Pieksämäen asemalla blues

by Michael Tillman

Valkoiseen toppatakkiin pukeutunut nainen katseli minua eilen ravintolavaunussa. Hän oli noin 45 – vuotias. Hänen sateenvarjonsa oli myös valkoinen. Hänen housunsa olivat mustat ja kireät ja nahkaiset. Mustat saappaat ulottuivat polviin. Hän oli maailmaa nähneen näköinen. Hänen ihonsa oli aavistuksen verran liikaa pakkeloitu.

Vaihdoin vaunua ja ryhdyin valmistautumaan myös junankin vaihtoon. Odottelin sinisen pikajunavaunun eteisessä sitä, että Pieksämäki viimein pääsisi näyttämään minulle syksyisen irstautensa, eli sumuisen ratapihansa. Meitä oli kolme keski-ikäistä miestä siinä vaunun välikössä.

Äkkiä viereiseen vaunuun johtavat liukuovet avautuivat. Niistä astui välikköön em. valkotakkinen nainen. Koska meitä herrasmiehiä oli jo välikössä kolme kappaletta, nainen jäi liukuovien oviaukkoon odottamaan junan pysähtymistä. Juna vielä liikkui.

Äkkiä kumipehmusteilla varustetut automaattiliukuovet alkoivat sulkeutua. Toinen ovi työnsi valkotakkista selän puolelta ja toinen liukuovi murjoi naista etupuolelta rintojen välistä.

Nainen rimpuili hetken ovien murjomana, kunnes viimein pääsi irti ovien syleilystä. Valkoinen toppatakki oli mustaksi hiertynyt. Pahiten rintojen välistä. Me miehet katsoimme näytelmää lumoutuneena.

Viimein joku meistä älysi äännähtää :


Ovet ne vähän rutisteli sinua.”

Nainen katseli meitä kaikkia silmiin ja sanoi, että on se hyvä, että edes joku rutistelee.

Ja asemalla soi minusta surumielinen blues

Advertisements