Mie tein heräteoston

by Michael Tillman

Ostin eilen polkupyörän itselleni. Se on elämäni toinen itselle ostettu. Siitä lukija voi päätellä, että enemmän kirjoittaja on polkenut heinäkasaa elämässään kuin polkupyörää.

Minulla on ollut aina huono onni pyörien kanssa.

Ensimmäinen oli äidin vanha naistenpyörä, josta oli otettu satula pois. Sillä minä sotkin seitsemän kilometriä kouluun.

Sitten sain ensimmäisen oman Tunturini. Ranteeseen laitettiin vielä Leijona ja siinäpä oli nuori mies valmis yhteiskouluun.

Seuraavan pyörän annoin nuorelle miehelle yliopistokaupunkiin. Sieltä se varastettiin ensimmäisenä yönä. Luultavasti huumehörhöt. Poika jäi ilman pyörää ja isä jäi ilman pyörää.

Mutta eilen tein kaupan kuvassa olevasta vempeleestä. Käyttööni saan pyörän ehkä sunnuntaina, taikka sitten vasta viikon päästä. Joudun odottelemaan ja miettimään, kuinka paljon tuosta vempeleestä lentää kuraa syliin ja selkää. Joudun miettimään, millä helvetillä estän sen, että nussi ei iske ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa.

Ja eniten joudun tietenkin miettimään sitä, että pakoa ei enää ole. Nyt minä joudun fyysisen liikkumisen, hikoilun ja sään armoille. Selviänkö siitä, että minulle tulee hiki ? Selviänkö siitä, että kastun läpimäräksi ja väsyn jossain metsäpolulla taikka metsäautotiellä. ?

Mutta odotan ja mietin minä muutakin. Kun tuo punainen munamankeli oli viikko sitten Tahkolla kilpailujen jälkeen punnittu, se oli painanut 11.1 kg. Se tarkoittaa sitä, että pyörä rullaa ihanasti ja on kevyt polkea. Raskauden tunteet johtuvat polkijan fysiikasta, tai sen puutteesta.

Oloni on siis kuin joulupukkia odottavan pikkupojan. Muistan saman tunteen vuodelta 1970, kun ostin ensimmäisen Nikon- kamerani. Löin tiskiin kolmen kuukauden palkkani, enkä epäröinyt hetkeäkään. Nyt ladoin tiskiin kolmen päivän palkan ja mietin, onko minusta tähän leikkiin ?

No, pakko yrittää. Ja sitä paitsi, se on kivaa. Olen kokeillut.

Advertisements