Chateau Inkeroinen

by Michael Tillman

Tässä viinissä maistuu elämä. Voisi oikeastaan luulla, että kyse on luomuviinistä.

Jari Järvelän novellikokoelma starttaa liikkeelle nimikkonovellilla niin vahvasti, että point of no return saavutetaan jo sivulla kolme:

” Pia kävi luontaistuotekaupan järjestämällä elämysmatkalla Ikionnessa viime kesänä, toi pullon tuliaisiksi. Etiketissä oli talitiainen. Viinin nimi oli ” Tintti”. Kaadoin sitä Pian pyynnöstä tulppaanilasiin: väri vedensekainen, tuoksussa hikistä lapasta, maku niin kuin Kouvola, ei mitään kuvailemista”

Perussuomalaisen miehen prototyyppi päättää perustaa Kymijoen törmälle viinitilan, joka kampittaa kaikki kotimaiset ja ulkomaiset kilpailijat. Lukija haukkoo henkeään ja haluaa ehdottomasti saada tietää, miten tämä outo pikareski päättyy. Ja kun ensimmäisen novellin ilotulitus päättyy, vauhti vähän hiljenee, mutta Järvelä vyöryttää eteemme yhä uusia hahmoja, jotka haluavat jättää jälkensä, jos ei nyt koko maailmaan, niin ainakin omaan elämäänsä.

Järvelä näyttää meille sen, että ihminen ei ole raukka eikä poloinen, kun hän valjastaan luovuutensa ja ongelmaratkaisukykynsä itsensä ja lähimmäisensä onnen takaajaksi. Tintti –viinin jälkeen monissa novelleissa esiintyy lintuja, lintumiehiä, lintu-pelkureita ja lintu- vaikka mitä.

Järvelän lintu-pastoraali alkoi oikeastaan jo romaanissa Mistä on mustat tytöt tehty, jossa Rööri, nuohoojan tytär liihottelee yläilmoissa ja mukana ovat esimerkiksi naakat, joiden eloa Järvelä seuraa hyvän matkaa.

Chateau Inkeroinen rakentaa näyttämön, jonka avulla Järvelän päähenkilöt näyttelevät meille meidän unelmamme ja kipeät hetkemme niin, että me ne sensuroidusti kestämme ja uskallamme niille nauraa. Novellissa norsu ja sen pallit tuhoavat miehen elämän ja hänen tiensä kaartaa taivaanrannan taakse. Kaihertava muisto kutittaa ihmistä kuitenkin koko elämän, kuin linnun höyhen kutittaa nenää taikka hyvä viini. Novellien päähenkilöt selvittävät jokainen tavalla tai toisella salaisuutensa ja traumansa. Viininviljelijä tekee sen hymyssä suin, ilman hetkenkään epäröintiä.

Viimeisen novellin Rasmus Sorvali on hänen hengenheimolaisensa. Mahdotonta ei ole olemassa. Jos hevoset valjastetaan unelmien eteen, silloin ajetaan loppuun asti, täysillä. Ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa tuoksuu ja maistuu Kymenlaakso elävänä ja täyteläisenä. Näiden kahden kannen väliin Järvelä on tapansa mukaan tiivistänyt koko elämän kirjon. Kassaneidillä on unelmansa. Taidekriitikkokin elää unelmaansa. Vakuutusmieskin elää unelmaansa sen jälkeen kun on ensin menettänyt jotain. Edes hän ei kykene vakuuttamaan itseään lopulta seuraavan totuuden hetken varalta. Kukaan ei Järvelän romaaneissa pääse pakoon. Kohtalo on kohdattava.

Novellikokoelmassa useimmat tekevät sen pystypäin ja ilmekään värähtämättä. Norsu tuhoaa rakkauden, ja jos norsuja ei ole, kaikkialla liitävät linnut saavat päähenkilöt miettimään asioitaan, terävöittämään ajatuksiaan ja lopulta kohtaamaan vääjäämättömän tyynesti.

Järvelän novellikokoelma saa hyvän viinin lailla lukijansa herkistyneeseen tilaan ja himoitsemaan seuraava lasillista. Kohtalosta viis, linnuista viis, lukeva ihminen riehaantuu ja huomaa kirjan jälkeen suunnittelevansa oman irtiottonsa käsikirjoitusta. Jutut viedään tyylillä loppuun asti.

Mainokset