Entisten nuorten sävellahja – kansatieteellinen satiiri
by Michael Tillman
Pahinta on kuitenkin se, että ohjelmaan läpipäässeet soittajat ovat säännöllisesti niitä, joiden äänen on viski ja nortti värjänneet kähinäksi, joka onneksi peittää pahimmat nöyryytykset ja myötähäpeät.
Onneksi ohjelman naisjuontaja ei ole tekopirteä ja tekovitsikäs niin kuin se mies, joka on jäänyt ikuisesti vakosamettihousujen lumoihin.
Alkuviikon saaristolaisreissulla harrastimme muisteluksia 1970 – ja -80 luvuilta. Olimme kaikki tyytyväisiä, sillä muistelimme kaikki jutut samalla tavalla kuin ennenkin. Osasimme stoorit ulkoa. Kolmen päivän aikana saattoi jopa tulla joku uusikin juttu.
Entisten nuorten sävellahjassa soittajat kertovat kuluneita vanhoja juttujaan nyt suurelle yleisölle. Kommellus on ollut henkilökohtainen ja hauska aikoinaan Lappajärvellä vessantakapusikossa Peralle, Makelle, Stönölle, Lissulle ja Kassulle.
Edelleen se saattaa naurattaa asianomaisia.
Mutta kun se tarina kerrotaan 40 vuoden kuluttua koko Suomen kansalle, minä saan ihottuman ja pakenen ulos residenssistä. Vaimoni tietää asian ja hienotunteisesti kysyy , voiko hän soittaa kyseistä ohjelmaa matkaradiostamme. Minä sallin sen hänelle kernaasti, mutta itse en pysty kuuntelemaan näitä muistoja.
Tänään kaljabassojen ja eronneiden tupakoitsijoiden osuus soittajista on kauhistuttavan suuri. Monelle soittajalle tekisi hyvää, jos lapset kävisivät useammin kylässä ja soittaja keskittyisi nykyhetkeen ja omaan arkeensa. Tunnistan itse oireet. Voi olla, että jonain lauantaina, jolloin elämä värjää mieltäni violetilla sakura-liidulla, tartun minäkin käpälään ja kerron suorassa radio-ohjelmassa sen, mitä tein pikku-fiatin kaatuvilla etupenkeillä Harjavallassa , tanssipaikka Valtatie kakkosen parkkipaikalla erään Vammalasta kotoisin olevan Kristiinan kanssa, vuonna 1973.
Sinä Kristiina, nykyään noin 54 v, anteeksi, että en ole ottanut yhteyttä syksyn 1973 jälkeen. On ollut tässä kaikkea hässäkkää. Töitä ja juttuja. Toivottavasti sulla menee ihan hyvin. Toivottavasti sinun äänesi nykyään on kuulas ja kirkas, etkä ole polttanut sitä karrelle. Toivottavasti sinullakin menee niin hyvin, että sinun pieneen söpöön mieleesi ei koskaan tule soittaa ko. ohjelmaan ja avautua kaiken kansan kuullen.
Tämä minun avautumiseni riittänee meidän tapauksessamme. Laitetaan SPR – avustustilille hiljaa kymppi kumpikin ja annetaan niiden soittaa, joiden elämä on lauantaisin tyhjää ja ikävää.
Tuus
Tillman
Tillman 
Minä olla hämmentynyt. Ensin tuli nauru – ja sitten melkein itku. Itku pitkästä ilosta, tätäkö se sitten tarkoittaa?Tässä maassa ei selvästikään ole kaikki kohdallaan.Siltikin, sain muistutuksen siitä, miksi inhoan maakuntaradioita.
Lienee jokin temperamenttikysymys, että joistakin on luonnollista soitella radioon ja hätyytellä menneisyyteen jääneitä ihmisiä sitä kautta. Itse saan aika ajoin järkyttäviä nostalgiapuuskia, mutta tyydyn yleensä lähettelemään vain postikortteja asianosaisille. Nykyään heidän peräänsä voi kyllä kätevästi huudella blogissakin. On se jotain henkistä tyhjäkäyntiä varmaan, että välillä kiinnostuu kauheasti jostain tyypistä, jonka tapasi viimeksi vuonna 1974, tms.
Vähän saman tunne, kun tapasimme keskikoulporukan kanssa viidenkymmenen vuoden jälkeen. Toisaalta oli ihan hauskaakin, mutta useimpia ei edes tunnistnut.iisi
Enpä ole kuunnellut. Oikeastaan kaikki radioon soittamisohjelmat ovat vähän sellaisia epäilyttäviä.Sentään 1970- luvulla radiossa ollut Sukupuolielämän kirjelaatikko ei ole muuttunut ohjelmaksi, johon voi soittaa.Silloin voisi tuntea vielä suurempaa myötähäpeää.
Noomi……Meidän nuoruudessamme radioissa soi vanha tanssimusiikki ja klassinen.Kerran viikossa oli sitten " poppia" , eli tämä nuorten sävellahja.Siinä toivottiin levyjä, mutta myös lähetettiin viestejä kohdatuille tuntemattomille…Tule lauantaina taas samaan tanssipaikkaan……Se ohjelma oli siis kännykkä, Facebook, ja IPOD samalla kertaa. Formaatti ei jotenkin vain enää toimi. Ainakin minä olen vähän kauhuissani
Kirsti….Juuri tuo minua hymyilyttää. Radioon soittelijat ovat jo valmiiksi valikoitunutta väkeä. Näyttää siltä, että toimittajat eivät juurikaan valikoi läpipäässeitä soittoja, joten läpi sitten pääsevät ne , joilla lauantai-iltapäivä on jo alkanut perjantaina. Enää eivät isä ja äiti vahdi tekemisiä. Monien kohdalla ei edes aviopuoliso. Ollaan vapaita muistelemaan, mutta ei ole enää ketään, joka viitsisi kuunnella.
Äijä….Nuo soittamisohjelmat ovat todella hassuja.Minä en jaksa kuunnella edes Luontoiltaa, sillä sielläkin monet soittajat haluavat enemmänkin sielunhoitoa kuin luontotietämystä.Luontoilta-ohjelmista on syntynyt riemukkaita parodioita. Kummallista on se, että näistä puhelinlangat-laulaa – ohjelmista ei juurikaan ole syntynyt vastaavia sketsejä ja pilailuohjelmia
Anonyymi….Keskikouluporukoiden muistot ovat ajalta ennen puberteettiä." Muistot " näyttäisivät syntyvän vasta puberteetissa , taikka sen jälkeen. Asia liittynee varmaan isä-äiti suhteeseen ja nuoren rajojen kokeilemiseen.Monet muistot liittyvät tavallaan rajojen hakemiseen ja aikuisen elämän harjoitteluun
1970-luku oli omalaatuinen sekoitus sukupolvikapinaa ja kulttuurivallankumousta. ei siis ihme, että sen jäljiltä jäi eriskummallisia monumentteja, joiden äärellä ihmiset hiljenevät vielä tänään.hartauteen voi olla monta syytä. aikalaisille tapahtumat ovat useimmiten rehtiä nostalgiaa, pikatrippi nuoruuden illanistujaisiin säkkituolien ja huokean algerialaisen punaviinin maailmaan.tyystin toisenlaisessa yhteiskunnassa elävä nykypolvi kuuntelee niitä ironian läpi mankeloituina, mutta myös masentuneen haikeasti. heille 60-70 -luvut edustavat jäännettä sukupuuttoon kuolleesta ilmiöstä: yhtenäisestä vaikutusvaltaisesta sukupolvesta.muut puolestaan hämmästelevät muistelijoiden palavaa kiihkoa ja antautumista. oliko tuo aika tosiaan noin yksisilmäistä ja totista? miksi ja milloin kirkasotsaisuus vaihtui kiilusilmäisyydeksi?ei ole oikeastaan ihme, että lyhyen kukoistuksen taisteluvuodet jättivät jäljelle jyrättyjä, selviytyjiä, aktiiviaikoja muistelevia veteraaneja ja tukun radioon soittelevia kähinäkurkkuja.nostalgia tuikkii kauniisti ja kirkkaasti. tai sitten ei.
Meri….Ehkä juuri noin. Monet joutuivat hylkäämään myöhemmin 70 – luvun aatteensa ja muuttumaan muiden mukaan kohti sitä nykymaaailmaa, jonka näemme ympärillämme.Ehkä kähisijät ovatkin niitä, joille ei muutos enää onnistunut. Uusia aatteita ei ole enää tarjolla ja osa niistä ( rikkaus ja menestys) ovat sitä, mihin heillä ei enää ole mahdollisuutta.Viisaat ovat väistyneet, jäsenkirjansa polttaneet ja siirtyneet luomu- ja eko- aatteiden avulla hyväksyttyyn maailmaan, jossa he voivat uudelleen vielä kerran omaa kapinallisuuttaan helliä. Harva ikäiseni haluaa kuitenkaan lapsiaan samalle luomukompostille kierrätysvaatteissa tönkimään. Meidän sukupolvemme työntää jälkikasvunsa post moderniin putkeen ja odottaa herkeämättä sitä hetkeä, jolloin se jälkikasvu pääsee tilanteeseen, jossa viimein ensimmäiset kapinallisuuden oireet näkyvät.Ja näkyväthän ne.Opintolainaa ei oteta. Elinikäisiin työsuhteisiin ei enää uskota. Viisi vuotta on maksimi aika, jonka 2000- luvun kasvatti suostuu elämästään lukkoon lyömään.Ja hyvä niin. Kun kapinallisuus kuolee, olemme kaulaamme myöten lirissä.