Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: Toukokuu, 2011

>Joskus munissa on pilkkuja

>

Nainen sanoi löytäneensä pihalta pienen linnunmunan. Hän kysyi, minkä lajin muna se mahtaisi olla.

Ajattelin vastata sokkona, että niittykirvisen. Olin onneksi vähän hidas. Vieressä istunut mies ehti ennen minua

– Noihin tuntomerkkeihin sopii ainakin kymmenen lajia.

Mies kysyi tarkemmin pilkuista. Hän kertoi omistavansa 5000 munan kokoelman. Minä ymmärsin olla hiljaa. Rutistelin vain omia muniani. Olipa hyvä, että olen vähän hidas.

Lintulajista ei saatu selvää. Minä sitä vastoin mietin, olinko kuullut väärin, sekoittanut asian jotenkin, taikka ymmärtänyt jutut hullusti. Onko minulla nyt korvissa vaikkua ja ylimääräisiä nollia jossain. Tuo on tajuton määrä linnunmunia. Tuolla kaverilla, jonka olin tuntenut 10 vuotta, on 5000 munan kokoelma. Millä ihmeellä se on sen kerännyt ?

Kuusikymmenluvulla jokainen pikkusälli keräsi munia. Minun kokoelmani oli parhaimmillaan vissiin 10 lajin suuruinen. Suurta vaaraa emme aiheuttaneet linnuille, sillä rastaat ja harakat munivat vajaat pesät välittömästi täyteen. Monet lajit eivät edes hylänneet pesiä käynnin jälkeen.

Suurimmat tappiot syntyivät siitä, kun vähäväkisten perheiden poikien vaatteet olivat riekaleina ja pihkassa.

Kun kokoelma karttui ja tuli julkisuuteen, kotona kehotettiin lopettamaan sellainen harrastus ja keskittymään koulunkäyntiin ja maatöihin. Annettiin ymmärtää, että onnettomat lintuemot itkevät kadoksissa olevia muniaan.

Yleisesti ei tunnettu asiasta tunnontuskia. Minä kuitenkin lopetin harrastuksen, sillä olin huono kiipeämään sellaisiin puihin, joista puuttuivat alaoksat. En minä korkeita paikkoja pelkää. Minulla ei vain ollut voimia hinkata sileää männyn runkoa ylös.

Ja kai minä tunsin moraalista häpeää. Amerikkalaisen aborttivastustajan moraalista häpeää tuhotusta elämästä. Hukatuista mahdollisuuksista.

Rötö eli räkättirastas on taas tehnyt pihakuuseen pesänsä. Se pesä on nyt viidettä vuotta samassa puussa ja samassa paikassa. Ulko-ovesta on pesälle matkaa 10 metriä. Talon seinästä viisi.

Rastaat yrittävät olla hiljaa ja siististi. Pesälle mennään äänettömästi ja kusi sukassa. He tietävät, että talossa on ilmakivääri ja jousiaseita. Siksi he yrittävät olla huomaamattomia.

Ja minä kuljen kuusen ohi yhtä huomaamattomasti ja teeskentelen, että en ole nähnyt pesää. Näin kaikki sujuu hyvin ja symbioosi kukoistaa.

Kun poikaset ovat kuoriutuneet, rastaat puolustavat pesäänsä varovaisesti ja pieteetillä. Paska ei lennä residenssin omistajan päälle, räksytystä ei kuulu. Juhannuksena rastaan pennut kiskovat jo nurmikosta 10 senttisiä kastematoja niska limassa. Niitä on mukava seurata.

Yhteiselo saa lopullisen kliimaksin elo-syyskuussa, kun marjat pensaissa kypsyvät. Minä tykkään syödä marjoja pensaista, mutta niiden poimiminen ämpäriin on vaivanloista ja väsyttävää. Niinpä rastaat maksavat rauhallisen pesäpaikan vuokran sillä, että syövät suuren osan marjoista ja säästävät minua.

Entinen esimieheni kertoi aikoinaan keränneensä myös linnunmunia. Juttelimme siitä, miten hankalaa oli tuoda munat ehjinä alas puusta. Minä toin usein lippalakin sisällä.

Hän sanoi tuoneensa munat puusta alas suussaan. Se oli kuulemma turvallinen tapa. Jos muisti, että ei alhaalla innoissaan loppumatkaa hypännyt maahan. Eikä pudonnut alas puusta. Silloin kuulemma kävi niin, että leuat löivät loukkua tärähdyksestä ja munat rikkoutuivat suussa.

Sellainen oli erityisen iljettävää, jos hautomisprosessi, eli uuden yksilön kehittyminen oli päässyt hyvään vauhtiin ja syntymän ihme oli lähellä.

Mukavaa sunnuntaiaamiaista.

>En kirjoittanut tätä

>

Teen tänään itselleni energiaa. Teen tästä päivästä itselleni lepoa. Teen tänään ruokaa, mutta en muuta.

Niin ajattelin ja niinhän sitä luulisi. Totuus lienee kuitenkin se, että koko päivä kuluu arjen rutiineissa ja muuttuvissa suunnitelmissa. Niiden rikkominen on hankalaa ja voimille käyvää.

Jospa kuitenkin yrittäisin. Muutetaan suunnitelmia vaikka niin, että en kirjoita mitään tänne blogiin. Taidan lähteä pekonin ja munien paistoon. Sitten luen vähän lehteä.

Ei… jätän lehdenkin lukematta. En siis kirjoita blogia, syön kyllä porvarillisesti aamiaista, mutta lehden jätän lukematta. Aamiaisen jälkeen taidan rikkoa lisää rutiineja.

Tänään en siis kirjoita tänne mitään. En ainakaan aamusta. Ehkä jo illemmalla, kun vieroitusoireet painavat miestä.

Nyt lähden tekemään jotain uusia ja kummallisia asioita.

>Elon venheessä malja kaatua voi……

>

Tänään näin uskomattoman paljon upeita sääriä. Luulen, että näin ainakin 125 paria rotusääriä. Ja siinä ovat vasta nuoret rotusääret.

Olin valmistumisjuhlassa. Oma luokkani, siis luokka, jonka tutor-opettaja olen, on valmistumisvuorossa tänä vuonna. Ajattelin, että nyt minun on kohtuudella syytä olla mukana ja myötäelää siirtymäriitin vaiheet asiallisesti ja rauhallisesti. Tuntea vähän kaihoa, mutta sitten päästää irti ja antaa nuorten mennä.

Kohtuuden nimessä on myönnettävä, että näin myös noin 125 tyylikästä nuorta herraa.

Tänään näin omin silmin myös sen, miten tatuoitu 120 kiloinen naistarjoilija kaataa ravintolassa naisasiakkaan nahkakassiin kompuroinnin yhteydessä kolme kaljaa ja kaksi vissyä.

Aika siinä seisahtuu.

Kaljoista ei tarvinnut maksaa. Pöydän siistiminenkin oli ohjelmanumero, jota oli mukava seurata.

Lehtoreiden ei pitäisi lähteä viihteelle perjantai-iltapäivänä klo 14. Siitä seuraa ilman muuta rangaistus ja vastoinkäyminen.

Satakunnasta soitettiin. Käskettiin istua ja olla rauhallisesti paikoillaan. Äiti oli kummallisen oloinen ja hänen äänensä värisi. Ajattelin, että isä on kuollut. Tätä se tiesi, kun lehtori on kesken työpäivän viihteelle.

Veljentyttö oli mennyt naimisiin. Iltapäivällä. Kahdella todistajalla. Kantaemo ( 80 v) oli sitä mieltä, että hyvä asia. Sanoi kumminkin sen, että olisi ollut mukava olla katsomassa.

Soitin pojalle. Sanoin, että sukunimestä on kaksi naista nyt kahden viikon aikana naitu toiseen nimeen. Sanoin, että kohta meitä on enää alle kymmenen. Nuorimies sanoi ymmärtävänsä yskän, mutta varaavansa itselleen täyden toimintaympäristön ja – vapauden.

Minä olen ymmälläni. Ihmiset ympärilläni valmistuvat, ostelevat autoja, asuntoja, menevät naimisiin, ostelevat perämoottoreita, hevoskuljetuskärryjä, muuttavat paikkakuntaa, ottavat isoja lainoja ja tekevät kaiken aikaa suuria päätöksiä.

Ja minä olen vanha pieru, joka haaveilee eläkkeestä.

Aikakausi on vaihtumassa. Minä olen vaiheessa, jossa ryhdytään käyttämään harmaita mokaksiineja kaikkien pukujen kanssa. Minä olen vaiheessa, jolloin lähdetään hopeahapsi-kerhon kanssa teatteriin, keskellä viikkoa, päivänäytökseen ja linja-autoon otetaan omat eväät.

Ruoka-eväät

>Pyhässä maassa

>

Näin tänään meren ja siilin. Näin lisäksi miehen, jonka traktori oli palanut.

Yhdelle päivälle kuolevaisen on turha enää suurempia vaatia ja toivoa. Kun näkee aavan ja rannattoman meren, tuntee sieraimissaan suolan tuoksun ja kaukomaiden kutsun, voi hetken sanoa olevansa järjettömän onnellinen. Sellaiset elämykset vievät mieheltä pitkän päälle järjen.

Kliimaksien huipulle pääsee tietenkin silloin, kun haistelee aavamerta Uudenkaupungin Pyhämaassa. Hieno nimi paikkakunnalle.

Mies oli polttanut myös kätensä. Se käsi oli jo 75 vuotta vanha, joten se on nuorena ollut turvassa, kun se oli silitellyt hevosen turpaa. Hevoset eivät syty helposti palamaan.

Äsken puhuin siilille. Sitä ujostutti ja se kömpi tienpenkan pöheikköön. Luultavasti se oli naaras. Minä helposti lepertelyllä karkotan kaikki naaraat nykyään.

Tapasin myös miehen, joka muisti luentojeni lauseita viidentoista vuoden takaa sanasta sanaan. Tunsin olevani Hare Krishna.

Tapasin toisenkin miehen. Sotakaverini. Hän sanoi, että alapetini mies Niinisalon ajoilta mittailee nykyään Porin kaupungin katuja, muistoja muovipussissa kuljettaen.

Kaikki tässä maailmassa ei sittenkään ole täydellistä. Suru ja kärsimys on aina lähellämme ja nurkan takana. Sanoin äsken siilille, ettei se ole sen vika. Sanoin, että yrittää itse vain elää niin, ettei kovin pistele toisia ja tuhisee sen verran kesän aikana, että edes muutaman miehen saa hiljenemään.

Siinä on siilille kylliksi tehtävää.

>Vamos !

>Menen Satakuntaan. Menen metsiin ja merenrannoille. Menen kuuntelemaan lyhyttä puhetta
ja pitkiä taukoja.

Joudun kuitenkin sieltä palaamaan takaisin torstai-iltana. Pyrin kulkemaan avoimin silmin, jotta teillekin jotain kerrottavaa olisi.

Yöllä satoi julmetusti. Valvoin. Mietin sitä, miksi leipäjonossa ei ole leipiä, vaan ihmisiä. Miksi kanikonttoreissa ei ole kaneja ?

Ehkä ongelma Satakunnassa selviää. Käyn myös Varsinais-Suomen puolella. Siellä tuskin mikään asia selviää.

Poissa ollessani katselkaa vaikka Nurmisen kaatumisvideoa. Siihen ei helpolla kyllästy. Niin aikanne kuluu nopeammin.

>Olen kadottanut yhden lampaan ! !

>

Tämä lammas ei vastaa puhelimeen eikä meileihin. Tämä kadotettu opiskelija on vaihtanut numeronsa tuntemattomaksi varmaankin. Hän ei halua, että saamme häneen yhteyden. Hän on ehkä estänyt oppilaitoksen numeron hälyyttämästä.

Yhteytemme katosi jo siinä vaiheessa viime talvena, kun hän oli pois joka toiselta tunnilta. Silti hän sai kaikista tenteistä kiitettävän arvosanan. Emme saaneet häneen yhteyttä edes niin, että hän olisi esitellyt meille heikkouksiaan.

Hän oli pois.

Ja jos hän oli paikalla, hän pulisi ja hölötti ja häiritsi opetusta. Hän ei halunnut silloinkaan, että saisimme häneen yhteyttä. Jos pitää omaa showta, toisten yhteydenotolle ei jää enää tilaa.

No, jos hän ei soita aamuun mennessä, eikä vastaa viesteihini, ajan torstaina hänen paikkakuntansa suurimman asutuskeskuksen läpi ja soitan torvea koko ajan, 5 kilometriä.

>Kasvattava juhla

>

Olin siis reissussa ja lähden taas aamulla. Tulin kotiin kuitenkin fressinä ja ilman suuria seremonioita. Autolla kun on liikenteessä, eikä jääkiekkomailaan koske, säästyy monelta päänsäryltä.

Muutamalla valmentajalla ja pelaajalla näytti olleen vähän ” kostea maila”. Erityisesti valmentaja Nurminen oli jo puolen viikon maissa kisastudiossa sen näköinen, että turnauksen olisi ollut syytä jo päättyä.

Ruotsalaiset hävisivät jääkiekossa. Euromaiden tukioperaatioissa he taas voittivat selvää rahaa, sillä heillä on seteleissään vanhoja kuolleita miehiä. Meillä on vain typeriä siltoja.

Aikoinaan pidettiin markka-aikaan rahamiehinä niitä, joilla oli taskussa seteleitä, joissa elävät presidentit esiintyivät.

Juovuksissa oleva Nurminen teki siis sen, jota huolintaliike Nurminen ei lupaa tehdä. Hän tölväisi lommon pokaaliin ja rähmisteli Vantaan pyhää, kartellin hinnoittelemaa asfalttia oikein kunnolla. Nurminen ei tällä kertaa välittänyt. Vaikka slogan sanoo, että älä välit, Nurminen välittä.

Olisin halunnut nähdä sen, kun Nurminen moiskauttaa Tarjalle viinanhuuruisen kielarin ja 90 000 ihmisen edessä romahtaa presidentin kanssa kanveesiin. Siitä sitä olisi passannut sitten You Tube – porukan vääntää räppivideota ja nytkytellä itseään ekstaasin.

Rakennusmestari oli outo valinta. Loirin laulukin oli hukkaan heitettyä kamaa. Kuosmanen hoiti homman kotiin. Pois oli kuitenkin ensimmäisen kerran paatos.

Siinä sitä taas esiteltiin kiekkojunnuille oikein olan takaa humalaisia nuoriamiehiä. Varmaa on, että ensi jouluksi moni F – junnu haluaa uudet luistimet, Bauerin komposiittimailan ja koko salkun Saarenmaata. Niilä se peli lähtee luistamaan.

Ei lopu tästä maassa kepin kanssa sohiminen. Jotkut olivat jopa Haaparannassa käyneet porsastelemassa ja Ruotsin lippuja polttelemassa.

En muuten katsonut peliä. En katsonut 1995 vuonnakaan kuin kolmannen erän jalasjärveläisessä kaljakuppilassa. Silloin kaikki oli uutta ja kummallista. Pari paikallista aikamiespoikaa yritti voiton hetkellä ryhtyä halaamaan minua, mutta minä sanoin niille kummallekin, että pirä ittes miehenä !

Tällä kertaa nukuin sikeästi Doxal- unia nähden. Aamulla heräsin. Avasin television, ja voi paska…. Taas sama juttu kuin 1995. Tuon saamarin pytyn vuoksi demarit on nousemassa taas hallitukseen. Aina vi**u, kun maa on juuri ja juuri pääsemässä tolpilleen, pikkuisin askelin, niin sitten voitetaan kulta ja demarit nousee valtaan.

Kuten huomaatte, olen Nurmiselle vain kateellinen. Keksin kyllä kaikkea mahdollista moskaa tästäkin aiheesta. Tämä kiekkovoitto jotenkin meille vielä kierteellä aiheuttaa tuskaa, luulen.

>Lähden taas taipaleelle

>

”Vene on varmimmassa turvassa silloin kun se on satamassa, mutta ei veneitä ole rakennettu sen vuoksi…”

Paulo Coelho


”Katsoin aurinkoon.
Katsoin kuuhun.
Katsoin silmiisi.
Katsoin tiliotteen.
Ei perkele.
Katsoin takaisin aurinkoon.”


Pauli Kohelo

>Sittenkin vähitellen …

>

Oli pakko lähteä hakemaan Vanhaa Leidiä talvisäilytyksestä. Juuri nyt sattui sopimaan säilytyspaikan omistajalle.Etsin ajovarusteet, pakkasin työkalut ja akun ja kaiken tarpeellisen.

Lähdimme kaivamaan Leidiä. Moottoripyörä on luonnollisesti feminiini, ainakin miehelle. Kun kerran noustaan satulaan, niin sitten noustaan satulaan, se on selvää ja yksinkertaista. Sitä en tiedä, mikä moottoripyörä olisi naismotoristille.

Halli oli täynnä suuria veneitä. Leidi oli jossain niiden takana ja välissä. Siirtelimme trailereilla olleita veneitä välillä oikealle ja välillä vasemmalle, kunnes viimein aukesi puolimetrinen väylä hivuttaa hänet ulos.

Kun istuu seitsemän kuukauden tauon jälkeen moottoripyörän selkään, pieni sähkövirta kulkee läpi ruumiin. Muutamassa sekunnissa ruumis muistaa asennot ja kahvojen kosketuksen ja polttoainetankin muodot reisien välissä.

Kun kone sitten jyrähtää viimein käyntiin, alitajunta lyö filminauhan pyörimään päässä ja raajojen liikkeet muuttuvat automaatioiksi. Jalka löytää jalkatapin, käsi säätää ryyppyä ja jalka laukaisee seisontatuen yläasentoon. kaikki on automaattista ja selkärangassa. Minuutin lämmityskäytön aikana olet mielesäsi ajanut kolme tietä loppuun.

Flunssa muuttuu toisenlaiseksi kuumeeksi.

Nyt hän on sitten autotallissa. Vanha Leidi on vasta 27 vuotias, joten ihmis-iässä tuonikäinen nainen vasta opettelee leidiyteen. Moottoripyöräikä saadaan kuitenkin kertomalla todellinen ikä kertoimella 1.8. Sen mukaan leidi on nyt 48 ja , se jos mikä on upea ikä Leidille. Siinä isässä naisetkin ovat vaarallisimmillan.

Hän on nyt pimeässä tallissa.

Nyt vähitelleen taas flunssa-kuume nousee. Menen petiin lukemaan runoja.

>Kaatuneena sohvalle Kaatuneitten päivänä

>

Olen nyt suuressa taudissa. Minua yskittää ja minua särkee joka paikasta. Minulla on suuri nuha ja jomotus. Olen tulossa juuri nyt hoivattavaksi lapseksi.

Olen säästynyt taudeilta. Flunssaa minulla ole ollut ainakaan vuoteen, ehkä ei kahteen vuoteen. Nyt pääni on sekaisin ja murehdin huomisesta työpäivästä.

Pääni on sekaisin myös Asko Sahlbergin kirjasta He. Ytimekäs nimi kirjalla. Sisältökin on ytimekäs. Sanoisin, että kirja on loistava, upea ja säälimätönkin. Romaani on vain 120 sivun mittainen. Kaikki tärkeä on kuitenkin saatu mukaan.

Lukijan ajatuksissa tarina sitten ryhtyy paisumaan ja laajenemaan. Uskon, että juuri Sahlbergin romaani ajaa nyt tätä räkää ja yskää pois ruumiistani.

Kun minä olen flunssassa ja kuumeessa, näen houreita ja menen sekaiseen tilaan. Jo 38 asteen ruumiinlämpö ajaa Idin alueelta liikkeelle kaikki pohjamudissa lilluneet ajatukset, pelot ja fantasiat. Olen todella hankala hoidettava.

Tänään minun piti noutaa mopo kotiin. Taitaa siirtyä. Tänään piti maksaa laskuja verkkopankissa ja tehdä ensiviikon töitä. Taitaa siirtyä. Tänään minun piti olla aurinkoinen ja ystävällinen kotona. Taitaa sekin siirtyä.

Taidan ottaa kuumaa mehua ja mennä sohvalle pitkäkseen. Taidan ryhtyä kateelliseksi kaikille terveille, jotka tuolla ulkona nyt kirmaavat ja telmivät.

Pilasin kaiken lisäksi yhden pihakuusenkin eilen hoitoleikkauksella. Hoitoleikkaus-idea annettiin minulle ylempää, joten asia on nk. oma vika, kun en jaksanut ryhtyä asiasta taistelemaan ja tehtävästä vetäytymään.

Euroviisutkin menivät kuulemma normaalisti. Luultavasti Suomi häviää myös jääkiekko-ottelun. Tämä on kaatuneitten liputuspäivä, joten kaikin puolin huono, tosi huono päivä.

Vain Sahlbergin kirja tuo valoa elämään. Se on upea ja loistava ja lähes täydellinen. Kirjoitan siitä lisää ehkä vielä… jonain hyvänä päivänä