Kummallista urheilua

by Michael Tillman

Tänään Arhi Kuittinen  kuittaa aina niin  kiinnostavassa  ja  rubensmaisen rehevässä bogissaan  meidän jokapäiväisestä leivästämme ja  siihen vaadittavasta työstä. Arhi , ja me muutkin tiedämme varsin hyvin sen, että pääosa työnsankareista  tekee nykyään  pitkiä työpäiviä, piiloylitöitä ja kokevat  siltikin olonsa riittämättömäksi. Allekirjoittaneella  on tästä  melkoisesti kokemusta ja muutama tuumaa paksu sairauskertomus.
Kuittisen mukaan  asiantuntijat  ovat sitä mieltä, että kivikauden mies pärjäsi  elämässään  4 tunnin työpäivällä. Sosiaaliturva saattoi olla vähän horjuvaa ja eläkkeen elinaikakerroin lähellä nollaa, mutta eipä ollut katumaksujakaan.
Aika usein ihmispoloinen  todella miettii  sellaista probleemaa, että jollakin toisella menee, tai on mennyt ihan upeasti ja minä itse  olen saanut  ingen vinst –arpalipun. Joku toinen  on onnistunut ostamaan lipun  jääkiekko-otteluun Belarus – Kazakstan  500 eurolla ja minä luuseri Tillman istun täällä kotona , eikä minulla ole ostettuna edes yhtään kanavapakettia. Enkä minä edes tiedä, minkä vuoksi  kuukausi sitten  äkkiä  alkoi yleinen keskustelu kanavapaketeista ja niiden nipuista  ja  niiden megaherzeistä ja muusta kummallisuudesta.
Olen ymmärtänyt niin, että ahneudessaan järjestäjät ovat kaupanneet  ison osaa otteluista ” kanavapaketeille” . Sitten on käynyt niin kuin Soneran  UMTS- kaupoissa taannoin kävi: rahalla on saatu pelkkää ilmaa, taikka paremminkin  lumisadetta.
Jääkiekkoilijat olivat jo aikoinaan Raumalla  korkeinaan hyvää merkonomitasoa. Nyt näyttää käyneen niin, että  rajahinnan laskennassa  järjestäjät ovat epäonnistuneet  totaalisesti ja on onnistuttu   luomaan  lose –lose  järjestelmä, jonka korjaaminen on lähes mahdoton. Luultavasti se onnistuisi vain  sillä tavalla, että lippujen hinnat laskettaisiin  15 euroon,  takametsistä järjestettäisiin  ilmaisia  bussikyytejä  peräkylien aikamiespojille ja samaan aikaan  oluen hinnalla  tuotettaisiin kadotettu katetuotto. Ja että joukkue onnistuisi.
Eilen saunoin pojan kanssa. Siis oman poikani kanssa.  Ennen saunaa katselin  minuutin avajaisia  siinä vaiheessa kun Kummola oli  jäällä. Myöhemmin sitten, eli aamulla kahvipöydässä katselin sanomalehti – Keskisuomalaisesta pohjoiskorealaisia kuvia  aitioista, joissa silmäätekevät pönöttivät ja  ” irroittelivat”. Minun hymyilytti. Tai oikeastaan vähän pelottaa.
Nämä kisat jotenkin  ovat lähteneet  liikkeelle väärille urille. Minulle  sillä asialla ei ole  mitään merkitystä, sillä en ole yhtään ottelua mistään mediasta katsonut, enkä luultavasti katso. Koko ajan minulla on meneillään  muita, paljon kiinnostavampia  projekteja. Olisi mukava  nähdä  hyvä jalkapallopeli, taikka  puolentunnin  verran istua vuoristossa Ranskassa  heinäkuussa ja  katsoa, miten jotkut polkevat ketju kireällä 14 kilometrin  katkeamatonta nousua. Tai sitten vain  olen.
Älkää nyt loukkaantuko. Älkää ainakaan ne kaverini, jotka pääsevät semifinaaleihin  jonkun  sidosryhmän maksamana. Olen ollut  Jääkiekon MM- kisoissa  1974 katsomassa sen pelin, jossa Suomi voitti sen maan, jolle oli ensin hävinnyt 0-5, vaikka olikin oikeasti voittanut, koska molari oli syönyt liikaa reilunkaupan banaaneja ennen matsia.
Ja lopuksi tältä epätoivoiselta paikalta. Onnellinen  olkoon se suurkunta, joka ministeri Virkkusen  pakottamana joutuu ottamaan osakseen Karstulan  pitäjän pohjoisessa Keski-Suomessa. Pitkän  tappelemisen  jälkeen pikkuinen kunta ryhtyy rakentamaan  nyt jäähallia itselleen, mikä tulevana myötäjäisenä  liukuu kuntaliitoksen jälkeen emokunnan lämpöiseen  syliin. Onnea vaan.
Advertisements