>Joskus munissa on pilkkuja
>
Ajattelin vastata sokkona, että niittykirvisen. Olin onneksi vähän hidas. Vieressä istunut mies ehti ennen minua
– Noihin tuntomerkkeihin sopii ainakin kymmenen lajia.
Mies kysyi tarkemmin pilkuista. Hän kertoi omistavansa 5000 munan kokoelman. Minä ymmärsin olla hiljaa. Rutistelin vain omia muniani. Olipa hyvä, että olen vähän hidas.
Lintulajista ei saatu selvää. Minä sitä vastoin mietin, olinko kuullut väärin, sekoittanut asian jotenkin, taikka ymmärtänyt jutut hullusti. Onko minulla nyt korvissa vaikkua ja ylimääräisiä nollia jossain. Tuo on tajuton määrä linnunmunia. Tuolla kaverilla, jonka olin tuntenut 10 vuotta, on 5000 munan kokoelma. Millä ihmeellä se on sen kerännyt ?
Kuusikymmenluvulla jokainen pikkusälli keräsi munia. Minun kokoelmani oli parhaimmillaan vissiin 10 lajin suuruinen. Suurta vaaraa emme aiheuttaneet linnuille, sillä rastaat ja harakat munivat vajaat pesät välittömästi täyteen. Monet lajit eivät edes hylänneet pesiä käynnin jälkeen.
Suurimmat tappiot syntyivät siitä, kun vähäväkisten perheiden poikien vaatteet olivat riekaleina ja pihkassa.
Kun kokoelma karttui ja tuli julkisuuteen, kotona kehotettiin lopettamaan sellainen harrastus ja keskittymään koulunkäyntiin ja maatöihin. Annettiin ymmärtää, että onnettomat lintuemot itkevät kadoksissa olevia muniaan.
Yleisesti ei tunnettu asiasta tunnontuskia. Minä kuitenkin lopetin harrastuksen, sillä olin huono kiipeämään sellaisiin puihin, joista puuttuivat alaoksat. En minä korkeita paikkoja pelkää. Minulla ei vain ollut voimia hinkata sileää männyn runkoa ylös.
Ja kai minä tunsin moraalista häpeää. Amerikkalaisen aborttivastustajan moraalista häpeää tuhotusta elämästä. Hukatuista mahdollisuuksista.
Rötö eli räkättirastas on taas tehnyt pihakuuseen pesänsä. Se pesä on nyt viidettä vuotta samassa puussa ja samassa paikassa. Ulko-ovesta on pesälle matkaa 10 metriä. Talon seinästä viisi.
Rastaat yrittävät olla hiljaa ja siististi. Pesälle mennään äänettömästi ja kusi sukassa. He tietävät, että talossa on ilmakivääri ja jousiaseita. Siksi he yrittävät olla huomaamattomia.
Ja minä kuljen kuusen ohi yhtä huomaamattomasti ja teeskentelen, että en ole nähnyt pesää. Näin kaikki sujuu hyvin ja symbioosi kukoistaa.
Kun poikaset ovat kuoriutuneet, rastaat puolustavat pesäänsä varovaisesti ja pieteetillä. Paska ei lennä residenssin omistajan päälle, räksytystä ei kuulu. Juhannuksena rastaan pennut kiskovat jo nurmikosta 10 senttisiä kastematoja niska limassa. Niitä on mukava seurata.
Yhteiselo saa lopullisen kliimaksin elo-syyskuussa, kun marjat pensaissa kypsyvät. Minä tykkään syödä marjoja pensaista, mutta niiden poimiminen ämpäriin on vaivanloista ja väsyttävää. Niinpä rastaat maksavat rauhallisen pesäpaikan vuokran sillä, että syövät suuren osan marjoista ja säästävät minua.
Entinen esimieheni kertoi aikoinaan keränneensä myös linnunmunia. Juttelimme siitä, miten hankalaa oli tuoda munat ehjinä alas puusta. Minä toin usein lippalakin sisällä.
Hän sanoi tuoneensa munat puusta alas suussaan. Se oli kuulemma turvallinen tapa. Jos muisti, että ei alhaalla innoissaan loppumatkaa hypännyt maahan. Eikä pudonnut alas puusta. Silloin kuulemma kävi niin, että leuat löivät loukkua tärähdyksestä ja munat rikkoutuivat suussa.
Sellainen oli erityisen iljettävää, jos hautomisprosessi, eli uuden yksilön kehittyminen oli päässyt hyvään vauhtiin ja syntymän ihme oli lähellä.
Mukavaa sunnuntaiaamiaista.