Kazuo Ishiguro

by Michael Tillman

Sydämeni ja sieluni eivät tahdo kestää sitä, että huomaan ympärilläni jotain, johon en ole osannut suhtautua oikein. Jotain, joka on totaalisesti ollut piilotettuna minulta, ja jonka sitten yllättäen tajua.

Kazuo Ishiguro on juuri tämmöinen henkilö. Ainoa lohtu asiassa olkoon se, että ehdin sentään elämäni aikana löytää tämän kirjailijan kirjat. En tiedä, onko se sydämelle hyvä asia, se, että innostuu taas lukemaan haikean tuskallisia rakkauskertomuksia, joiden kulminaatiot ovat aina niissä hetkissä, jolloin päähenkilöt tekevät vääriä ratkaisuja ja kulkevat elämässään onnensa ohi.

Hovimestari Stevens kelaa juttuja romaanissa ” Pitkän päivän ilta”. Häneen on helppo samaistua. Kunnia ja velvollisuus ohittavat hänen elämässään kaiken muun mahdollisen.

Hänen lojaaliutensa on ollut rikkumatonta työssä ja toimessa. Häiriötekijöitä ei sallita missään olosuhteissa. Tunteita ei saa näyttää. Yksityiselämässä sitten onkin ollut pakko tehdä kompromisseja. Näillä vähillä eväillä tarina elää ja toden totta, elää niin voimakkaasti, että lukija kulkee herraskartanoiden holveissa ja Englannin maaseudulla sujuvasti tuntitolkulla, ilman pienintäkään väsymystä.

Koko kirja on ihmeellisen kuulas, surumielinen, haikea, ymmärtävä, ja samalla lukijan ajattelua piiskaava. Kirjan rakenne on uskomattoman tiivis ja kerronta sopii sellaisenaan filmin raaka-aineeksi. Ymmärrän hyvin, että sellainenkin on tästä kirjasta tehty.

Pitää välillä vähän hengähtää. Tämä on taas tätä. Tiedän, että hovimestari Stevens tulee ajatuksiini kerran 10 minuutissa. Tiedän, että menee taas monta viikkoa, ennen kuin tämän kirjan saa pois mielestään.

Tiedän myös nyt senkin, miksi tämäkin sunnuntai oli tärkeä elämässäni