Surun päivä
by Michael Tillman
Lohdutukseksi meille on kaivettu esiin kolme suomalaista valmentajaa, jotka olisivat saattaneet olla koneessa.
Lentokoneen maahansyöksy sopii iltapäivälehtien kirjoitteluaiheeksi oikein hyvin. Samoin Nokia- yhtiössä työskennelleen naisen surma. Euroopan taloudesta ja sen kiemuroista ei oikein osata kirjoittaa, ja pahoin pelkään, että useimmat lehden ostajat eivät oikein ymmärtäisikään, kirjoittivat aviisit sitten mitä tahansa.
Kuolema sattuu vasta sitten, kun tunnet henkilökohtaisesti menehtyneen ihmisen. Idolimaisen surun oikeutus on tietenkin loukkaamaton. Minä suren edelleen joka kerta Sammy B:tä, kun ajan erään tunnetun sillan yli pohjoisessa Keski-Suomessa. Minä ajattelen sitä, millaista iloa ja elämää Alfa-Romeossa on ollut juuri ennen törmäystä. Mutta idolimainen suru on tasaista ja tumma. Siitä puuttuu kipeys ja kauhu.
Läheisen menettäminen kaivaa sinun sieluusi aukon. Se aukko porataan sinne, eikä se aukko koskaan täyty. Se pora on sellainen, millä poistetaan omenasta siemenkota. Ja se reikä jää sinuun ikiajoiksi.
Minä menetin joitakin vuosia sitten läheisen ystävän juuri tänään, syyskuun 7. päivä. Siksi tähän aikaan vuodesta on vähän synkkää ja ikävää. Siksi eilen kaikki tökki töissä ja tänäänkin vielä kaikki tahtoo tökkiä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin varmasti muista tämän ja edellisen päivän.
Siksi minä en osaa surra tänään tasapuolisesti. Tänään minä suren nyt omia asioitani ja omia ihmisiäni. Eikä tänään minulta riitä voimia maailman lapsille.
Tillman 
Osanottoni menetyksesi johdosta. Minustakin seitsemäs syyskuuta on aina ollut synkkä ja ikävä päivä, taikka ainakin viimeiset kymmenen vuotta, sillä se muistuttaa minua syntymästäni.Kuolemakin kyllä voi sattua vaikka menehtynyttä ei tuntisikaan. Vaikka silloin kun seisoo keskellä riisipeltoa kilometrien päästä merestä ja löytää sieltä tsunamin kuljettaman nallekarhun. Siinä sitä sitten seisoo isokin mies hiljaa ja toivoo, turhaan, että sitä nallea halannut pikkuinen olisi ehtinyt juosta karkuun.Tavoilleni uskottomani uskallan vielä toivoa, että jos lehdet osaisivat kirjoittaa niistä talouden kiemuroista niin lukijatkin oppisivat niitä ymmärtämään.
Ohh.. sorry… sinulla on minun surupäiväni synttäripäivänä.Mun synttäripäivänä tehtiin Normandiaan maihinnousu. Sielläkin tuli surua aikalailla, monelle äidille ja isälle, sekä morsiammelle.Vähän ne surut olivat jo asettuneet sinä vuonna kesäkuussa, kun minä sitten vihdoin päätin syntyä.
Äitini, joka on tallella siellä, on syntynyt myös Normandian maihinnousun seutuun, viitisen vuotta aiemmin.Yksi elämäni rankimpia tehtäviä oli äidin toivomuksen täyttäminen, toimia kanttorina hänen siunauksessaan. Kun lauloin Merikanto-Leinoa, en nähnyt vesikalvolta nuotteja saati sanoa, onneksi osasin sen ulkoa: "kun pienoista helmahan unten/ hän hellästi tuuditteli".Lähellähän on muitakin merkittäviä päiviä. kunhan neljä yötä nukumme, on länsimaiden yleinen murheen päivä. Päivä, jolloin markkinatalous haavoittui (kuolettavasti, mutta sen päässä oleva haava parani, ja siihen kasvoi uudet seitsemän sarvea, ja kuhunkin sarveen oli kirjoitettu Jumalaa herjaavia nimiä…).Minua huolettaa eniten afrikkalaisen kummityttömme viesti: "Isäni ei näe välttämättä syyskuuta."Kummityttömme on syntynyt, kasvanut ja elää entisessä Idin valtakunnassa. Heillä ei ole Kelaa tai edes soskua. Lapsiraukka tulee tuntemaan maailman kovuuden, kuten Kalle Päätalo lapsuudessaan. Ja minä en sitten pilkkaa K. Päätaloa, tulkoon sanotuksi.Kuinka haluaisinkaan ottaa kummityttömme suojaamme, valitettavasti tiedän, että tekisimme silloin hänelle karhupalveluksen.Hän kuuluu sinne Afrikkaan, missä vanhastaan kuunnellaan tuulta ja rummut puhuvat. Kuinka toivoisinkaan sitä, että kaikki siellä kuuntelisivat tuulta ja jättäisivät AK-rynnäkkökiväärit meidän länsimaisten ongelmaksi…
Tähän blogimerkintään kommentteineen piti pysähtyä pitkäksi aikaa. "Mailm tämä o, sanos kissanpoik, gon silmäs auk sai."
Niin… Kaisa. Tämä on tätä maailmaa.Huominen taas tuo uudet ajatukset sieluun.