Ikitie

by Michael Tillman

Olen sairauslomalla ja syvästi kiitollinen monesta  seikasta. Erityisen kiitollinen  olen tänä kirkkaana kevätaamuna siitä, että Antti Tuuri on IKITIE – kirjaansa  tällä kertaa  keksinyt konnat, vastenmieliset hahmot ja muut iljetykset Neuvostoliitosta, kommunisteista ja IKL- miehistä. Tässä kirjassa ei esiinnyt poikkeuksellisesti  yhtään satakuntalaista  konnaa. Sen vuoksi Tuurin  kirja oli tuskatonta luettavaa, vaikka sisältönsä kannalta välillä itku pyrki silmiin  tämmöiselle tunteilevalle vanhalle pierulle.
Tarinan kehys on tuttu. Jussi Ketola Kauhavan  peräkylillä on omasta mielestään kiertämisensä kiertänyt. On aika tehdä työtä perheen kanssa, soveltaa hengellisiä periaatteita ja olla sovussa sekä Sointula- aatteen, että lapualaisuuden kanssa. Eräänä yönä sitten Ketolan talon lukitsemattomasta  ovesta ei tulekaan Kristus vaan Kosolan väkeä.
Tapahtumat lähtevät liikkeelle. Tuuri selostaa asioita kierteisellä pohjanmaan lauserakenteella jossa Jussi kertoo asioita piruilevasti ja kohta taas epämääräisessä monikon passiivimuodossa Tuuri ja Jussi yhdessä kertovat miten asiat menevät.  Tekniikka osoitti purevuutensa ja ällistyttävän  tunnelmansa jo aikoinaan TALVISOTA – romaanin ensimmäisessä virkkeessä. IKITIE:ssä Tuuri selvittää 430 sivua  muutamalla repliikillä. Nekään eivät varsinaisesti ole  hengästyttäviä Hemingway- tyyppisiä analyysejä, vaan jonkin sortin viittapylväitä, merkkipaaluja. Löysin neljä.
Pihtiputaan lääkäri Wallenius räjäyttää repliikki-ilotulituksen  sivulla 53 toteamalla: ”Lappo rörelse.”  Lieksassa kyyditsijä kuuluttaa autokunnalla: ”Kusitauko”. Kaino niminen nainen Petroskoissa toteaa sivulla 183, että : ”Kaksi Kainoa ”. Toiseksi viimeiselle sivulle Tuuri on kirjoittanut jo kokonaisen lauseen repliikiksi.
Kirjassa ei kovasti korkealle kohoteta maakunnan  miesten pakettipalvelua itärajan taakse.  Pitkin etappireittiä törmäämme luusereihin, narsisteihin, juoppoihin, degeneroituneisiin  virkamiesherroihin ja  maalaisyhteisössä valtaa  pitäviin öky -talollisiin. Jussi Ketolan  tie kulkee läpileikkauksena 1930 luvun suomalaisen yhteiskunnan. Tarina hellii päähenkilöä. Köyhyyden vuoksi on ehkä aikoinaan ollut pakko lähteä kiertämään maailmaa kaivoksille ja pilvenpiirtäjä- työmaille, mutta takaisin on tullut sivistynyt aatteenmies, joka haluaa asettua aloilleen  ja elää periaatteidensa mukaan.
Parhaimmillaan Tuurin teksti on noissa toteavissa passiivi-rakenteissa.
”Niin kolhoosin kokouksessa päätettiin, että Hillin ja  minun olisi lähdettävä Hiilisuolle ja piirrettävä siellä paperille Hiilisuon navetta ja juteltava Hiilisuon miesten kanssa eläinten ostamisesta. Samalla matkalla meidän pitäisi käydä myös Petroskoissa ja ostaa Amerikan kaupasta  tavaroita; väki tekisi meille listat  ja antaisi  rahat ostoksia varten. Helm varoitti meitä eksymästä huonoille teille Petroskoissa, joka oli nykyajan Sodoma ja Gomorra; rahoista oli siellä pidettävä kiinni kaksin käsin. Sanoin, etten tuntenut sitä puolta Petroskoista hyvin. Helm kielsi opettelemastakaan.”
Kirjan loppupuolella puhutaan paljon Petroskoin suksitehtaan  työntekijöistä. Tillmannia asia liippaa sikäli läheltä, että Isoisän  eno oli sinne tehtaaseen aikoinaan mennyt muiden mukana paremman  toivon  perästä. Vasta muutama vuosi sitten arkistojen avauduttua näimme viimein  sitten sen, minkä sortin kohtelun ja viimeisen leposijan tämä meille tuttu mies oli  rajantakaisessa Karjalassa saanut. Tuurin kirjassa on  yksityiskohtainen , tosin fiktiivinen, kuvaus  asiasta.
Epäilen vähän, että Jussi Ketola on jonkin sortin Antti Tuurin alterego. Epäilen, että Tuuri kirjoittaa itseään auki Jussi Ketolaa apuna käyttäen. Hän on  naamioinut kirjansa  väkeviksi Pohjanmaa- ja historia kuvauksiksi, mutta  itsestään hän nyt meille kertoo, valikoiden ja kiihkotomasti.
Tuurin  edellinen  kirja, RATA ,oli minulle pettymys.  Koko kirjan alkuosa oli kirjoitettu Onni Palasteen  kirjan tyyliin, sotapäiväkirjaa  tarkasti  mukaillen ja yksityiskohdat tarkkaan selostaen. Viimeisiksi  60 sivuksi Tuuri oli sitten liittänyt mukaan oman sisäistarinansa .
IKITIE on toista maata. Se on hyvä kirja, ajattelemaan pakottava kertomus  faktaa ja fiktiota ja sarkastinen tarina ihmisistä, jotka etsivät onnea ja toimeentuloa,  epätoivoisina ehkä, mutta sittenkin tuntevina, kaipaavina,  vihaavina ja rakastettavina olentoina. Ja kaiken taustalla, koko ajan näkymättömissä, työtään tekee pohjalainen nainen, Sofia, joka ei itsestään suurta numeroa tee ja jonka vuodet ovat ehkä kirvelevät pitkiä, mutta jolla riittää sydäntä ja kärsivällisyyttä niistäkin selvitä. 
Mainokset