Pyöreitä sanoja korsujen edustoilla ja käytävien reunoilla

by Michael Tillman

Julkisen sanan neuvosto on antanut ohjeita sen suhteen, kuinka maassa on kirjoitettava asioista. Enää ei sovi vihata ketään, eikä osoitella myöskään. Erityisen paheksuttavaa on kirjoitella epämiellyttävästi ja osoitella valtaapitäviä ja heidän suojeluksessaan olevia sormella.

Varsinkaan huomenna julkistettavaa RKP- puolueen presidenttiehdokasta ei saa osoitella sormilla, eikä puhua hänen opillisista saavutuksistaan. Eipä sitten puhuta. On varmaankin kirjoitettava runo taikka pienoisnovelli, jotta taiteilijan vapaudella voi ilmaista itseään.

Edellisen kerran minua on ohjeistettu kirjoittamisessa vuonna 1977. Silloinen viestinnän opettajani, todellinen tähtisilmä, kaikkien eronneitten suomenkielen maisterien kuningatar, kielen temppelin jumalatar antoi minulle kiitettävän sisältöarvion essee-harjoitelmasta, mutta huomautti samalla minulle terävästi siitä, että essee ei yleensä ole minä – muodossa kirjoitettu kertomus kapakkaillasta ja sydänsuruista. Sellaiseen on lupa kuulemma vain Paasilinnan veljeksillä, jos heilläkään.

Ensimmäisellä kerralla sensuuri oli lähellä iskeä kirjalliseen tuotantooni kansakoulun toisella luokalla. Opettaja Aino käski meitä kirjoittamaan kertomuksen kuluneen kesän mieleenpainuvimmista kokemuksesta.

Minä kirjoitin lukukokemuksesta. Olin lukenut kesällä sotakirjan, jonka kirjoittaja oli Eino Luukkanen, sittemmin vakoilutuomion saanut hävittäjäsankari. Kirjan nimi oli : Hävittäjälentäjänä kahdessa sodassa.

Kirjoitelmani punaisena lankana noin viiden sivun ajan olivat suomalaiset ja neuvostoliittolaiset hävittäjä – ja pommituslentokoneet tarkkoine aseistus-tietoineen. Myös lukumäärät ja laivueet olivat ehdottomasti lähdeteoksen mukaisesti ilmoitettu. Kesänvietto-kertomukseni poiki puhelinsoiton kotiin.

Näyttääkin siltä, että tulevaisuudessa joudun kirjoittamaan viha- ja moittimiskirjoituksia itsestäni, jotta kukaan ulkopuolinen ei pääsisi pahoittamaan mieltään.

Jotenkin meinaan kuitenkin tasata henkisesti välini niiden piirien kanssa, jotka 40 vuotta sitten pilkkasivat kirkkoa, maaseutua, maanviljelijöitä, sotaveteraaneja ja konservatiivisia piirejä. En sano ääneen sitä, ketä nuo piirit olivat, mutta kierteellä saatan jonkun muistutuksen aina silloin tällöin laittaa liikkeelle.

Ja jos linnareissu tulee, niin onpahan kerrankin rehvakas olo kun tietää oikean asian puolesta kärsivänsä.

Saattaa tietenkin olla viisaampaa, jos todella tästä lähtien naamioisi kirjoituksensa taiteelliseksi työksi ja suojaisi itsensä sen vapauden avulla. Niin kauan kuin sitä vielä on.

Paavo Lipponen on muuten hyvin paljon veljeni näköinen. Mutta ei yhtään veljeni oloinen.

Eikö ollutkin kauniisti sanottu. Taiteellista tulkintaa tarvitsette, kun mietitte sitä, kenestä sanottiin kauniisti.

Advertisements