Harras harrastus

by Michael Tillman

Olivat eilen kaadelleet kotipaikan hautausmaalla hautakiviä ja särkeneet hautalyhtyjä ja potkineet rikki hautakivissä olevia kynttiläkammioiden laseja. Kantaisä siitä äsken soitti.

Meidän suvun haudat olivat saaneet jäädä koskemattomiksi. Silti olen vähän ahdistunut asiasta. Olen miettinyt kovasti sitä, miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden rakkaimpien haudat on häpäisty.

Haudanryöstö olisi jopa jotenkin käsitettävissä oleva asia. Haudan häpäisy taas on brutaali osoitus siitä, että kyseisillä yksilöillä on ongelma.

Ongelma siinä mielessä, että heidän tekonsa aiheuttaa paljon surua ja tuskaa. Enkä nyt tarkoita uhreja, vaan tekijöitä.

Uskonnosta, ajattelutavasta, ismistä tai ajatussuunnasta riippumatta kuolleen ihmisen, tai tämän haudan häpäisy jää usein pikku painolastiksi kyseisen yksilön ” elämän epäviralliseen CV –listaan ”. Paha saa palkkansa. Joku kostaa tuommoisen.

Voi se olla Jumalakin. Yleensä kuitenkin ihminen.

Hautojen potkijoille käy niin, että ensin he seurustelevat väärien ihmisten seurassa. Senkaltaisesta seurustelusta usein seuraa se, että ryhmän mukana tehdään sitten jo muutakin kuin hautojen kaatelua. Ja lopulta seurasta joku iskee tupeen laiton asemesta puukon huilaamaan kaverin kylkiluiden väliin.

Jo tässä vaatimattomassa iässä olen huomannut sen, että piru nokkii omansa. Siitä vaan. Vasso kuu ! Tällä kertaa en pysty pusertamaan itsestäni lähimmäisen rakkautta. Minä jäävään itseni ulkopuolelle.

Huomenna taas raiteilla ja menossa kohti Joen kaupunkia. Pitäisi tehdä keski-ikäisille naisille siellä selvyyttä omista filosofian tiedoistani.

Advertisements