Oksettaa
by Michael Tillman
Tätä hektistä raatamista on ilmeisesti nyt kertynyt sietokyvyn ylittävä määrä. Heräsin jälleen 5.30. Siitä voi päätellä sen, että elimistöni on tottunut nyt tähän hektiseen menoon ja se elimistö ja corpus on väkivalloin opetettava tästä hulinasta pois.
Toinen syy huonoon oloon on varmaan se, että ostin eilen Joen kaupungista matkalukemiseksi Mauno Saaren kirjan ” Haavikon näköinen mies ”. Luin ruuhkaisissa junissa sitä kirjaa sata sivua ja minulle tuli siitä kirjasta paha olo. Oikeastaan oksettava olo.
Haavikko on varmasti hyvä runoilija ja hyvä kirjailija. Olen minä jotakin jopa lukenut, vaikka Haavikko on minulle jäänyt kaukaiseksi ja vieraaksi. Haavikon elämä on ollut värikästä. Tuommoista elämää minäkin poikasena itselleni haaveilin. Värikkyyttä on kuitenkin ollut ehkä vähän liikaakin.
Sadan sivun jälkeen olen aivan tyytyväinen tähän omaan elämääni. Ja siihen, että minä en ole ( toivon mukaan ainakin) juonittelevien ja kummallisten ihmisten ympäröimä. Enkä toivon mukaan itsekään ole sellainen. Haavikon varhaisvaiheet ja hänen sukunsa kuvaaminen ovat kiinnostavia elementtejä tämän renessanssiruhtinaan elämän kuvauksessa. Kirja on kuitenkin jotenkin tahmainen ja sottainen. En tiedä, ketä tässä asiassa uskoisin. Julkisuudessa kirjassa esiintyneet miehet ja naiset ovat erinäisin argumentein joko kiittäneet taikka kauhistuneet niitä kertomuksia, joita Saari kirjassaan kirjoittaa.
Minä olen tietämätön moukka. Olen aina luullut, että Mauno Saari kirjoittaa toisarvoisia, vähän keskinkertaisia elämänkertoja. Olin kovasti yllättynyt aikoinaan siitä asiasta, että Saari oli Haavikon hyvä ystävä. Jotenkin siis minäkin syyllistyn siihen, että arvioin ihmisiä hankittujen ystävien avulla.
No, joka tapauksessa, kirjasta sain oksettavan olon. Tuo kirja joutuu siihen erittäin pieneen ja suppeaan kirjahyllyni nurkkaan, jossa kesken jääneet kirjat odottavat kohtaloaan. En taida jaksaa lukea enää sivuakaan tuosta kirjasta. Ei minun ole pakko, jos minua tympäisee.
Suuri harmi asiassa on se, että olisin niin mielelläni halunnut innostua Haavikosta paremmin ja lukea enemmän hänen tuotantoaan. Nyt taisin tällä saaren kirjalla pilata taas tilaisuuteni.
Tillman 
Tämä Haavikkohan oli usein 1990- luvulla televisiossakin. Yritin minä hänen kirjojaan lukea, mutta ei meistä kavereita tullut. Ainoastaan pamfletti "Tässä sitä ollaan" tuli kahlattua läpi, se oli enemmän sanomalehtimiesmäinen tilitys maan silloisesta tilasta.Hän on jäänyt minulle yhtä vieraaksi kuin musiikin puolella Richard Wagner.Yhteistä Haavikolle ja Wagnerille suhteessa minuun on se, että tiedän kummankin olevan mestareita ja noteeraamisen arvoisia, mutta sisikunta ei vain jostain syystä ota vastaan. Ei millään.
Minä pidän Haavikon runoista.Ja varmasti ehkä pitäisin myös kirjoista. Ongelma on se, että tuo kurkkaus häneen yksityisyyteensä oli vähän pelottava ja kumamllinen. Tuossa Saaren kirjassa.En tiedä, onko muiden kirjailijoiden elämä yhtä täynnä ristiriitoja ja hässäkkää . Vaatikoo suuri luominen myös suuret ristiriidat ?
Joku fiksu on sanonut, että jos osaa laittaa draamat paperille (tietokoneen faileille), ei niitä tarvitse välttämättä omassa elämässään. Voisi toimiakin. Äklöt kirjat vaan nurkkaan, sanon minä. Haavikkoa sitten tai ei.
Marja-Leena…Joskus olin vähän neuroottinen kirjojen suhteen. Kaikki aloitetut piti lukea väkisin loppuun asti.Nyt olen jo oppinut tekemään päätöksiä itse ja säästämään sieluani. Loppuun asti jatketaa tietenkin edelleen suurimmassa osassa tapauksista. Etukäteisvalinta aiheuttaa sen, että aivan kurjia kirjoja ei edes avata.
Osuit juuri sen saman naulan kantaan jota minä olen yrittänyt takoa kaiken aikaa. Eli että katso mitä taiteilija on tehnyt, älä kuuntele sitä mitä hänestä puhutaan. Tuollainen henkilöön menevä estetiikka oli pitkään vallalla, ja sen kaikuja näkee vieläkin.Olen myös samaa mieltä kuin Marja Leena. Taiteilijan töistä käsin ei voi lukea häntä persoonana, eikä persoonasta käsin hänen taidettaan. Taideteos on autonominen olio, eikä siihen pidä tunkea sen ulkopuolisia asioita.
Paavo Haavikko on minulle ehkä keskeisin kotimaisista kirjailijoista. Ainakin hän on top-6 -listalla yhdessä Aleksis Kiven, Edith Södergranin, Marko Tapion, Antti Hyryn ja Matti Pulkkisen kanssa.Mauno Saaren teos on jotenkin tahmainen. Sitä on vaikea lukea.Mikäli Haavikko kiinnostaa, kannattaa tutustua hänen omaelämänkerrallisiin teoksiin Yritys omaksikuvaksi, Vuosien aurinkoiset varjot ja Prospero. Lisäksi voipi vilkaista Näkyväistä maailmaa – Aforistiset sarjat 1972-1984. Jälkimmäisessä Haavikon ajattelu ilmenee kiteytyneessä muodossa. Se on kuin kristallia tai kuin vuoripuron kirkasta vettä.Sääli ettei Haavikko saanut Nobelia. Palkinnon taso olisi noussut. Petter SairanenPs. Blogin kuvan keskimmäinen nainen on ihastuttava!
Kari….Minä tavallaan tajusin todella tuon asian vasta eilen.Olen ilmeisesti lukenut ja tutustunut koko elämäni sellaisiin taiteilijoihin, joita on aina vain hymistelty.Tosin, esim. Arto Mellerin kohdalla olin jo hyvin varhain hänen puolellaan, rakkikoiria vastaan.Aikaisemmin julkisuus oli armollisempaa ja kätketympää. Nyt tämä uudenlainen julkisuus hoitaa sitten asit siinä tapauksessa, että taiteilijan lähipiiri ei kykene, taikak halua.Mutta olet ehdottomasti oikeassa. Taide ratkaisee. Ei puheet.Toiseksi, taiteilijat eivät koskaan ole mitään keskiarvokeijoja eivätkä kilttejä perhetyttöjä. Kun tehdään taidetta, pitää olla myös särmiä.Minua vain inhotti jotenkin tuo Saaren kirjan ote ja tyyli.
Petter Sairanen….Mukava saada myös tukea silel asialle, että Haavikko kirjailijana on yksi suurista. Minä olen ihastunut niihin kertoihin, jolloin olen törmännyt hänen runoihinsa.Pentuna niitä matki, nyt aikuisena vanhuksena ihailee. Pitkään ajattelin, että hän on vain runoilija.Kommenttisi jälkeen kolusin kirjahyllyäni, huolellisesti ja kahteen kertaan. Ja toden totta !Minulla on kokoelma proosateos nimeltään " Yksityisiä asioita" . Siinä on useita 60 -luvun teoksia.Olen siis alitajuisesti jossain vaiheessa hankkinut aivan iskemättömän merkkiteoksen hyllyyni tätä hetkeä varten.Petter … se ruskeasilmäinen 20 vuotias siinä keskellä on isoäitini Saimi Sofia. Hän oli kaunis ja kirpeä nainen 60 – vuotiaana, silloin kun hänet lapsena tunsin.Valokuvan ottamisen aikaan hänen on täytynyt olla uskomaton ilmestys. Olen monesti miettinyt sitä, että isoisälläni on täytynyt olla uskomaton nuoruus. Saimi oli isosisää 4 vuotta vanhempi.Mitä siis tekee 23 vuotias nuorimies, kun kylkeen iskee tuon näköinen 27 vuotias nuorinainen ?Saimin kaudeudelle ja luonteelle vetää vertansa oikeastaan vain tyttäreni, joka on ilmeiltään, eleiltään ja luonteeltaan ilmetty Saimi. Puhumattakaan tyttäreni kauneudesta.Ja kaikki tuo on tietenkin hypännyt ilkeästi minun ylitseni. Olen itse ruman karhea känisijä
Yksityisiä asioita on hieno pelkistetty kuvaus 1918-vuoden tapahtumista. Tosin fiktiivinen proosa ei mielestäni ole Haavikon parasta aluetta. Runous on ykkönen ja sitten ehkä draama. Näytelmissään Haavikko on useinkin hervoton (ja samalla piikikäs) humoristi. Esim. Sulka on aivan posketon juttu. Tai Audun ja jääkarhu. Ne menee minulla lävitse pelkästään luettunakin. Valitettavasti Haavikkoa näkee nykyisin varsin harvoin näyttämöllä.Minulla on sellainen etiäinen, että herra Tillman tulee viihtymään Haavikon parissa.Kiitos kuvan tiedoista. Nyt kun olen löytänyt tämän blogin, niin olen ajoittain klikannut sen auki pelkästään morjestaakseni Saimia. Pakko tunnustaa: olen hänen olemuksensa lumoissa. Isoisäsi on ollut onnenpoika. En tiedä teidän traditioistanne, mutta jos jouluna viet kynttilän Saimin haudalle, niin kerro terveisiä, täällä on hänen ihailijansa.Petter Sairanen
Petter..Kiitos kommenteista ja Haavikko- opastuksesta.Runoihin minäkin olen ihastunut.Meillä on suvussa erittäin vahva kynttiläperinne. Minä täytän toivomuksesi, kun seuraavan kerran Raumalla päin käyn. Haudalla käyn joka tapauksessa joka käynnin yhteydessä.Vierssä makaava onnenpekka isosiäni on varmasti asiasta otettuna. On varmasti ollut onni rakastaan naista, joka tekee vaikutuksen vielä haudan takaa.Ps. Myös Kari Rydman sanoo pistäneensä merkille isoäitini.
Olen huomannut, että elämäkertojen lukeminen usein pilaa kiinnostukseni taiteilijan teoksia kohtaan. Näin on käynyt minulle mm. Juhani Ahon ja Carl Larssonin kohdalla. Dostojevskia hänen elämänkertansa eivät kuitenkaan ole pystyneet pudottamaan ajatusteni jalustalta. ;)Vasta ajan myötä Aho ja Larsson ovat taas saaneet arvostukseni takaisin eli kun olen alkanut unohtaa taiteilijoiden paheet, jotka elämäkerroissa ovat nostaneet inhon heitä kohtaan.Haavikon runoista olen joskus tykännyt tosi paljon ja Saarikosken joistakin runoista. Täytynee ruveta varomaan elämäkertojen tuomia paljastuksia ja keskittyä pelkästään tuotantoon.Toisaalta luen mieluusti päiväkirjoja ja elämäkertoja.
Minä panen automaattisesti merkille kauniit ja epätavallisen persoonalliset naiset. En voi tälle bongaukselle mitään… 😉
Kari…Kinnostuksesi on minulle ilo ja suuri kunnia….
Onpa mukava kuulla, että Saimi lepää siellä miehensä kanssa vierekkäin. Tuntuu hyvältä. Rauha heille. Kynttilä valaiskoon sitä matkaa kun käytte haudalla. Sehän on aina hyvä, rauhaisa matka näkymättömiin, pois arjen säännöistä ja muista elämisen haitoista. Siis hautausmaalla käynti. Ainakin minulle se on sitä.Mutta mennään vielä Haavikkoon. Aihe on minulle tuttu ja arvokas. Miksei olisi kun puhumme kirjallisuudesta. Haavikko teki suomalaiseen kirjallisuuteen sellaisen uran, että se näkyy niin kauan kuin suomen kieli ja kirjallisuus on olemassa.Voipi olla, ettei Pentti Saarikoski ollut kenellekään muulle kade, kuin Haavikolle. Saarikoski oli fiksu mies ja hieno runoilija, hän tajusi heti Haavikon runouden arvon. Saarikoski tiesi olevansa laadullisesti Haavikon alapuolella. Eikä hän jätä sitä sanomatta (toivotonta yritystä samalle tasolle jäljittelemällä ja samalla mollaamalla Haavikkoa). Moni muukin on yrittänyt. Jukka Kemppisen kirjoituksista oli jossain vaiheessa havaittavissa samaa. Onneksi mies on tullut järkiinsä. Mielestäni hän kirjoittaa paremmin – oikein hyvin – omalla äänellään. Eihän matkimisesta mitään tule. Ja itsekin, kuten blogistikin, yritin joskus, mutta onneksi Haavikon toivoton matkiminen ei kääntynyt kateeksi, vaan ihailuksi.Kansakunnan linja on pätöisä teos mentaalihistoriallisessa mielessä. Mutta historian kirjoituksessa Haavikko menee monasti kuvitelmien puolelle samoin kuin Veijo Meri. Merellä se johtuu ehkä ylivilkkaasta mielikuvituksesta, eikä hän ikinä malta olla kehittelemättä tilannetta eteenpäin (joka voisi toki olla mahdollista. Kukaan ei ole todistamassa vastaan) yhä absurdimpaan suuntaan, jotta lukija (ja herra Meri juttua kirjoittaessaan) saisi nauraa (herra Meren alttius naurulle on suuri). Haavikolla puolestaan se menee metsään valtakysymyksien kautta. Esim. Mannerheimillä ei ollut homma hanskassa alati ja koko ajan. Mies hapuili, mikä on järjettömissä olosuhteissa perin luonnollista. Ja Haavikko kehittelee hapuilusta neroutta. Vaikka Mannerheim oli jollain tasolla nero, niin se ei pidä paikkaansa aivan kaikessa.Summa summarum. Toivotan hyvää matkaa haavikkolaiseen maailmaan. Se on kuitenkin ihan oma maailma.Kannattaa tutustua. Petter Sairanen
Marleena…Elämän kerrat synkkaavat joskus hyvin tuotantoon. Papa Hemingwayn elämänkerta ei enää juurikaan säikäyttänyt, kun oli ensin lukenut koko tuotannon.Aho taas eli, totta tosiaan, aika railakkaasti. Kyllä jotkut hänen kirjoistaan ( esim. Yksin) ovat kuitenkin aika radikaaleja nekin.Mutta hyvä pointti tuo sekoittamattomuus
Petter…Kiitos matkatoivotuksista. Olen niin kauan elämääni tyytyväinen, kun pystyn löytämään uutta ja muuttamaan vanhoja luutuneita käsityksiäni.Sitten kun olen täydellinen, toivo on mennyttä.Kemppinen on siinä mielessä pahassa saumassa, että hänen elämänsä ja Haavikon elämä näyttivät tangeeraavaan monessa yhteydessä, sangen kipeissäkin. Silloin viisaski puhuu joskus sanoja joita ei osaa perustella.En pysty ottamaan kantaa, enkä ehkä haluakkaan, vaikka Kemppistä olen täällä paljon lukenutkin. Hän on ollut kuitenkin puuronsilmässä asioiden suhteen. Minä ainoastaan pöydän laidalla taikka lusikkalaatikossa asti.Veijo Merta minä tietenkin rakastan. Kirjallisuuden opinnoissa klassikoiden kaanon kotimaisessa kirjallisuudessa loppuu " Manillaköyteen".Siinä sitä tietenkin on sopivasti kunniaa ja mainetta hänelle.Ja totta vie Meri nauraa ihmiselle ja laittaa meidät nauramaan sodalle, kapiaisille ja vaikka mille..Meren runous on sekin hyvää, mutta häviää kyllä hänen proosalleen 6-1.Haavikolla tilanne todella taitaa olla toisinpäin.Mutta, kiitos, kyllä. Tästä taitaa alkaa nyt Haavikko -vaihe elämässäni. Luultavasti aloitan sen jälleen siitä Puu – ja kaikki vihreys- jutusta. Ja jatkan sitten niin kauas, että uskallan viimein tarttua hänen itse kirjoittamiin elämänkertateoksiin.Olen nöyrästi kiitollinen rohkaisusta ja yllytyksestä.Toivottavasti löydät blogistani tulevaisuudessakin lukemisen ja miettimisen arvoisia juttuja
Kiitos tästä kirjallisesta keskustelusta sunnuntain kunniaksi.Osui aivan oikeaan. Siis päivään ja aikaan, keskelle pimeyttä. Kuin Petterin Valaistu talo.Haavikko voi olla minulle ylittämätön, olen sentäs Tillmania vanhempi enkä ole Haavikkoa päässyt vielä runoutta pitemmälle. Vaikka olen draamaa opiskellut yliopistossakin, niin en vain käsitä.
Ripsa…Mukava että nautit keskustelusta. Minä itse nautin siitä myös kovasti.Valoa kohti mennään.