja yömatkarahaa, koska työnantajan vähäisiä rahavaroja säästääkseni majoitun  samassa vinttikamarissa, jossa olen nuoruuteni viettänyt.

Sellainen  asia oikeastaan saa omatuntoni ( la conciencia, samvete,  på svenska)  kolkuttamaan. Voiko työmatka olla kiva ja mukava ja odotettu ? Pitäisikö tässä tapauksessa  työn suorittajaksi laittaa joku sellainen, jolle Satakunta olisi puiseva ja kolkko paikka ja joka sukulaisten ja omaisten puutteessa joutuisi  nukkumaan yönsä Cumuluksessa ? Pitäisikö ihmistä verottaa siitä, että hän pystyy työmatkan yhteydessä  tyydyttämään jotain  oman tarvehierarkiansa tarvetta ?

Golf –vehkeitä en ota mukaan. Minulla ei ole halua munata itseäni kotimaakunnassani. Riittää kun olen täällä räpeltänyt eilen. Otan mukaan  dekkarin ja  äidille kukkasen.
Mainokset