Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: helmikuu, 2012

Pivo

Join tänään oluen pubissa, jonka seinälle on nostettu Jawa – moottoripyörä, joka on ollut speedway- käytössä . Sivutankissa näyttää olevan metanolia. Join olutta, joka on tehty jazzmies Thelonius Monkin kunniaksi. Sellaista tuntui olevan myynnissä.

Juomassa oli 9,5 % , joten korvisa soi musiikki oitis. Oulu on kyllä upea kaupunki.

Sitten olin Zeppeliinissä, Kaarlen kellarissa ja paikassa, jossa saa porilaista portteria. Kaiken tämän jälkeen paluu Keski-Suomeen on pelkkään tuskaa. Olen syntynyt oikein, mutta elänyt ihan väärässä paikassa. Ehkä sentään kuolen jossain oikeassa paikassa.

Huomenna suuntaan auton nokan kohti etelää. Pidän meren oikealla puolella näkyvissä koko ajan, joten iltasella saatan olla jo Haminassa asti. Matkalla ylitän ainoan Pohjanlahteen laskevan joen, joka virtaa lännestä itään. Siinäpä teille miettimistä.

Saatan myös käydä paikassa, jossa joutsenet syntyvät.

Sataa lunta

Oulussa on kaikki.

Täällä on lunta, täällä on meri vieressä, täällä on Tornion Ikea lähistöllä, täältä pääsee Kuusamoon nopasti, täältä on lyhyt matka Sanginjoelle ja täältä pääsee muutamalla kympillä lentäen Helsinkiin.

Uskomaton kaupunki.

Kerrostalossa näyttää olevan kiellettyä parveketupakointi ja ulko-oven edessä tupakointi. Kaikissa huoneistoissa tunnutaan kuitenkin tupakoivan, sillä porraskäytävä tuoksuu nuoruuteni keskiolutkuppilalta

Uskomaton kaupunki

Loma

Loma on ahdistava asia. Se rikkoo ihmisen sisäisen struktuurin ja aiheuttaa hälinää sielussa. Vasta kun ihminen tajuaa viimein, että loman loppuminen on näköpiirissä ja paluu töihin häämöttää, hän voi huokaista ja käyttäytyä viimeisinä lomapäivinä ihmismoisesti.

Yöllä oli lumikko käynyt pihahangella loikkimassa. Sen pesä on kiviaidassa.

Sillä ei ole lomaa ollenkaan

Kainuulainen avokado-salaatti

Vaimo sairastaa. Huomenna saatan minäkin sairastaa. Tein nimittäin äsken herkullisen ja ravitsevan lounaan sairaalle ja itselleni. Kokkailun yhteydessä kokeilin loman kunniaksi normaaleja ruokajuomia, joten olen nyt hyvää vauhtia etääntymässä kohti taivasta siitä promillerajasta, jota liikenneministeri Kyllönen yrittää ajaa säädökseksi, kuin käärmettä pyssyyn.

No, minä pysyn pois ajoneuvoliikenteestä, joten ministeri Kyllönen voi huoletta kehitellä kohdalleni muita rajoittavia säädöksiä. Vasemmistoliiton ja kommunistisen liikkeen tuntien tiedän, että heiltä ei siihen puutu kykyä, eikä halua.

Ministeri on lyhyen uransa aikana ehtinyt kehitellä jo saman verran kummallisuuksia kuin rippikouluikäinen teini viikonlopussa. Vasemmistoliiton hallituksessa olo, ”Avignonin vankeus” on kummallinen asia, mutta vielä kummallisemmaksi sen tekee se asia, että vasemmistoliiton äänestäjät tyynen rauhallisesti suvaitsevat ministereidensä osallistua nykyiseen menoon. Ainoa selitys lienee se, että valta juovuttaa.

AY- aktiivisuuteni kaudelta muistan tapauksen, jossa kävi niin, että valtakunnallisen edunvalvontayhdistyksen hallituksen sihteeri oli laivaseminaarimatkan aikana niin tukevasti ja keskeytymättä humalassa, että laivalla aiottua kokousta ei pystytty pitämään ennen kuin kokoukselle valittiin paluumatkalla uusi sihteeri. Kun kyseinen henkilö sitten syrjäytettiin seuraava hallitusta valittaessa, kyseinen sihteeri itki ja anoi, että hänet vielä otettaisiin mukaan hallintoelimiin.

Mutta asiaan….

Tein uunilohta, joka oli maustettu hienolla maustesekoituksella, jonka sekoituksen myyjä on Suomen kuuluisin poikamies ja Aku Ankan lukija. Mausteseos on myyjäänsä laadukkaampaa. Sitten tein perunamuusia. Joukkoon laitoin nyrkillisen voita.

Salaatiksi tein vadille ladonnan, jonka pohjalle tulivat salaatinlehdet. Sen jälkeen viipaloin pedille kirsikkatomaatteja , avokadoa ja vihreitä oliiveja. Pinnalle ripottelin basilikaa. Kastike on hyvin yksinkertainen. Pari ruokalusikallista sitruunamehua, oliiviöljyä noin desi, sokeria, suolaa, mustaapippuria ja basilikaa. Ainekset sotketaan ja valutetaan sitten salaattivadilla oleva systeemin niskaan. Paahdettuja pinjansiemeniä voi sirotella päälle. Jos on aikaa, jutun voi laitta hetkeksi viilenemään, jolloin tuo kastike toimii paremmin.

Jos vielä ymmärtää laittaa tiskit koneeseen aterian jälkeen ja tuoda kaupasta tulppaanikimpun sairaan iloksi, kokin pistekori suorastaan pursuaa pisteistä. Niitä on mukava tulevaisuudessa käyttää, kun tiukka paikka tulee. Ja tuleehan se sieltä, ennemmin taikka myöhemmin.

Ministeri Kyllönen taas ei ole saanut aikaan oikein mitään. Kun hänen on aika jättää joskus tulevaisuudessa mustan ministeriauton takapenkki, uskon olevan lähellä sen asian, että ministeriltä tippa tirahtaa. Hauskaa on ollut, mutta kansa ajaa edelleen kännissä, puhuu kännykkään ajaessaan ja yrittää huijata katsastuksessa insinöörejä. Kansa edelleen odottaa ministeri Kyllösen satelliittiseuranta –tiemaksu-järjestelmää. Kansa odottaa pelolla.

Lihava lentoemäntä

Heli lähetti illalla sähköpostia. Hän pahoitteli, että lentoni on peruttu. Hän haluaisi, että lentäisin korvaavalla Finnair- yhteydellä samaan kaupunkiin. Vastasin, että se kyllä minulle sopii. Heli ei ole vielä vastannut minulle, eikä uutta tikettiä lähettänyt. Viestin perusteella Heli tuntuu minusta hoikalta, tyylikkäältä, huolitellulta ja iloiselta. Kaikki korvaavan lennon lentoemännätkin ovat mielessäni hoikkia ja tyylikkäitä. Ehkäpä myös peruuntuneen vuoron lentoemännät olisivat olleet täydellisesti ammatin stereotypioiden mukaisia. Kuka tietää.

Kerran olen nähnyt ylipainoisen, oikeastaan lihavan lentoemännän. Minun tuli häntä vähän sääli. Koneen keskikäytävä on ahdas kenelle tahansa, puhumattakaan sitten ylipainoiselle naiselle, joka palvelun eri vaiheessa joutuu kääntyilemään, kumartelemaan, kipaisemaan takaohjaamossa ja taas etuohjaamossa ja kaiken aikaa päästämään ohitseen käytävällä niitä typeryksiä, jotka ovat matkalla vessaan juotuaan kaljaa lyhytnäköisesti lentoasemalla.

Nousussa ylipainoinen lentoemäntä istuutui työtovereidensa tavoin niille pikkuisille, kelvottomille, esiin taitettaville cabin crew – istuimille. Minä jännitin kovasti, kestääkö istuin tyllerön painoa. Kun koneen nokka nousi ylös, pelkäsin, että hän luiskahtaa vinossa asennossa olevalta istuimelta alas.

Kun lennolla ei ollut oikeastaan muuta ohjelmaa, kuin lentokoneaterian näykkiminen ja lentoemäntien silmillä napostelu, lento sujui oikein hyvin. Lentokoneaterian eriskummallisuus kilpaili Liselotten kanssa. Nimestä päätellen tämä uhkea Leevi and the Leavings lyriikan muusa- neitokainen oli Alppien maasta kotoisin. Seurasin häntä lennon ajan kiinnostuneena, mielenkiinto heränneenä ja ihmetyksen vallassa. En menettänyt hänelle sydäntäni Gösta Sundqvistin tavoin. Minä seurasin häntä samalla tavoin, kun katsoisin näyttelijä Ulla Tapanista, jos Ulla Tapaninen tulisi soittamaan ovikelloa ja tarjoamaan Vartiotorni –lehteä eurolla, sitten ilmaiseksi.

Konnarit junissa ovat usein räväköitä ja sanavalmiita virkailijoita, joiden seurassa aika ei tule pitkäksi. Olisi mukavaa, jos lentoemännätkin olisivat, massasta ja elopainosta riippumatta, hersyileviä, flirttejä, hauskoja ja sanavalmiita. Joskus he ovat, mutta sääntö se ei ole. Lentoemäntien roolikalustoa ehkä pitää jotenkin muuttaa tai tuunata. Jotenkin siitä roolikalustosta pitäisi varmasti tehdä vähän rennompi ja avonaisempi. Lisää vapauksia vartalon ja vaatteiden suhteen. Olisi mukavaa, jos lentoemäntä olisi lintsannut peruskoulun tunneilta siinä määrin, että kielitaito olisi vain viitteellistä. Olisi piristävää, jos lentoemäntä huutaisi kovaan ääneen kollegalleen käytävän toiseen päähän, että lähetä sassiin lisää giniä ja tonicia tänne kun täällä tämä partainen herrasmies käyttää sitä ruokajuomana.

Lihava lentoemäntä, tupakoiva urheilija, naisrekkakuski, mieskätilö. Kaikki varmasti mielenkiintoisia hahmoja. Kaikki he rikkovat totutun ja tavallisen raja-aidat.

Olen saanut uuden lukijan. Tervetuloa sydämellisesti, olet sitten pieni, medium, tukeva taikka sopivasti lihava. En saa selville sitä, kuka noista sivupalkin ihmisistä olet, muuta ei se haittaa . Tervetuloa. Toivottavasti viihdyt. Blogin ulkomuoto on nyt juuri työn alla,sivupalkki ryppyilee ja kirjoittaja on jäämässä leipätyöstä viikon lomalle. Yritä viihtyä !

Estelle

Kehitysyhteistyöalus s / v Estelle on saanut sitten kaiman. Ruotsin kruununprinsessalle annettiin nimi yhtä nopeasti kuin muslimimaissa vainajat haudataan. Valtakunnan silmäätekevät ovat olleet tarkastamassa ja vannomassa, ettei Estelle – prinsessa ole vaihtunut Bernadotte-suvun ulkopuoliseen siniverettömään vauvaan. Itä-Götanmaan herttuatar on autuaan tietämätön siitä, että hänet on spriiliukoisella tussilla merkitty heti syntymähetkellä, jotta pääministeri, tallimestari ja kuninkaanlinnan vartioplutoonan päällikkö voivat vannoa ja todistaa asian.

S/V Estelle on muuten ollut myynnissä. Alus oli vielä viimeksi Kotkan meripäivillä kohtuullisen hyvin hahmossaan, joten Ruotsin kuningashuone voisi oikeastaan tehdä oikean kehitysmaa-yhteistyö-teon ja ostaa ko. astian tulevan prinsessan omaksi huvialukseksi. Kun ko. kansakunta on onnistunut konservoimaan merenpohjaan uponneet Vaasa-laivankin, niin pinnalla kelluvan rautalaivan restaurointi on helppo nakki. Säkert korv på svenska. Samalla valtiovaltamme voisi entistä emämaata kunnioittaakseen luovuttaa myös täyden miehistön prinsessan käyttöön. Estelle med hennes besättning.

Pikkuiset vauvat ovat söpöjä. Opiskelijaneitokainen toi tässä taannoin näytille pienen tyttärensä sillä seurauksella, että henkilökunnan kahvipöytä siirtyi lattialle polvilleen lepertelemään kohti kantokaukaloa ja testaamaan, onko pikkuisen takertuminen jo tapahtunut, vai vieläkö kuka tahansa pelle kelpaa hymyn irrottajaksi.

Isoisä Kalle-Kustaa on ainakin maireana Estelle -pienokaisesta. Ystäväpiirissä on joitakin isoisiä ja voin vakuuttaa, lapsen lapsi pehmentää kovemmankin sällin. Uskon niin, että Kalle –Kustaa nyt pysyttelee pois epämääräisestä seurasta ainakin jonkin aikaa ja jonottaa vuoroaan, jotta pääsee lykkimään lastenvaunuja pitkin kuninkaanlinnan sisäpihaa, jahkaa nuoripari tulee mummolaan kylään.

Tässähän iskee vaarikuume mieheen !

Juuri kun olen kyennyt ohjaamaan autokuumeen rasittaman vaimoni jälleen elävien kirjoihin. Talomme on tyhjä, joten meidän uusi lapsemme on nyt vaimon turbodiesel. Kävimme tänään totutteluajolla, kaikki kolme. Minä pelkäsin kovasti, turbodieselin välijäähdytin aavistuksen verran suhisi, mutta itse auton omistaja oli viilipyttynä.

Useita työtovereitamme kauhistutti sellainen asia, että ostimme ko. ajokin ilman, että olisimme ikinä sitä ennen nähneet, saatikka koeajaneet. Vasta kaupanteon jälkeen istuimme ensimmäisen kerran ajokkiin sisälle. Minusta tuossa ei ole mitään ihmettelemistä. Koko Ruotsi on samassa asemassa. Lapsi putkahtaa esille, kun sen aika on. Kätilöt ja vanhemmat tiedetään. Miten sitä kokeilemaan etukäteen pystyy???

Pennusta pitää pitää huolta ja sitä on syytä hoivata. On pestävä, rasvattava, vaihdettava öljyt ja kun prinsessat ja autot ikääntyvät, myös jakopääntiivisteet ja -hihnat on uusittava ja vaihdettava säännöllisesti. Rakkautta ja silittelyä se vanhemmuus vain vaatii.

Ja jos perässä on kaksi pakoputkea rinnakkain, niin sitten ajetaan reippaasti ja ilman nysväilyjä. Kotona käydessä tankataan polttoöljyä, isän farmaritankista ja balettikouluun prinsessa ilmoitetaan. Ja laivaston naiskadettikurssille. Ja Åren hiihtokouluun.

Ruotsin prinsessa ratsastaa O.K. Corrallin talleille

Ranuan eläinpuiston jääkarhunpentu ja Ruotsin kruununprinsessa pääsivät haistelemaan ulkoilmaa samana päivänä. Timo Soini taas sai ulos suustaan sammakon. Opetusministeri on onneksi ollut koko päivän hiljaa, joten hänen suustaan ei ole tullut mitään. Hän on ollut ilmeisesti hanttihommissa

Sammakon jälkeen Timo Soini on laskeutunut paaston aikaan, eikä suostu enää päästämään suustaan yhtään mitään. Soinin suustaan päästämä Bobrikov siis elää ja voi hyvin.

Nikolai Bobrikovia ammuttiin tunnetuin seurauksin Senaatin portaikossa Päivin nimipäivänä vuonna 1904. Tämä päivä, kesäkuun kuudestoista, on hyvin merkittävä päivä. Samasta kesäkuun päivästä nimittäin kertoo James Joycen mestariteos Odysseus.

Kyseinen päivä oli merkityksellinen Joycen elämässä. Muutamaa päivää aikaisemmin hän oli huomannut Dublinin kadulla viehättävän nuoren naisen, johon oli oitis heti silmittömästi ihastunut. Tämä nainen, Nora Barnacle, oli aluksi pitänyt kirjailijaa jonninjoutavana onnenonkijana, mutta jo kesäkuun 16 päivä tämä nuorikko oli viimein suostunut tapamaan kirjailija Joycen. James oli tapaamisen yhteydessä puhunut kuin Runeberg, sillä seurauksella, että hän oli heti tuona päivänä, ensitapaamisen yhteydessä nk. ”saanut pesää”. Tieto pohjautuu Wikipedian ilkeämielisiin huhuihin.

Päivä teki sen vuoksi suuren vaikutuksen Joyceen. Hän ei ollenkaan ollut kyseisenä päivänä kiinnostunut kaukaisesta Suomesta ja kenraalikuvernöörin ampumisesta. Joyce ilmeisesti laukoi itse aivan toisenlaiseen maalitauluun tuona päivänä. Ja siitä päivästä hän sitten päätti tehdä suuren mestariteoksensa.

Kirjassa myös mainitaan kaukainen murha.

Joyce lähti aikoinaan pakoon ahdasmielistä katolilaisuutta. Hän meni Sveitsiin ja kuoli sinne. Samalla hautausmaalla makaa myös Elias Canetti. Ja hänestä taas minä en saa aikaiseksi minkäänlaista aasinsiltaa Timo Soiniin, jääkarhunpentuun enkä myöskään ruotsalaiseen prinsessaan. Olen kadottanut otteeni kirjoittamiseen ja olen kadottanut blogin ulkoasun. Ja itsekunnioitukseni. Taidan muuttua tuntemattomaksi epähenkilöksi.

Tiistaina vaimo vaihtoi autonsa toisenlaiseksi. Minulla itsellänihän on vain polkupyörä ja Kawasaki, ei autoa ollenkaan. Meidän perheen autot ovat olleet ainakin 20 viimeistä vuotta vaimon nimissä. Nyt kun ajan oudolla autolla, joka on outoa väriä ja outoa merkkiä, olen muuttunut epähenkilöksi. Kukaan ei yhdistä minua ja outoa autoa toisiinsa. Tunne ulkopuolisuudesta on vahva ja vaikuttava. Tuntuu siltä, että kun ajan kadulla, olen ratsumies 1800 – luvun villissä lännessä ja ratsastan tuntemattomana Tombstonen kaupunkiin juuri kun O.K. Corralin taistelu on alkamassa. Kaikki muut ovat kiinnostuneita jostain muusta. Olen hetken nyt kaiken ulkopuolella.

Tai sitten skitsofrenia on viimein saapunut.

Sivupalkkini on nyt alapalkki ???

Miksiköhän sivupalkkini on valahtanut nyt tuonne blogin pohjalle alapalkiksi ? Ainakin itselleni se sivupalkki näkyy jossain tuolla alhaalla, syvällä.

Elämä on tällä viikolla muutenkin hankalaa. Outojen asioiden kohtaaminen on väsyttävää ja teke olon epämääräiseksi.

” Kuuntele nuorempiasi, älä koskaan radiokanavaa, jonka nimessä on englantia”

Kari Hotakainen

Chateau Inkeroinen

Tässä viinissä maistuu elämä. Voisi oikeastaan luulla, että kyse on luomuviinistä.

Jari Järvelän novellikokoelma starttaa liikkeelle nimikkonovellilla niin vahvasti, että point of no return saavutetaan jo sivulla kolme:

” Pia kävi luontaistuotekaupan järjestämällä elämysmatkalla Ikionnessa viime kesänä, toi pullon tuliaisiksi. Etiketissä oli talitiainen. Viinin nimi oli ” Tintti”. Kaadoin sitä Pian pyynnöstä tulppaanilasiin: väri vedensekainen, tuoksussa hikistä lapasta, maku niin kuin Kouvola, ei mitään kuvailemista”

Perussuomalaisen miehen prototyyppi päättää perustaa Kymijoen törmälle viinitilan, joka kampittaa kaikki kotimaiset ja ulkomaiset kilpailijat. Lukija haukkoo henkeään ja haluaa ehdottomasti saada tietää, miten tämä outo pikareski päättyy. Ja kun ensimmäisen novellin ilotulitus päättyy, vauhti vähän hiljenee, mutta Järvelä vyöryttää eteemme yhä uusia hahmoja, jotka haluavat jättää jälkensä, jos ei nyt koko maailmaan, niin ainakin omaan elämäänsä.

Järvelä näyttää meille sen, että ihminen ei ole raukka eikä poloinen, kun hän valjastaan luovuutensa ja ongelmaratkaisukykynsä itsensä ja lähimmäisensä onnen takaajaksi. Tintti –viinin jälkeen monissa novelleissa esiintyy lintuja, lintumiehiä, lintu-pelkureita ja lintu- vaikka mitä.

Järvelän lintu-pastoraali alkoi oikeastaan jo romaanissa Mistä on mustat tytöt tehty, jossa Rööri, nuohoojan tytär liihottelee yläilmoissa ja mukana ovat esimerkiksi naakat, joiden eloa Järvelä seuraa hyvän matkaa.

Chateau Inkeroinen rakentaa näyttämön, jonka avulla Järvelän päähenkilöt näyttelevät meille meidän unelmamme ja kipeät hetkemme niin, että me ne sensuroidusti kestämme ja uskallamme niille nauraa. Novellissa norsu ja sen pallit tuhoavat miehen elämän ja hänen tiensä kaartaa taivaanrannan taakse. Kaihertava muisto kutittaa ihmistä kuitenkin koko elämän, kuin linnun höyhen kutittaa nenää taikka hyvä viini. Novellien päähenkilöt selvittävät jokainen tavalla tai toisella salaisuutensa ja traumansa. Viininviljelijä tekee sen hymyssä suin, ilman hetkenkään epäröintiä.

Viimeisen novellin Rasmus Sorvali on hänen hengenheimolaisensa. Mahdotonta ei ole olemassa. Jos hevoset valjastetaan unelmien eteen, silloin ajetaan loppuun asti, täysillä. Ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa tuoksuu ja maistuu Kymenlaakso elävänä ja täyteläisenä. Näiden kahden kannen väliin Järvelä on tapansa mukaan tiivistänyt koko elämän kirjon. Kassaneidillä on unelmansa. Taidekriitikkokin elää unelmaansa. Vakuutusmieskin elää unelmaansa sen jälkeen kun on ensin menettänyt jotain. Edes hän ei kykene vakuuttamaan itseään lopulta seuraavan totuuden hetken varalta. Kukaan ei Järvelän romaaneissa pääse pakoon. Kohtalo on kohdattava.

Novellikokoelmassa useimmat tekevät sen pystypäin ja ilmekään värähtämättä. Norsu tuhoaa rakkauden, ja jos norsuja ei ole, kaikkialla liitävät linnut saavat päähenkilöt miettimään asioitaan, terävöittämään ajatuksiaan ja lopulta kohtaamaan vääjäämättömän tyynesti.

Järvelän novellikokoelma saa hyvän viinin lailla lukijansa herkistyneeseen tilaan ja himoitsemaan seuraava lasillista. Kohtalosta viis, linnuista viis, lukeva ihminen riehaantuu ja huomaa kirjan jälkeen suunnittelevansa oman irtiottonsa käsikirjoitusta. Jutut viedään tyylillä loppuun asti.

Kymmenen päivää

Tein hyvät lumityöt, luin riemullisen kirjan ja katsoin onnettoman elokuvan. Pidän päivän saldoa kohtuullisena. Sen lisäksi onnistuin paistamaan lähes täydellisesti 4 pihviä. Mitäpä mies muuta voisi oikeastaan toivoa. Tai.. no, listaa todella vielä jäi, myönnetään

Lunta sataa koko ajan lisää. Sitä herkkua on siis luvassa vielä aamullakin. Kirjasta voin kertoa lisää huomenna. Hänen primus motorinsa on Jari Järvelä, joten mutustelen sitä kirjaa teille varmasti . Järvelän kirjat saavat pään surisemaan ja mielikuvituksen kiitolaukkaan

Elokuvia en ole katsonut ainakaan kahteen vuoteen. Välittäjäaineiden kaaos ja menneet vuodet ovat aiheuttaneet sen, että moneen vuoteen en ole pystynyt katsomaan kokonaista elokuvaa muutoin, kun erittäin kovan sosiaalisen paineen alaisena ja vain puolituntia kerrallaan

Viime viikolla sitten eräänä epätoivon iltana seikkailin poikkeuksellisesti kanavilal ja törmäsin SUB – kanavalla juuri alkavaan Notting Hill- elokuvaan. Minä katsoin sen ja seurasin Horse and Hound – lehden reportterin rakkaudennälkäistä amokkia läpi Lontoon kaupungin kohti kuuluisuuden syliä. Juonen perusrakenne lienee tuttu kaikille. Minä olen aina himoinnut laulaja Einin syliin. Saavutukset ovat sillä saralla huonot. Olen kerran hakenut Einiä tanssimaan, mutta saanut selvät ja kiistattomat rukkaset

Tänään kävin katsomassa elokuvahuumassani Vares – elokuvan. Huono. Helvetin huono. Täytynee olla taas varovainen ja aloittaa jostain muusta kuin Antti Reinin näyttelemästä Jussi Vareksesta. Elokuvan ehdotonta huippuantia oli se, kun Antti Reini rakastelee kirjaston takahuoneessa kirjastonhoitajaa näyttelevää Merja Larivaaraa. Harmi, että herkullinen asetelma hukkui kohta onnettoman elokuvan kohellukseen. Kohtaus oli siinä mielessä erikoinen ja merkittävä, että hekuman huipun lähestyessä ei näytetty taivaan valkoisia pilviä, vaan hetkellä jolloin Reinin varpaankynnet juuri olivat paukahtamaisillaan kierremakarooneiksi, kirjahyllyllä olevat kirjat kaatuivat dominopalikoiden tapaan lappeelleen. Upeaa

Nyt nukkumaan, jos uni enää tuommoisen elokuvakohtauksen jälkeen tulee.