Surun päivä

by Michael Tillman

Venäjällä on pudonnut lentokoneellinen jääkiekko-miehiä. Iltalehdet ovat asiasta tohkeissaan. Levikkeihin vaikuttaa kuitenkin harmillisesti se, että ruotsalaisilta kuoli kultamaalivahti, mutta meiltä ei ketään. Kirjoittelussa onkin vähän makaabereja sävyjä.

Lohdutukseksi meille on kaivettu esiin kolme suomalaista valmentajaa, jotka olisivat saattaneet olla koneessa.

Lentokoneen maahansyöksy sopii iltapäivälehtien kirjoitteluaiheeksi oikein hyvin. Samoin Nokia- yhtiössä työskennelleen naisen surma. Euroopan taloudesta ja sen kiemuroista ei oikein osata kirjoittaa, ja pahoin pelkään, että useimmat lehden ostajat eivät oikein ymmärtäisikään, kirjoittivat aviisit sitten mitä tahansa.

Kuolema sattuu vasta sitten, kun tunnet henkilökohtaisesti menehtyneen ihmisen. Idolimaisen surun oikeutus on tietenkin loukkaamaton. Minä suren edelleen joka kerta Sammy B:tä, kun ajan erään tunnetun sillan yli pohjoisessa Keski-Suomessa. Minä ajattelen sitä, millaista iloa ja elämää Alfa-Romeossa on ollut juuri ennen törmäystä. Mutta idolimainen suru on tasaista ja tumma. Siitä puuttuu kipeys ja kauhu.

Läheisen menettäminen kaivaa sinun sieluusi aukon. Se aukko porataan sinne, eikä se aukko koskaan täyty. Se pora on sellainen, millä poistetaan omenasta siemenkota. Ja se reikä jää sinuun ikiajoiksi.

Minä menetin joitakin vuosia sitten läheisen ystävän juuri tänään, syyskuun 7. päivä. Siksi tähän aikaan vuodesta on vähän synkkää ja ikävää. Siksi eilen kaikki tökki töissä ja tänäänkin vielä kaikki tahtoo tökkiä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin varmasti muista tämän ja edellisen päivän.

Siksi minä en osaa surra tänään tasapuolisesti. Tänään minä suren nyt omia asioitani ja omia ihmisiäni. Eikä tänään minulta riitä voimia maailman lapsille.

Advertisements