Tarjotin, kaksio Mäntässä ja psoriasis

by Michael Tillman

Tapasin tänään luennoitsijan, jonka olen tuntenut jo kymmeniä vuosia. Hän saarnasin, ja minä toimin suntiona. Pidettiin taukoja ja jossain välissä kävimme laitoksen ruokalassa syömässä lasagne- muotoon laitettua hiilihydraattia.

Jonossa sanoin, että talo tarjoaa. Minäkin pääsen edes kerran kuittaamaan johtavassa asemassa olevan pääkaupunkiherran eväät. Mentiin jonossa Suomen opiskelevan nuorison keskellä. Luennoitsija otti vain lautasen ja aseet käteensä, jolloin huomautin hänelle, että täällä on tarjottimia. Niillä on mukavampi kantaa eväät pöytään.

Kaveri kieltäytyi ehdottomasti ottamasta tarjotinta.

Pöydässä hän sitten selitti asian. Muutama vuosi sitten hän oli saanut pahan bakteeritulehduksen. Mikään hoito ei oikein tuntunut tehoavan. Lääkärit olivat olleet hyvin huolissaan ja antaneet ymmärtää, että kohta voi luennoida taivaan kukille ja linnuille.

Tuttavani oli kuitenkin sitten , kuin ihmeen kapalla, ryhtynyt hiljalleen toipumaan kuolon kielistä ihmisten ilmoille. Kun sitten toipuminen oli edennyt tarpeeksi pitkälle, lääkärit olivat kertoneet toipilaalle, että ilmeisesti tämä oli saanut jostain jonkun vaarallisen bakteerin. Tuttavani antoi minun ymmärtää, että semmoinen superpöpö oli tehnyt loikan jostakin ruokatarjottimesta kaverin lautaselle ja sisuksiin. Sillä perusteella kaveri ei ole sen jälkeen missään, ei ikinä käyttänyt , ei kertaakaan minkäänlaista tarjotinta.

Mies on tarjotin-absolutisti.

Muistin, että minäkään en ole koskaan omistanut japanilaista autoa. Enkä ole koskaan laittanut laskettelusuksia jalkaani. Enkä käynyt Kiinassa. Enkä mene.

Tunsin kerran erään toisen herran, insinöörin, joka ei suostunut syömään mitään kasviksia. Hän söi vain perunaa ja ruskeaa kastiketta. Hän kuulemma ei koskaan koske vihanneksiin, eikä lisukkeisiin. Hän ei syö lihapulliakaan. Hän syö vain perunaa ja ruskeaa kastiketta ja hernekeittoa. Kaljaa kuulemma menee ihan kunnolla ja ilman pelkoa.

Viime viikolla taas törmäsin uutiseen, uuteen tietoon, joka koski kahta tuntemaani naista. Heistä kumpikaan ei voi kuulemma lentää lentokoneella. He pelkäävät lentämistä yli kaiken. Toinen kumminkin uskaltaa kiskoa tupakkaa askin päivässä.

Kerran taas tunsin aikuisopiskelijan, joka ei voinut syödä kanamunaa muuten kuin niin, että hän paistoi sen korpuksi, taikka keitti 15 minuuttia, eli teki valkoisesta osasta tosi valkoisen ja sisuksesta sinisen superpallon. Muuten olisi salmonella iskenyt. Joskus hänellä oli kuulemma salmonella ollut. Siitä hän aikoi pitää visusti huolen, että toista kertaa ei tule.

Meikäläisen on tässä turha asioista viisastella. Minulle ei ole oikein pahaa fobiaa mihinkään, mutta pirullinen peruspelko kaikkea kohtaan. Aamulla on poliisi tutkan kanssa taatusti vaanimassa, töissä opiskelijat riehaantuvat ryhmätöissä vetämättömiksi, iltapäivän kokouksessa joudun varmasti sihteeriksi, opetus lopetetaan ja työpaikka lähtee alta, Orionin kurssi romahtaa pörssissä, silitysrauta jäi päälle, talo palaa, romaanit putsaavat residenssin päivänaikana, pesukoneen liitosletku halkeaa ja hana on jäänyt päälle.

Tuosta selviää hyvin, kun muistaa noin minuutin välein vaihtaa pelon kohdetta. Ennen iltapäiväkahvia kaikki on käyty läpi ja mies on niin väsynyt, että ei jaksa enää pelätä edes Paavo Lipposen toista tulemista.

Mutta että yhtä tarjotinta pelkää niin paljon, että kantaa kaiken sylissään? Siitä ei taida päästä millään eroon. Se tarjotinpelko on kuin psoriasis. Tai upea rakastettu.