Suuren kirjailijan päivänä

by Michael Tillman

Tänään vietetään Runebergin päivää. Suuri yleisö elää siinä uskossa, että se siitä suvusta, joka juhlimista ansaitsee, on tämä itse herra. Minä taas olen sitä mieltä, että rouva Fredrika kirjoitti paljon parempia juttuja. Ainakin hän on päässyt mukaan kotimaisen kirjallisuuden klassikoihin, mitä tulee Itä-Suomen yliopiston kirjallisuusopintojen vaatimuksiin. Oli muuten ainoa aviopari, joka molemmat osapuolet olivat samassa klassikkolistassa.

Taitavat olla myös ainoa pikkuserkku-pari, joka ko. listassa on.

Nykyään mennään harvoin serkkujen kanssa naimisiin. Minä tiedän tuttavapiirissä yhden sellaisen avioparin. Pikkuserkutkaan eivät suuresti ylistä suvun sisäistä rakkautta. Se on ymmärrettävää. Geneettisesti läheisten yksilöiden keskenään lisääntyminen ei ole populaatiolle hyväksi. Sellainen pitkän päälle johtaa tilanteeseen, että jälkipolvien edustajat ovat kuninkaallisia Euroopassa, taikka kotiseutuneuvoksia, jotka kotipaikkakunnan asioista kirjoittelevat kesäteatterinäytelmiä ja vapaa-aikana tutkivat perhosten reviirikäyttäytymistä. Kaikki kunnia edellä mainituille harrasteille.

Runeberg saa minut jotenkin näpyille. En voi sille mitään. Vänrikki S. on luetettu meille aikoinaan koulussa aivan liian varhain. Viimeinen mies, jonka tiesin ja huomasin näistä runoista kiksejä saavan oli Mauri Sariola. Hänen kirjoissaan eivät mellastaneet taivaanrannan maalarit, eivätkä kettutytöt. Sariola siteerasi Vänrikkiä aina, kun se vain oli mahdollista.

Puolet Suomesta taitaa edelleen pilata viskinsä soodavedellä, koska komisario Susikoski niin teki. Nuorenamiehenä kahlasin Susikosken topeliaaniset ja runebergiläiset seikkailut läpi, koska se oli kehittymättömästä murrosikäisestä pojasta mukavaa elämää. Se Susikosken elämä. Myöhemmin sitten yritin matkia myös Sariolan vekseli-harrastusta, dekkarin pikakirjoittamista, opintojen keskeen jättämistä ja kuuluisuuksille sähkeiden lähettämistä. Huonolla menestyksellä.

Pankinjohtaja katkaisi alkuunsa vekselikierteeni, käsikirjoitus tuli bumerangina heittäjän otsaan takaisin ja opintoja en uskaltanut keskeyttää, koska minulla ei olisi ollut yksinkertaisesti varaa sellaiseen. Mutta tavallaan minä edelleen pidän Mauri Sariolasta, upseerista, boheemista, hovinarrista, toisinajattelijasta ja kirjallisesta kummajaisesta.

Minä pidän erityisesti Ampiaiskesä – romaanista.

Sariola eli niin kuin kirjoitti. Tai taisi joskus kirjoittaa, niin kuin eli. Filtter-paperossin savussa White Horse viskiä, vierellä ampiais-vyötärö, piikki auki tiskillä, kunnon ruokaa, smokki päällä ja uusi kustannussopimus povitaskussa; Salapoliisiromaani, 250 sivua, dead – line kahden viikon kuluttua painoon.

Miksei meillä ole Mauri Sariolan päivää ? Silloin olisi mukava kirjailijan kunniaksi tehdä em. asioita nauttia elämästä ja kokea elävänsä. Vähän kummallisesti, mutta elävänsä kumminkin.

Advertisements