>Hymypoika

by Michael Tillman

>

Tänään puhe ei ole kuitenkaan Teuvosta. Ajattelin muistella niitä kipsisiä hymypoikia. Minulle ei sellaista koskaan annettu, joten pihlajanmarjat ovat säilyneet happamina kaikki nämä vuodet.

Toukokuun lopussahan tuo kummallinen kipsipysti annettiin jollekin, joka kriteerit täytti.

Yksityinen keskikoulu oli siitä kummallinen instituutio, että monet hymypojat olivat hankkineet jo kolmannella luokalla itselleen ajokortin ja runsaasti viranomaiskohtaamisia. Nämä nuoret miehet olivat kovasti paljon nuorien naisten suosiossa, mutta hymypoikapatsaan saajiksi heistä taas ei ollut. Heidän kouluopintonsa sujuivat melko vaivanloisesti, kun taas elämän opiskelussa he olivat laudaturinsa ja rekisterimerkintänsä hankkineet ensimmäisten joukossa.

Sitten olivat ne nyhveröt, jotka eivät menestyneet koulussa, naismaailmassa, rikoksenpoluilla, eivätkä oikeastaan missään. Tillman kuului tähän joukkoon. Vain kerran onnistuin keskikoulussa ällistyttämään opettajakunnan heittämällä nyrkinkokoisen kiven katajapensaassa istuneen alaluokkalaisen takaraivoon. Pojan päästä tuli verta kuin härän kurkusta. Poika ei kuitenkaan ollut moksiskaan.

Minä pyörryin opettajahuoneen lattialle.

En saanut hymypoikapatsasta. Se katajapuskassa istunut, päähän kivellä teurastettu poika sitä vastoin sai oman luokkansa hymypoika-patsaan. Ilmeisesti tapahtumasta lohdutukseksi.

Hän oli ollut välitunnilla katajapensaan siimeksessä pelaamassa rahasta sököä muiden poikien kanssa. Arvaamatta sitten , jos ei nyt aivan tulikuuma, mutta ainakin kevät auringon lämmittämä kivenmurkula oli pudonnut taivaasta suuren synnintekijän päähän.

Minä ja Maradona ! Jumalankäsiä molemmat.

Yhtään hymytyttöä en muista. Sitä vastoin muistan erittäin kirkkaasti vuoden 1969, jolloin keskikoulun viimeisenä vuonna saimme kouludemokratian huminassa luvan ja pyynnön äänestää joukostamme sopiva hymypoika.

Ja mehän äänestimme. Äänestimme tyttöjen äänin pahimman liipparin ja koijarin, mitä luokasta saattoi löytyä. Luokanvalvojamme purskahti itkuun ja pyysi meitä äänestämään uudestaan, ketä tahansa muuta, mutta ei sitä poikaa.

Äänestimme uudelleen, entistä murskaavammin kyseisen sällin hymysälliksi. Kyllä kansa tietää ! Opettaja purskahti uudelleen itkuun, jätti pystin pöydälle ja sipsutti ikuisiksi ajoiksi elämästämme pois. Keskikoulu oli loppunut. Edessä oli rippikoulu, oma mopo ja lukio.

Pidän edelleen 1969 kesää parempana kuin Euroopan kesää 1968. Se kesä on oli yksi elämäni parhaista. Vaikka en saanutkaan sitä pystiä.