Emme mekään koskaan olleet

.
.
.
.
tätä runoa ei ole
ei tuota ikkunaa, eikä ikkunasta näkyvää kuusimetsää
eikä tuota pöytää

tuon kirsikan näen pöydällä
kosketan ja maistan sitä
se on olemassa

minä kosketin ja maistoin todellisuuden
tunsin sen pehmeyden ja kosteuden
se makeanhapan aistimus on matkaeväänäni huomiseen
Ilman tuoksua se on minulle tuntematon

Suru

.
.
.
akvaarion alhaisaateli emansipoituu taas hämärässä
mustat alkuimumonnit uivat lapsivedessä hiljaa ympyrää

hurisee

suodatin työntää hiekkaa kaikkialle
se kerääntyy lopulta pieneen ruskeaan kenkään
vesikasvien heteet ja emit hyväilevät nahkaa
samalla kun kengännauhat tanssivat hiljaa
ja lasissa äidin punainen suudelma