Harras harrastus
by Michael Tillman
Meidän suvun haudat olivat saaneet jäädä koskemattomiksi. Silti olen vähän ahdistunut asiasta. Olen miettinyt kovasti sitä, miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden rakkaimpien haudat on häpäisty.
Haudanryöstö olisi jopa jotenkin käsitettävissä oleva asia. Haudan häpäisy taas on brutaali osoitus siitä, että kyseisillä yksilöillä on ongelma.
Ongelma siinä mielessä, että heidän tekonsa aiheuttaa paljon surua ja tuskaa. Enkä nyt tarkoita uhreja, vaan tekijöitä.
Uskonnosta, ajattelutavasta, ismistä tai ajatussuunnasta riippumatta kuolleen ihmisen, tai tämän haudan häpäisy jää usein pikku painolastiksi kyseisen yksilön ” elämän epäviralliseen CV –listaan ”. Paha saa palkkansa. Joku kostaa tuommoisen.
Voi se olla Jumalakin. Yleensä kuitenkin ihminen.
Hautojen potkijoille käy niin, että ensin he seurustelevat väärien ihmisten seurassa. Senkaltaisesta seurustelusta usein seuraa se, että ryhmän mukana tehdään sitten jo muutakin kuin hautojen kaatelua. Ja lopulta seurasta joku iskee tupeen laiton asemesta puukon huilaamaan kaverin kylkiluiden väliin.
Tillman 
Jotenkin se muistomerkkien häpäisy tai tuhoaminen tuntuu kummalliselta.Mitä se on keneltäkään pois, jos rakasta ihmistä muistetaan? Vaikka muistomerkissä olisi risti, elämän ja toivon kummallinen symboli?Joskus himoateistien tai niin sanottujen saatananpalvojien hartaus ja ehdottomuus ihmetyttää. Ihan kuin olisi heiltä pois, että jotakuta läheistä jotkut muistavat, ja mahdollisesti elävät vielä ylösnousemuksen toivossakin.Herää kysymys, miten ja miksi ja minkä vuoksi. Luulisi ateistin tai uskonnottoman olevan sen verran järki-ihminen, että antaa jonkun eri tavalla ajattelevan pitää ristinsä ja muistomerkkinäsä.Enimmät kai ovatkin. Fanaatikko-osasto aiheuttaa vissiin joka puolella suurimmat ongelmat, ja suvaitsemattomuuskin.Mutta minä toivon onnea tenttiin viisaustieteessä.
Kiitos toivotuksista , Äijä..Paljon jää vielä junassa luettavaksi.
Itse olen nuoruudessa sortunut hautamuistomerkkien tuhoamiseen (jengissä). Tuolloin muistan kokeneeni vihaa yksinkertaisesti kaikkea kohtaan. Lisäksi koin olevani yhteiskunnan ulkopuolella, hylkiö. Kai kyseessä oli jotakin koston tapaista… En tiedä oliko ateismilla asian kanssa mitään tekmistä. En ole ylepeä teoastani ja kyllä siitä paha mieli jäi jo silloin.
Hei anonyymi…Minäkin luulen, että kyse on vihasta yhteiskuntaa kohtaan ja kaiken ulkopulelle jäämisen tuskasta.En luule, että siinä mitään vahvaa ateismia on ollut nytkään.Olen nähnyt, ja joskus kokenut itsekin suurta vihaa organisaatioita ja maailmaa kohtaan. Tämä maailma jättää näinä päivinä monet ihmiset totaalisesti yksin.
Kiitos, taas, ajatuksista!Tänään jostain syystä mieleen/silmiin tarttui ilmaus "piru nokkii omansa".Se helpottaa, kun en halua olla itse tuomarina, mutta toivon tuomiota, näin yleensä.Vastaani ei ole tullut, että luonnonkansat olisivat häirinneet viimeisiä leposijoja. Marraskuuhun valoa!
Päivittelimme suntion kanssa tapahtunutta eilen punahirsisen kirkon vierellä; kirkkomaa oli saatu järjestykseen jälleen. Sääli rikottuja lyhtyjä.
Niin… Kaisa…Jotenkin sitä kokee itsensä loukatuksi kun näin tapahtuu.Kirkko on joka tapauksessa ylväs ja hieno. Yksi harvoista 1700- luvun hirsikirkoista.Se iso alimman kerroksen hirsi on Haudan Jaakon yksin sinne tuoma ja nostama.Kaunis on myös tapuliJa kirkkotallitkin ovat hienot.Tähänkirkkoon minä olen tullut vielä kerra hevosella, 1959, muistaakseni
"Silloin vähän sivummalla seisonut Jaakko astui esiin, tarttui suurine voimineen hirteen, nosti sen peruskiven päälle, painoi vakaaksi sijalleen ja nostaessaan virkahti jäyheään tapaansa: 'Yksin mnää tomsen karakan paikalles pane.'"
Hän on näköjään tutkinut paikallishistoriaa oikein tarkasti.Olen otettu ja vähän jopa ylpeä.Toisaalta, kotipitäjän asioista ei enää oikein uskalla kertoa mitään, kun en tiedä, kenen talon flikkoja olet ?Pitänee olla varovainen. Sano, edes mistä kylästä, jotta osaan olla sanoissani inhimillinen
Sitaatti oli Poutala-Hollmén -sukukirjasta…En ole syntyperäinen, vaan Kemistä Sukkalan Vallilaan naitu. Vallila on lohkottu Anttilan vanhasta kantatilasta, joka aikanaan päätyi Hollménin suvulle. Hollménilaiset puolestaan pitävät tyyssijanaan Alisen-Haudan taloa (jossa on SE tuulimylly.) Etc. Apella oli tapana sanoa "mää ole Kualma ja Haura välist kotosi…"
Kaisa….Sukkalan Anttilan flikoi….Tai miniöi..sama se. Lapis miniä opetetaan aika äkkiä satakuntalaisiksiIlmakos tämä mielipiteiden vaihto onkin sujunut niin ongelmattomasti.Sukkalan ja Kuolimaan välissä minun muistaakseni oli ennen vain Kuolimaan saha, jota Kuusiston veljeksetkin pitivät.Nyt muistini kuitenkin herää vähitellen. Siinähän on nykyään uusi tie ja uusi silta, jota kautta koko liikenne johdetaan sinne mäkeen ja Kuolimaan puolelle.Aalton puusepänliikkeen luota, muistaakseni. Minä ajoin aina vanhaa tietä Sulon mutkasta sen pitkän vanhan maatalon ohi kohti Kuolimaan kyläkauppaa.No, minä taas tunnen paremmin ne maisemat, jotka lähtevät kirkon takaa pohjoiseen, kohti Turajärveä.Mutta minun parhaat kaverit olivat Kuolimaalta, ehdottomasti. Ja kauneimmat tytöt Kodiksamista.
Satakuntalaisesta miniän kotouttamisesta olisi maahanmuuttoviranomaisilla opittavaa.Pitkä maatalo lienee Aaprami, Sukkalan Isotalo? Hieno vanha rivi, nykypolven upeasti kunnostama ja asuttama. Tulin juuri ohi Kuolimaalta päin – joulukyntteliköt ikkunoissa.Aaltolaisista puusepistä lienee seuraava omakohtainen tarina kerrottava, joskaan ei välttämättä julkaistava (sisältää kotiseutujorinaa):90-luvulla tähän tultuani remontoimme Vallilan 50-lukuisen keittiön toimivammaksi ja asensimme siinä yhteydessä lattialämmityksen. Lattiat oli siis otettava ylös, sieltä lapioitiin hellekesänä päiväkaupalla rutikuivaa karhunsammalta (pula-ajalla ei ollut ollut varaa muuhun eristeeseen…)Seuraavan syksyn eräänä marraskuisena räntäpäivänä istuin yksinäni keittiössä, kun yllätyksekseni näin vanhan miehen ontuvan vaikeasti pitkää pihatietä taloa kohti. Kaupunkilaisena menin pieneen paniikkiin – ulko-ovihan oli tietysti auki kulkijoiden tulla – mutta en keksinyt mitä enää tehdä joten pysyin paikoillani ja yritin olla emäntää. Ulko-ovesta tultiin, eteisen sisäoveen koputettiin, vanhus tuli sisään ja otti lakin päästä. Toinen silmä oli kaihin sokeuttama, toinen katsoi tiukasti kohti – "Aalto Arvo, päivää…" Käskin istumaan. Pienen lakinpyörittelyn, muutaman yleisen kommentin ja pitkien taukojen jälkeen tuli pääasia: "Kylällä sanovat Vallilassa otetun lattiat ylös homeen takia – näinkö on käynyt?" (En edes yritä murteuttaa.)Ei, sanoin, vesijohtoja vaihdettiin ja laitettiin lattialämmitys, ei ollut muuta syytä lattiaremonttiin. "Olivatko täytteet kuivat?" kysyi vanha puuseppä. Rutikuivat, sanoin, vieläkin on pölyä joka nurkka täynnä.Pitkä hiljaisuus. "Ihmettelinkin jos muka hometta oli. Kyllä katsoin kuivat sammalet silloin kun laitoin, viisikymmentäyksi kesällä. Turhaa puhetta."Hetken vaitonaisena istuttuaan hän yskäisi, nousi, pisti lakin päähän, toivotti päivän jatkoa ja ontui räntäsateeseen. Koskaan en häntä enää tässä päässä kylää nähnyt, pihallaan muutaman kerran."Aaltolaissi" keinutuoleja ja yksi hieno lipasto meiltäkin löytyy. Muistan tuon vierailun vuosi vuodelta arvokkaampana. Enkä edes kahvia älynnyt tarjota!
Kaisa… pahus..Minulle meinasi tulla tippa linssiin. Ylisenpään ihmiset ovat hienoa sakkia. Talot ovat vauraita, mutta ihmiset tavallisia. Jokaisella on ylpeytensä. Minä tunnistin tuossa novellimaisessa yksinäytöksisessä näytelmässäsi koko Ala-Satakunnan, mutta varsinkin Lapinjoen varren yhteisön olemuksen ja elämän.Helkkarin moinen koti-ikävä iski kesken lauantai-illan.Talot unohtuvat. Tietenkin se oli Sukkalan Isotalo. Olen siinä talossa sisällä istunut 1957 vuonna kolmen ikäisenä nassikkana.Siitä kun ajetaan Kuolimaalle päin, kohta mennään Kuusiston Viljon talon ohi Isotalot , Lännet ja Ollilat ovat aikalailla sukua keskenään. Taitaa siinä olla mukana tämä Sukkalan Isotalo ja voi olla Ruonan Isotalokin.Aalton puusepän tytär taisi olla samalla luokalla Eurajoella, taikka luokkaa alemmalla.Nyt täytyy mennä kirjahyllylle ja kaivaa kaikki Lapin kotiseutukirjat taas esille.
Pakko lienee kertoa toinenkin tarina sitten, tähän liittyen, tältä vuodelta – Elokuisella iltakävelyllä Kodiksamissa tapasin Leinon vanhan sepän,yhdeksännellä kymmenellään, joka saatteli minut uuden tien liittymään (poikkeuksellisen hieno tielinjaus Lapinjoen laaksoon, muuten!) Katselimme yhdessä mäeltä Sukkalan suuntaan auringonlaskuun.Eino Leino sanoi (enkä taaskaan runtele sanomaa murreyritelmillä, kaksikymmentä vuotta täällä ei oikeuta siihen) "Niin paljon minä ihmisiä tältä peltoaukealta muistan. Aalton puusepät, seitsemän veljestä – vanhin kuoli sota-aikana linnassa, kuoli suoraan nälkään. Ei meillä kellään ruokaa ollut ja miksi sitten linnassa —"Kuolintieto oli tullut suoraan vanhemmille; sodassa kuolleista katsottiin aiheelliseksi lähettää pappi kertomaan ja viestiä pehmentämään, tästä lähdöstä ei. "Vanha Aalto lähti kirkolle hautajaisista sopimaan. Kirkkoherra oli ottanut tylysti vastaan, vankilassa kuolleen miehen isän, oli käyttänyt kovia sanoja. Se isän sydämeen sattui, katsoi pappia silmiin, sanoi 'on minulla sentään kuusi poikaa vielä rintamallakin – '"
Kaisa….Voi, miten kauniisti sinä kerrot noita asioita.Kävin koulua Eino Leinon tyttären kanssa.Leinosta sanottiin joskus vain , että kodiksamin seppä,ja kaikki tiesivät kenestä oli kyse.Kaikki tiesivät, että hän oli jumalinen mies, kunnioitettu patriarkka ja ammattimies myös raudan suhteen.Kun hänen poikansa hukkui merellä ja taisi siinä mennä lapsen lapsiakin, olin samaisena lokakuun päivänä ,yli 20 vuotta sitten, aivan sattumalta, Kuolimaan miesten kanssa Keski-Suomessa metsäretkellä. Meitä oli puolitusinaa miestä. Minä ja yläsenpään miehiä, monesta Kuolimaan talosta.Emme tienneet, että se päivä oli semmoinen. Tuuli kyllä hirmuisesti sisämaassakin.
Poika ja tämän kolme lasta. Mukana ollut vieras tyttö pelastui uimalla, kertoi isän siunanneen lapsensa ja jääneen näiden kanssa kaatuneen veneen päälle, koska kaikki eivät olisi jaksaneet uida läheiselle luodolle. Sitä kiveä Lapin kirkolla on kamala katsoa.Tästäkin Kodiksamin seppä puhui tuolloin mäellä, odottaen poikansa tapaamista —
Kaisa….Lappi on kummallinen pitäjä.Vuonna 1918 pitäjässä yritettiin tehdä sopimusta siitä, että ketään ei tapeta ja ja rauhassa yritetään olla.Melkein onnistuttiin.Sitten kun kaikki hajosi käsiin, huomattiin, että kirkkoherra Mannerin pari poikaa on valkoisten puolella jääkäreinä ja yksi , Kullervo Manner punaisten kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja ja punakaartin ylipäällikkö.Hetken siis Mannerheimin veroinen päällikkö, vain vastapuolella.Manner on haudattu Uhtan lähelle Tšbjun kylään.Melkoiseen pitäjään olet päässyt.Mutta nyt nukkumaan. Muuten minulle tulee niin hirveä koti-ikävä, että alan soitteleman ihmisille keskellä yötä