Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: tammikuu, 2012

Tarjotin, kaksio Mäntässä ja psoriasis

Tapasin tänään luennoitsijan, jonka olen tuntenut jo kymmeniä vuosia. Hän saarnasin, ja minä toimin suntiona. Pidettiin taukoja ja jossain välissä kävimme laitoksen ruokalassa syömässä lasagne- muotoon laitettua hiilihydraattia.

Jonossa sanoin, että talo tarjoaa. Minäkin pääsen edes kerran kuittaamaan johtavassa asemassa olevan pääkaupunkiherran eväät. Mentiin jonossa Suomen opiskelevan nuorison keskellä. Luennoitsija otti vain lautasen ja aseet käteensä, jolloin huomautin hänelle, että täällä on tarjottimia. Niillä on mukavampi kantaa eväät pöytään.

Kaveri kieltäytyi ehdottomasti ottamasta tarjotinta.

Pöydässä hän sitten selitti asian. Muutama vuosi sitten hän oli saanut pahan bakteeritulehduksen. Mikään hoito ei oikein tuntunut tehoavan. Lääkärit olivat olleet hyvin huolissaan ja antaneet ymmärtää, että kohta voi luennoida taivaan kukille ja linnuille.

Tuttavani oli kuitenkin sitten , kuin ihmeen kapalla, ryhtynyt hiljalleen toipumaan kuolon kielistä ihmisten ilmoille. Kun sitten toipuminen oli edennyt tarpeeksi pitkälle, lääkärit olivat kertoneet toipilaalle, että ilmeisesti tämä oli saanut jostain jonkun vaarallisen bakteerin. Tuttavani antoi minun ymmärtää, että semmoinen superpöpö oli tehnyt loikan jostakin ruokatarjottimesta kaverin lautaselle ja sisuksiin. Sillä perusteella kaveri ei ole sen jälkeen missään, ei ikinä käyttänyt , ei kertaakaan minkäänlaista tarjotinta.

Mies on tarjotin-absolutisti.

Muistin, että minäkään en ole koskaan omistanut japanilaista autoa. Enkä ole koskaan laittanut laskettelusuksia jalkaani. Enkä käynyt Kiinassa. Enkä mene.

Tunsin kerran erään toisen herran, insinöörin, joka ei suostunut syömään mitään kasviksia. Hän söi vain perunaa ja ruskeaa kastiketta. Hän kuulemma ei koskaan koske vihanneksiin, eikä lisukkeisiin. Hän ei syö lihapulliakaan. Hän syö vain perunaa ja ruskeaa kastiketta ja hernekeittoa. Kaljaa kuulemma menee ihan kunnolla ja ilman pelkoa.

Viime viikolla taas törmäsin uutiseen, uuteen tietoon, joka koski kahta tuntemaani naista. Heistä kumpikaan ei voi kuulemma lentää lentokoneella. He pelkäävät lentämistä yli kaiken. Toinen kumminkin uskaltaa kiskoa tupakkaa askin päivässä.

Kerran taas tunsin aikuisopiskelijan, joka ei voinut syödä kanamunaa muuten kuin niin, että hän paistoi sen korpuksi, taikka keitti 15 minuuttia, eli teki valkoisesta osasta tosi valkoisen ja sisuksesta sinisen superpallon. Muuten olisi salmonella iskenyt. Joskus hänellä oli kuulemma salmonella ollut. Siitä hän aikoi pitää visusti huolen, että toista kertaa ei tule.

Meikäläisen on tässä turha asioista viisastella. Minulle ei ole oikein pahaa fobiaa mihinkään, mutta pirullinen peruspelko kaikkea kohtaan. Aamulla on poliisi tutkan kanssa taatusti vaanimassa, töissä opiskelijat riehaantuvat ryhmätöissä vetämättömiksi, iltapäivän kokouksessa joudun varmasti sihteeriksi, opetus lopetetaan ja työpaikka lähtee alta, Orionin kurssi romahtaa pörssissä, silitysrauta jäi päälle, talo palaa, romaanit putsaavat residenssin päivänaikana, pesukoneen liitosletku halkeaa ja hana on jäänyt päälle.

Tuosta selviää hyvin, kun muistaa noin minuutin välein vaihtaa pelon kohdetta. Ennen iltapäiväkahvia kaikki on käyty läpi ja mies on niin väsynyt, että ei jaksa enää pelätä edes Paavo Lipposen toista tulemista.

Mutta että yhtä tarjotinta pelkää niin paljon, että kantaa kaiken sylissään? Siitä ei taida päästä millään eroon. Se tarjotinpelko on kuin psoriasis. Tai upea rakastettu.

Aamuyö


hän toistaa hiljaa korvaani

materian peräkkäisyys

ei se ole muuttuvaa


usko niin

maailma on,

jos kerran Aristoteles niin sanoo


hän väittää, että oliot kuulevat siitä

säädetyn ajan kuluttua,

aamuisin


kultainen Tuomas tulee ja luokittelee sielut

hän seisoo keskitiellä,

tarjoa kaikille oppeja relaatioista




Muistot



kivitalo ja kivisydän,

heti vapaat, pienoisröntgenissä olleet,

viriili terve, tarkistettu yösydän, isämeidän

ostettavaksi, murskattavaksi, hyvät ääripiirteet

kivikeuhkot ja röntgenlasit kaupan päälle

kivet koulun pihalla, sen koulun,

jossa itse menin syvemmälle

jossa näin vain uuden alun

Kiira

Isäni soitti ja kysyi, onko polttopuita, terveyttä ja äänestysjärkeä riittänyt. Sanoin, että tupa on lämmin, pulssi normaali ja vaalilippuun piirretty sopiva merkki. Olin otettu. Tässä eläkeiän partaalla vielä syntymäkoti on huolissaan aatevirtojen ja – koskien kurimuksissa kamppailevista jälkipolvista.

Viime yön aikana Kiira Korpi on luistellut kaunoluistimilla Brittein saarilla ilmeikkäästi ja iloisesti. Platoniset ja rakkaat onnittelut lähetetään myös tästä huushollista. Olen ihaillut kaukaa tuota nuorta naista jo pitkään muutamasta syystä.

Yhden varmasti arvaattekin. Me tavallisen näköiset pottunenät ihailemme aina kauneutta. Sellainen ihailu on tietenkin luonnollista ja järkevää. Niin maailma pyörii. Rumaa ja tehotonta kannattaa välttää. Esteettisen kokemuksen luonne lopulta on aika turmeltumaton. Perusväittämän mukaanhan siihen ei yleensä sisälly omistamisen aspektia, vaan kaukaa ihailu riittää hyvin. Kun näemme hienon maiseman Jyväskylän Vaajakoskella junan ikkunasta, emme heti ensimmäisessä ajatuksessa halua sitä omistaa.

Mutta on neiti Korvessa muutakin ihailemista. Prestaatio, eli aikaansaannos-arvovalta on tietenkin hienoa. Kansallisvaltiot rajaavat olemassaolonsa usein urheilevan nuorisonsa avulla. Kun neiti Korpi astuu palkintokorokkeelle, ihmiset Euroopassa unohtavat huonosti kieliä ja small-talkia osaavat poliitikkomme ja ajattelevat, että maa on täynnä upeita kuvakauniita vaaleaveriköitä, jotka spontaanisti puhuvat kameralle täynnä itsetuntoa.

Kiira on esiintymisen suhteen poikkeuksellinen nainen. Hän on hyvin aikaisessa vaiheessa tuotteistanut itsensä hyvällä maulla nettiin ja julkisuuteen.

Mutta kun häntä kuuntelee television haastatteluissa, joutuu hämmästymään. Hänen puheensa diskurssi on tavallinen , aito, teinimäinen, höpöttävä, luonnonlapsen omainen, viaton ja vieläpä vähän kiusoitteleva. Hänen suullinen viestintätaitonsa on 59, 59, 59, vähintään.

Hiihtäjien ja tartan – juoksijoiden joukosta ei helpolla löydy yhtä raikasta ja omaperäistä viestijää. Miehisellä puolella Sami Jauhojärvi siihen pääsee, mutta hän menee siinä omassa pelleily- höpötyksessään yli niin pahasti, että ainakaan minä en jaksa kuunnella häntä.

Riitta-Liisa Roponen yrittää olla erilainen, mutta ei hänkään pääse kovin lähelle. ”Aikku” Saarinen yrittää sisältöjen muokkaamista esiintymisellään, mutta epäonnistuu surkeasti. Samoin Kalle Palander. Lähin Kiira Korven tyylinen naisurheilija on ehkä suunnistaja Minna Kauppi, joka hänkin nyt sattuu olemaan vaalea, kaunis, sensuelli ja lapsenomaisen räväkkä lausunnoissaan.

Tänään kuitenkin nautimme Kiiran menestyksestä. Kaunoluistelu on siitä mukavaa katseltavaa, että siinä lajissa ei veri lennä, siinä ei tuoda useinkaan paareja jäälle, eikä hakata toisia ihmisiä hampaattomiksi. Eikä siinä lajissa tarvitse olla niin perhanan sosiaalinen ja joukkue-empaattinen.

Leena Lumi on pitänyt blogiaan nyt kolme vuotta. Hänen sivuillaan on menossa synttäriarvonta, jonka palkinoina on kirjoja. Käykää ihmeessä osallistumassa ja tutustumassa esteettiseen ja hienoon blogiin

Ravintoa se tarvitsee lehtorikin

Tein illalla ruokaa. Sillä tavalla lauantaiaamu tuntuu mukavammalta, kun tietää, että päivän ateria on kasattu ja voi keskittyä takan lämmittämiseen ja hyviin kirjoihin ja harrasteisiin.

Pakastimessa oli hirvenlihaa ja osuustoiminta -liikkeessä ällistyttävän edullista valkokaalia, joten kaalipata syntyy helposti, kunhan jotain pientä laittaa joukkoon. Jauhelihana voi käyttää myös jossain muussa maakunnassa tuotettua lihaa. Minun reseptini on tämä. Se on syntynyt monen reseptin symbioosina ja yhteen sulautumisena

1 kg valkokaalia
4-5 porkkanaa
1 iso sipuli
2-3 dl vettä
½ dl puuroriisiä
1 1/2 tl suolaa
400 g hirven jauhelihaa Satakunnasta
2 rkl siirappia
2 tl meiramia
rouhittua mustapippuria

1 rkl vasikan fondia

valkosipulia

Valmistus on helppoa ja vaivatonta. Kaali suikaloidaan isoon kattilaan taikka pataan. Tuo vesimäärä siellä kiehuu ja odottaa kaaleja. Kaaliahan tietysti lyö itse itseään päähän, kun sitä keitetään, joten kohta kattilaan mahtuu jo ruskistettu jauheliha – sipuli seos, porkkanaviipaleet ja puuroriisi. Kun pata on vähän padan näköistä, joukkoon ryhdytään laittamaan mausteita ja sitten kun kaikki on kohdallaan, huomaat syöväsi yhä suurempia maistamislautasellisia ja kohta onkin hätä, jääkö tätä enää huomiseksi ollenkaan.

Nyt voi jo miettiä sunnuntain syömisiä. Taikka voi ryhtyä lukemaan tenttikirjoja. Hetken jo ajattelin jopa hiihtämistä, mutta hylkäsin sen heti.

Elämä on !

Elämässäni on takana merkillinen vuorokausi. Siihen sisältyi liian vähän unta, kohtuullisesti musiikkia, kohtuullisesti hyvää ruokaa, uusi tuttavuuksia, hyvää seuraa, älyllistä huulenheittoa, rouva Fischer ja paljon muuta. Olen vähän hämmentynyt ja samalla kertaa erittäin kiinnostunut. Viimeisen vuorokauden aikana elämä on muistuttanut ” Mies ja alaston ase” – elokuvan alkutraileria. Ja minusta tuntuu nyt, että olen Frank Drepin, joka mikrofoni auki – unohdettuna toimittaa asioitaan helkkarin ison julkisen konferenssin miestenhuoneessa.

Kerron mitä voin ja mitä uskallan.

Olin illalla Tampereella, nääs. Olin katsomassa Juice Leskisen elämästä kertovan musikaaliesityksen sikäli merkillisen mukavassa paikassa, että samassa paikassa syötiin ruokaa, juotiin kyytipoikia ja katsottiin ” teatteriesitystä”. Normaalisti ihmispoloinen joutuu tekemään ne eri paikoissa ja uhraamaan vaivaa ja aikaa siirtymisiin.

Juice oli upea. Pate M. ja Martti S. turhia kuriosiittejä. Jumala oli suvereeni, Pyhä Pietari pelle. Musiikki oli asiantuntijoiden mukaan hyvää ja asiallista, mutta ei täydellistä. Tillmannin paleltunut sävelkorva ei löytänyt yhtään isoa virhettä. Sanoitukset ja normaalit ruokajuomat saivat minut itkemään salaa pimeässä salissa. Elämä on tehnyt minusta vanhan melankolisen pierun.

Väliajalla oli lohdullista olla kohteena, kun saman yksikön, eri toimipisteen lehtori ja erikoisasiantuntija tulivat kädestä pitäen tervehtimään ja esittäytymään. Laskujeni mukaan olemme istuneet samassa lounaspöydässä ainakin 8 kertaa.

Edellä mainituista syistä uni jäi tietenkin vähäiseksi. Mutta minä olin kuitenkin haltijoissani. Oli mukava olla bussissa matkalla. Oli mukava olla tutussa seurassa. oli mukava olla vaan ja katso sitä hienoa pientä värinää, kun ihmiset pukeutuvat normaalista poiketen, tietävät olevansa mukana riitissä, juhlamenossa, jossain, joka karkottaa arjen meistä pois. Ehdottomasti nautin, vaikka jännitinkin kovasti.

Tänään sitten nuoriso hiipi huoneeseeni työmaalla. Olin otettuna ja lääpälläni. Nuorison piti tehdä hotellivarauksia Saksan maalle syyskuulle. Agentti oli hoitanut muuten kaikki kuntoon, mutta ladannut hommaan kuolemaa vakavamman ansan nuorille. Piti soittaa Saksaan ja varmistaa, mitä ” booking” maksu tarkoittaa, montako huonetta tarvitaan ja kuka allekirjoittaa varmistuksen.

Lyhyen saksan omaava lehtori unettoman yön jälkeen sai pintaansa välittömästi sopivan talvisotahien. Nyt on oiva mahdollisuus näyttää nuorisolle, mitä tarkoittaa kokemus. On sitä varmaan kielilaboratoriot ja kuullun ymmärtämiset nykyään käyty läpi, mutta taitaa silti nuorisolla ääni väristä.

Ja niin minä puhuin rouva Fischerin kanssa Freiburgin kaupunkiin. Ja sain hänet nauramaan. Sollen , vollen Hollmenkollen……. An, auf, hinter, uber vor …….. Tyylikkään kuuloinen rouva ehdotti, että koska hän ei osaa suomea, niin ehkä joku puolueeton kieli olisi hyvä…. english, perhaps…..

No, nykynuoret eivät ole saksasta kuulleetkaan. He luulivat, että teen syyskuulle treffejä rouva Fischerin kanssa. Kaikki päättyi lopulta onnellisesti. Minä allekirjoitin rouvan kanssa 1000 euron sitoumuksen ja skannasin sen hänelle. Wer nicht liebt wein weib und gesang, der bleibt ein narr sein lebens lang. En mene takuuseen kirjoitusasun kanssa.

Lounaan jälkeen sitten törmäsin ihmiseen, jonka kanssa olen ollut tekemisissä kauan sitten, monta vuotta, päivittäin, mutta josta minulla on ollut toistaiseksi vain Sigmund Freudin lanseeraaman tiedostamattoman alueen havaintoja. Viimeksi olen hänet nähnyt 1960 – luvulla.

Nämä ovat taas niitä päiviä. Elämä on taatusti kehitetty näiden päivien tukivaijereiden varaan.

Eilisessä musikaalissa Juice kävi luontevaa keskustelua Jumalansa kanssa. Uudet ja oudot asiat olivat muutamalla sanalla selviä ja kirkkaita. Heillä synkkasi hyvin. Minua asia vähän hermostuttaa. En oikein tiedä, osaanko suhtautua näin mielenkiintoiseen elämään oikealla tavalla….. Elämä näyttää taas olevan suurin piirtein yhtä upean kiinnostavaa, kuin, että jos Hemingway olisi aamuyöstä herännyt henkiin ja lupautunut tekemään minusta novellin


Runsauden pula

Mieleni on ahdistunut ja selkäni kipeä. Sattuu siis sieluun ja selkään.

Kävin äänestämässä. Valinnanmahdollisuuksia oli kopissa runsaasti.

Vaalitoimitsijat olivat tohkeissaan. Kuorien liimat eivät oikein vieläkään tahtoneet pysyä kiinni. Tarjosivat jotain puikkoa.

Kysyin, saanko nuolla.

Sanoin toimitsijalle, että nyt tuli semmoinen numero piirrettyä, että olisi ikään kuin luontevaa nuolla kuori kiinni. Toimitsija oli asiansa tasalla, eikä sanonut minulle mitään.

Eipä hän minun sympatioistaan ja antipatioistaan mitään tiennyt. Eikä siitä, mitä minä lippuun piirsin.

Savanni nukahtaa iltapäivän aurinkoon. Hauki hei hoi ….. mahtaako tulla tämä kappale kannatusiltamissa ? Pitäisin kyllä vähän makaaberina, jos Ultra Bra laulaisi hauki-laulua ja pistäisi kansanjoukot polttamaan sytkäreitä aaltoina.

Minä sentään olen ollut saunomassa Jenni Haukion isoisän huvilalla. Hmm…. mitäs siitä sanotte.

Ja Mauri Pekkarinen on menossa laulamaan Avantin solistiksi.

Ja Jukka Vihriälä on istunut meidän olohuoneessa.

Jos käy niin, että Vihriälä tuomitaan syyttäjän vaatimuksesta ehdottomaan vankeuteen, se on sitten ensimmäinen ja viimeinen linnakundi, joka on meidän tuvassa istunut.

Eikä meillä ole ehdollisen kavereitakaan ollut koskaan kylässä. Suku on sen verran laillisuusmiehiä.

Toivottavasti tässä ei nyt äänestyksen jälkeen käy niin kuin Kyösti Kalliolle, joka rauhansopimuksen allekirjoitustilaisuuden jälkeen sanoi, että kuivettukoon tämä käsi, joka noin hirmuisen merkinnän on paperiin tehnyt.

Lapsellisia unia

Näin yöllä hassua unta. Olin neuvolassa tai jossain muussa semmoisessa paikassa, jossa tavallisesti vanhemmat kokoontuvat pikkulastensa kanssa. Minä en saa päähäni sitä, miksi minä olin siellä, mutta sen minä muistan, että lähes kaikki presidenttiehdokkaat olivat paikalla.

Soini oli vaimonsa kanssa tuonut oman nuorimmaisen lapsensa kannettavassa lastenistuimessa. Lapsi oli pirteä ja jokeltelevainen veijari. Soini sanoi lapsen olevan tytön. Tytär oli kasvoiltaan ilmetty isänsä, ja yhtä aurinkoisesti hän hymyili ja piti koko ajan ääntä.

Vuokko ja Paavo olivat saapuneet paikalle lapsen lapsensa kanssa. Pieni lapsi oli aivan kalju. Niinhän ne lapset tapaavat olla. Hänen silmänsä olivat isoisän nappisilmistä kopiot. Niitä sitten porukalla ihasteltiin.

Oli mukana Sauli ja Jennikin. Heidän pienokaisensa oli kiharatukkainen pikkuinen tyttö. Pienellä tytöllä oli siniset silmät ja sininen vauvanmekko päällään. Isä ja äiti kantoivat häntä sellaisessa näppärässä kantotuolissa.

Sari Essayah saapui paikalle myös pienen tytön kanssa. Tyttö oli vasta kuuden kuukauden, mutta hän käveli jo kipittäen. Essayah oli jotenkin asiasta vaivautunut, sillä ei hän halunnut toisten silmissä ylentää itseään. Hän sanoi, että tytär ei puhu vielä yhtään sanaa.

Odoteltiin siinä porukalla Lipposen pariskuntaa. Arhinmäkeä ei näkynyt missään. Eikä ruotsalaisten ehdokasta.

Sitten saapui Haavisto puolisonsa kanssa paikalle. Puoliso kantoi sylissään punottua niinikoria, joka oli pehmustettu valkoisella vanupeitteellä. Korin päällä oli kaunis sininen peite, jonka reunoja kehysti pitsisomistus.

Unessa oli melkoinen hässäkkä, kun kaikki tungeksimme sen korin ympärillä. Olin unessa jotenkin tasa-arvoinen muiden kanssa, vaikka minulla ei vauvaa ollutkaan. Eikä puolisoakaan mukana.

Haaviston puoliso raotti varovaisesti peitettä korin päältä. Meitä oli siinä monta kurkistelijaa. Ja monelta karkasi ihastunut huudahdus, kun näkymä koriin avautui. Korissa oli kuusi ihastuttavan söpöä mustavalkoista kissanpentua.

Ja siihen minä säpsähtäen yöllä heräsin kello kolme.

Tervetuloa lukijaksi Helmi Maaria Pisara. Toivottavasti viihdyt täällä. Ei täällä useinkaan ole kirjoituksia kummallisista unista. Yleensä täällä on kummallisia kirjoituksia tavallisista asioista.


Lyon ja ykkösen ylistys

Olen puuhastellut ruokaa. Tarkemmin sanoen tänään tein keittoa ja samalla hiellä sitten huomiseksi Lyonin pataa. Tunnelmaan pääsette yllä olevan valokuvan avulla. Se esittää Lyonin lentokenttärakennusta.

Tuon kirvesmiesporukan homma on sikäli ollut helppoa ja vaivatonta, että juuri ei ole tarvinnut vatupassia ja suoraa kulmaa käyttää. Lyonin pata ruokalajina ja keittiömestarin työnä rakentuu suurin piirtein samoin. Ruokalaji on sikäli kiitollinen valmistaa, että siihen tarvitaan 4 dl punaviiniä. Minä käytin epäortodoksisesti argentiinalaista Malbeciä. Tähdellistä ei ole punkun kotimaa, vaan se, että 0.35 dl jää kokin omaan käyttöön.

Malbecin lisäksi tein sen muunnelman ohjeisiin, että laitoin mukaan porkkanaviipaleita ja sipulit pilkoin, vaikka oikeaoppisesti olisi pitänyt etsiä pieniä ja söpöjä kokonaisia.

Tuoksu on keittiössä jo nyt huumaava.Se ehkä helpottaa erimielisyydessä, joka on syntynyt kokin ja toisen syöjän välillä. Olen uutta joululahja kaulaliinaa pitänyt joulusta asti uskollisesti. Olen ajan hengen mukaisesti opetellut solmimaan sen kaulaani samalla tavalla kuin ehdokas Haavisto ja Jari Sillanpää omat kaulaliinansa solmivat.

Mutta minä laitan ne kaulaliinan irtonaiset päät villaulsterin alle. Vaimoni taas väittää, että Haaviston ja Sillanpään tapaiset miehet tietävät, että ne kaulaliinan irtopäät kuuluu jättää seksikkäästi ulsterin ulkopuolelle.

Lähden kohta iltakävelylle, sillä illan ohjelmassa on 40-vuotispäivät.

Ensin pitää kuitenkin saada Lyonin pata ulos uunista. Sitten on hankittava itselleen sellainen suomalaiskansallinen juhliinlähtö habitus ja tunnelma, että matkalla vastaantulijat, kaulaliinan solmimistavasta huolimatta, viisaasti välttävät kakkosen ehdottelua. Minä nimittäin olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka kakkonen on siisti ja vähän mustanmakkaran – omaisesti brutaali tamperelaisittain, niin ykköskanava on ollut aina laadun tae, ainakin televisiossa.

Pitkä matka



huppelissa

joskus vaan tekee mieli

ruletettiin molempien kuvajaisia junan ikkunassa

ravintolavaunussa nollakeli

tajusin että nyt on luistoa

mutta ei pitoa