Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: marraskuu, 2011

Busmanni

Ajoin tänään aamulla töihin linja-auton perässä. Kiinnitin huomiota siihen, että liikennöitsijä oli maalauttanut yrityksensä web-osoitteen auton perään sangen näyttävästi.

WWW.Busmanni.fi Niin oli maalattu auton pintaan. Minua hihitytti koko työmatkan ajan ja koko päiväkin on mennyt siedettävästi. Mannisen liikenteellä on kaikki oikeus hyödyntää nimensä kaikki variaatiot.

En ole nähnyt julkisuudessa kenenkään moittivan tätä osoitetta. Pelkona tietenkin on aina se, että joku pitää yhtiön nimioivallusta alkuperäiskansaa loukkaavana.

Minä en osaa olla asiasta muuta kuin viehättynyt.

Valtion poikaleirillä oli kanssani samaan aikaa pari kaveria, joiden nimet eivät sopineet noin hyvin yhteen. Toisen nuoren miehen sukunimi taisi olla Veripää ja toisen Eeva. Molemmat luonnollisesti miehiä.

Veripää on perinteikäs karjalainen suku. Eevan etymologiasta en tiedä mitään. Ja ketkä tietävät Tillmannin oman oikean sukunimen, varmasti ymmärtävät, että tässä kirjoittaja nyt kiertää kuumaa puuroa kuin kissa.

Toivon menestystä Mannisen liikenteen liiketoimille. Samoin toivon, että alokkaat Veripää ja Eeva eivät ole nimeään pahentaneet. Luulen, että heistä on tullut napakoita kavereita. Terveisiä sinne jonnekin, missä sitten lienettekin.

Mainokset

Touhua

Minulla on ollut kovasti touhua leipätyöni tiimoilla. Juuri äsken sitä herkkua tuli täyteen 18 tuntia tämän päivän osalta. Näyttää siltä, että minä teen pitempää päivää kuin eurooppalaiset valtiovarainministerit. Minä mene nyt nukkumaan.

Luulisin, että Jutta ja kumppanit voivat myös mennä ihan rauhassa sänkyyn ja nukkua huomiseen puoleen päivään. Näyttää nimittäin siltä, että me olemme hävinneet tämän pelin.

Keskikoulutoverini, nuoriherra Saariston ennustus meni sitten lopulta nappiinsa. Hänen mielisananlaskunsa 1960 –luvun loppuvuosina oli se, että

” Tämä sukupolvi ei paljon säästele ja seuraavalla ei ole enää mistä säästää.”

Toinen, myöskin hyvin ajankohtainen Saaristo-filosofia oli

”Kyll o vähä raha, mutt` kyll vähä däyty ollakki ”

Ahvenanmaalaisen pankin johtoon kuulunut ” sammakkoprofessori” on toistaiseksi viimeisen vuoden aikana osunut kaikissa Euroa koskevissa ennustuksissaan naulan kantaan.

Hänen viimeinen ennustuksensa on se, että Euro hajoaa 80 % todennäköisyydellä. Miehellä on tietäjänä melkoinen meriitti takanaan. Tuo prosenttilukukin on aika suuri.

Muuntosuhteesta tässä kai enää tapellaan. Jos vanhaa käytetään, niin kohta on taas tilillä juhlavia saldo-numeroita palkkapäivän jälkeen. Esson baarissa kahvi maksaa 21 markkaa. Opel Astra 150 000.

Sisäiset palkkiot

Ulkona on viimein sitten valkoista väriä. Se tuli niin kuin 1918 keväällä. Vähän salaa ja yllättäen. Ja nyt sitä sitten piisaa taas, arvaan minä, ainakin Pääsiäiseen.

Minä olen kirjoittanut iltapäivällä tutkimussuunnitelmaa siitä kuinka tutkisin nuorison kokemia säväreitä ja sisäisiä palkkioita laadullisin menetelmin. Kirjoitin 7 sivua tutkimussuunnitelmaa ja vielä on monta asiaa selvittämättä ja kertomatta.

Taidan olla kaukaa viisas. Selostan tässä suunnitelmassa jo asioita niin laveasti ja hyvin, että saatan niistä teksteistä leikellä ja kopioida varsinaisen tutkimusraportin alkuun monta sivua.

Lawler ja Portter ovat rakentaneet työtyytyväisyys mallinsa Vromin mallin pohjalta. Minä aion noin vain, mielijohteesta ja kiinnostuksesta kokeilla tuon Lawler Portter – kaksikon ajatusten soveltuvuutta opiskelijan tyytyväisyysprosessiin. Varovaisena miehenä ajattelin lohkaista mallin tuotoksista vain yhden viipaleen – eli tuon sisäiset palkkiot – osion. Ja kun niiden esiintymistä ja laatua on aivan turha tutkia laskimella ja prosenttiosuuksina, päätin tutkia niiden laatua, saamisen todennäköisyyttä, niiden koettu arvoa ja oikeudenmukaisuutta.

Palkkiot jaetaan tuossa mallissa sisäisiin ja ulkoisiin. Ulkoisilla palkkioilla tarkoitetaan organisaation ja ympäristön tarjoamia palkkioita. Tällaisia ovat mm. palkka, ylennykset, arvostus, työn jatkuvuus ja kiitos.

Sisäisillä palkkioilla tarkoitetaan palkkioita, joita henkilö antaa itselleen työsuorituksen, taikka opiskelusuorituksen seurauksena. Tällaisia ovat mm. tunne, että on tehnyt jotain arvokasta, hyvää taikka merkittävää. Sisäiset palkkiot liittyvät usein työn sisältöön, sen monipuolisuuteen, haastavuuteen ja mielekkyyteen.

Sisäiset palkkiot liittyvät ihmisen tarvehierarkian korkeimpiin tasoihin ja ovat siksi usein pitkävaikutteisia ja pysyviä. Ihminen kokee sisäiset palkkiot voimakkaina silloin, kun hän kokee pääsevänsä toteuttamaan itseään, kehittämään omaa elämäänsä ja pätemään muiden ihmisten joukossa.

Sisäiset palkkiot ilmenevät usein pitkävaikutteisina positiivisina tunteina, jotka liittyvät onnistumisiin ja mahdollisuuksiin käyttää henkisiä voimavarojaan. Myös onnistumisen kokemukset, vastuun kantamisen tunteet ja edistyminen haasteissa liittyvät läheisesti sisäisiin palkkioihin

Noita sisäisiä palkkioita minä siis tulevina viikkoina nuorisolta metsästelen. Testasin jo menetelmää yhden opiskelijaryhmän kanssa. He saivat kirjoittaa minulle sisäisistä palkkioistaan tarinoita ja kertomuksia nimettömänä. Vähän piti säätää tehtävänantoa. Pari viikkoa sitten pyysin toista ryhmää kirjoittamaan samanlaisia tarinoita opintojensa parhaista hetkistä.

Nimettömiä tarinoita on nyt kasassa yli 40 liuskaa. Kaikki ovat onneksi sähköisessä muodossa, joten minä kuvittelen pääseväni ainakin siitä asiasta kuin koira veräjästä.

Nyt siis olen tekemässä tutkimussuunnitelmaa, vähän myöhässä ja takakäteen. Jos he eivät sitä hyväksy, laitan nuorison kirjoittamaan tekstiä uudelleen uusilla ohjeilla.

Laadullisen aineiston koodaamista en ole vielä jaksanut murehtia. Uskon, että hyviä löydöksiä sieltä tulee suhteellisen vähällä vaivalla. Luultavasti ristiinarvioin noita löydöksiä opiskelijoiden harjoitteluraporttien kanssa ja mietin, pystynkö hahmottamaan harjoittelujaksoilla koettujen riemunkiljahdusten ja oppilaitoksessa saatujen henkisten väristysten välille sellaisia laadullisia kytköksiä, että niistä jotain mielenkiintoista syntyisi.

Määrällisiä opiskelijabarometrejä on toteutettu jo lukuisia. Niiden tuottama viesti on tiukka ja kirvelevä. Opetuksen taso on perseestä, monet opettajatkin ovat perseestä ja epävarmuus työmarkkinoille pääsystä on perseestä.

Saa nähdä, onko heidän koko kokemusmaailmansa myös perseestä. Eikö nuoren ihmisen elämässä löydy yhtään sellaista valopilkkua, johon oppilaitos voisi ripustautua ja käheällä jyrkikatainen – äänellä väittää sitä oppilaitoksen ansioksi.

Ellei löydy, minä ryhdyn tosissani odottamaan eläkettä.

Uusi lukija

Tervetuloa lukijaksi, Nunu. Toivottavasti viihdyt täällä. Nämä ovat yritelmiä ja kyhäelmiä, mutta näiden laatiminen tuo minulle suurta iloa.

Ajattelen, että silloin on oikeutettua näitä sorvailla

Talven merkit

Upseeri vaihtaa talveksi valkoisen turkin
on jo kylmä
ja vihollinen näkee kaikkialle
lumisateessakin

taka-asemissa siviilit valmistelevat
väliaikaisia lumenkokoamispaikkoja
liikennesaarekkeet muotoillaan vastaamaan

lumikuljetuksia
piipuista nousee
vesihöyryä
kaikki on menetetty

valvontakomissio kahlaa loskassa

viimeiseksi jää alikersantti Lahtinen
ja kuuma lumikola
sihisemään hankeen

Oksettaa

Tänään olisin voinut nukkua pitkään. Herätä hitaasti levänneenä ja pirteänä. Se kaikki jäi kuitenkin haaveeksi. Vaikka en ollutkaan eilen pikkujouluissa, minua silti oksettaa.

Tätä hektistä raatamista on ilmeisesti nyt kertynyt sietokyvyn ylittävä määrä. Heräsin jälleen 5.30. Siitä voi päätellä sen, että elimistöni on tottunut nyt tähän hektiseen menoon ja se elimistö ja corpus on väkivalloin opetettava tästä hulinasta pois.

Toinen syy huonoon oloon on varmaan se, että ostin eilen Joen kaupungista matkalukemiseksi Mauno Saaren kirjan ” Haavikon näköinen mies ”. Luin ruuhkaisissa junissa sitä kirjaa sata sivua ja minulle tuli siitä kirjasta paha olo. Oikeastaan oksettava olo.

Haavikko on varmasti hyvä runoilija ja hyvä kirjailija. Olen minä jotakin jopa lukenut, vaikka Haavikko on minulle jäänyt kaukaiseksi ja vieraaksi. Haavikon elämä on ollut värikästä. Tuommoista elämää minäkin poikasena itselleni haaveilin. Värikkyyttä on kuitenkin ollut ehkä vähän liikaakin.

Sadan sivun jälkeen olen aivan tyytyväinen tähän omaan elämääni. Ja siihen, että minä en ole ( toivon mukaan ainakin) juonittelevien ja kummallisten ihmisten ympäröimä. Enkä toivon mukaan itsekään ole sellainen. Haavikon varhaisvaiheet ja hänen sukunsa kuvaaminen ovat kiinnostavia elementtejä tämän renessanssiruhtinaan elämän kuvauksessa. Kirja on kuitenkin jotenkin tahmainen ja sottainen. En tiedä, ketä tässä asiassa uskoisin. Julkisuudessa kirjassa esiintyneet miehet ja naiset ovat erinäisin argumentein joko kiittäneet taikka kauhistuneet niitä kertomuksia, joita Saari kirjassaan kirjoittaa.

Minä olen tietämätön moukka. Olen aina luullut, että Mauno Saari kirjoittaa toisarvoisia, vähän keskinkertaisia elämänkertoja. Olin kovasti yllättynyt aikoinaan siitä asiasta, että Saari oli Haavikon hyvä ystävä. Jotenkin siis minäkin syyllistyn siihen, että arvioin ihmisiä hankittujen ystävien avulla.

No, joka tapauksessa, kirjasta sain oksettavan olon. Tuo kirja joutuu siihen erittäin pieneen ja suppeaan kirjahyllyni nurkkaan, jossa kesken jääneet kirjat odottavat kohtaloaan. En taida jaksaa lukea enää sivuakaan tuosta kirjasta. Ei minun ole pakko, jos minua tympäisee.

Suuri harmi asiassa on se, että olisin niin mielelläni halunnut innostua Haavikosta paremmin ja lukea enemmän hänen tuotantoaan. Nyt taisin tällä saaren kirjalla pilata taas tilaisuuteni.

Ulos

Tentti on ohi.

Menen Joen kaupunkiin tuulettamaan päätäni ja sitten junaan.

Kysyivät minulta Kantin etiikasta ja Rawlsin yhteiskuntafilosofiasta. Ja minähän kerroin heille, kaiken sen, mitä pyysivät, ja jonkin verran varmuuden vuoksi myös asian vierestä. Olin 40 minuuttia sisällä salissa.

Kaksi kuukautta on tätä varten tutkittu kirjaa. Huono hyötysuhde, sanoisi fyysikko.

Palaan illalla kertomaan, kuinka VR tällä kertaa miestä kuljetti. Pieksämäen asemaravintolassa minut voi tavata junaa odottamassa iltapäivällä, jos haluaa tietaa mielipiteitäni filosofiasta ja maailman asioista enemmän

Harras harrastus

Olivat eilen kaadelleet kotipaikan hautausmaalla hautakiviä ja särkeneet hautalyhtyjä ja potkineet rikki hautakivissä olevia kynttiläkammioiden laseja. Kantaisä siitä äsken soitti.

Meidän suvun haudat olivat saaneet jäädä koskemattomiksi. Silti olen vähän ahdistunut asiasta. Olen miettinyt kovasti sitä, miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden rakkaimpien haudat on häpäisty.

Haudanryöstö olisi jopa jotenkin käsitettävissä oleva asia. Haudan häpäisy taas on brutaali osoitus siitä, että kyseisillä yksilöillä on ongelma.

Ongelma siinä mielessä, että heidän tekonsa aiheuttaa paljon surua ja tuskaa. Enkä nyt tarkoita uhreja, vaan tekijöitä.

Uskonnosta, ajattelutavasta, ismistä tai ajatussuunnasta riippumatta kuolleen ihmisen, tai tämän haudan häpäisy jää usein pikku painolastiksi kyseisen yksilön ” elämän epäviralliseen CV –listaan ”. Paha saa palkkansa. Joku kostaa tuommoisen.

Voi se olla Jumalakin. Yleensä kuitenkin ihminen.

Hautojen potkijoille käy niin, että ensin he seurustelevat väärien ihmisten seurassa. Senkaltaisesta seurustelusta usein seuraa se, että ryhmän mukana tehdään sitten jo muutakin kuin hautojen kaatelua. Ja lopulta seurasta joku iskee tupeen laiton asemesta puukon huilaamaan kaverin kylkiluiden väliin.

Jo tässä vaatimattomassa iässä olen huomannut sen, että piru nokkii omansa. Siitä vaan. Vasso kuu ! Tällä kertaa en pysty pusertamaan itsestäni lähimmäisen rakkautta. Minä jäävään itseni ulkopuolelle.

Huomenna taas raiteilla ja menossa kohti Joen kaupunkia. Pitäisi tehdä keski-ikäisille naisille siellä selvyyttä omista filosofian tiedoistani.

Välihuomautus

Lähden kohta taas katsomaan kolmeksi tunniksi painajaisia ja sen jälkeen odottelemaan kolme tuntia aamua.

Eilisessä unessa olin Norjassa jäätikön vieressä pienessä kylässä kansanmusiikkifestivaaleilla. Kesken kaiken jäätikön takana ollut vuoristojärvi purkautui laaksoon 50 m korkeana tsunamina. Katselin sitä hikisenä simmut teevateina. Sen tuleminen kesti hyvin kauan.

Minua pelotti. Seisoin esiintymisteltassa penkkien välissä ja tunsin, miten lähestyvä vesimassa työnsi edellään kylmää vuoristoilmaa. Kun vesimassat kiskaisivat minut ja suuren esiintymisteltan matkaansa, potkaisin kaikin voimin sitä telttakangasta.

Oman täkkini minä siinä onnistuin makuuhuoneen lattialle potkimaan.

Edellisenä yönä hautasin pientä lasten arkkua hautaan. Seisoin haudan pohjalla ja yritin sovitella sitä arkkua, mutta ei se sopinut sinne oikein mitenkään.

Ensi yöstä en vielä.

Viimeinen katse

sydämeni tekee käännöksen
se ottaa ennakkoa 15 astetta ja noutaa pullon Jack D:tä
luodit huutavat seireenilaulujaan
hylkää minut, ääneni
verenpaineeni ja viina imevät minut tanssiin
kohti mustaa aukkoa
vihani hukkuu hitaasti autuuden aaltoon

tiedän nyt, ihmiset tuntevat vetoa toisiinsa
ovat sidoksissa gravitaatiokenttään

tiedän, en ole hänen suosikkigenreensä
en ollut dadaistinen maalaus

en ollut sykli hänen ihonsa muistossa
maailma ei sittenkään kaksinkertaistunut
toinen ikuisuus ei enää sykkinyt mustia lukuja taivaalle

makaan hiljaa
keihäs sydämessäni

mutta veri ei vieläkään pysähdy