Kohtaaminen

by Michael Tillman

Näin tänään vaskikäärmeen. Se makasi aivan liikkumattomana, mutkille jähmettyneenä. Se pelkäsi kuolemaa. Se oli tuntenut mahallaan maan tärähtelyn jo kaukaa. Se laski mahdollisuuksiaan ja oli päättänyt jäädä paikoilleen.
Se makasi edelleen paikallaan.
Katselin sen päätä ja sen pientä suuta. Mietin, hakkaako sen sydän. Ainakaan sitä ei voinut huomata ulospäin. Vaskikäärme  on oikeasti lisko, eikä se voi vahingoittaa ihmistä. Silti minä pelkäsin sitä. Pelkäsin sen kostean limaista pintaa ja sen ruumiin muotoa. Sen kaltainen voi tuottaa ihmiselle kuoleman. Sen kaltainen on koodattu geeneihimme. Sen kaltainen on ajatuksissamme valmiina.
Minä katselin ympärilleni ja mietin sitä, monta niitä on lähistöllä vaanimassa minua. Minä katselin ja ajattelin, että muitakin käärmeitä voi olla lähellä. Minä ajattelin pieniä kyyn poikasia, minä ajattelin Kiplingin Rikki Tikki Tavia ja ajattelin, että jos nyt jaloissani äkkiä pyörisi pieniä myrkkykäärmeitä, minä ponkaisisin ylös kuin vieteri ja putoaisin hampaat valmiina  kiemurtelijan niskaan.
Ja vaskikäärmettä katsoessani muistin äkkiä sen, miltä Suomen – luokkahuone tuoksui koulussa sen jälkeen kun Tipu oli vienyt A-luokan mennessään pois ja me muiden pitäjien  nuoret tulimme jäsentämään lauseitamme. Siinä luokassa olin tutustunut maailman etevämpään Mungoon ja Kiplingiin.
Puhuin vaskikäärmeelle ja rauhoittelin sitä. Ja kun puhuin sille, se ei enää tuonut  mieleeni lisää kuolemaa ja  kauhua. Se jäi paikalleen. Minä lähdin pois, sillä minulla oli  pitkä matka kuljettavana. Pitkä matka ajateltavana.
Mainokset