>Pyhässä maassa

>

Näin tänään meren ja siilin. Näin lisäksi miehen, jonka traktori oli palanut.

Yhdelle päivälle kuolevaisen on turha enää suurempia vaatia ja toivoa. Kun näkee aavan ja rannattoman meren, tuntee sieraimissaan suolan tuoksun ja kaukomaiden kutsun, voi hetken sanoa olevansa järjettömän onnellinen. Sellaiset elämykset vievät mieheltä pitkän päälle järjen.

Kliimaksien huipulle pääsee tietenkin silloin, kun haistelee aavamerta Uudenkaupungin Pyhämaassa. Hieno nimi paikkakunnalle.

Mies oli polttanut myös kätensä. Se käsi oli jo 75 vuotta vanha, joten se on nuorena ollut turvassa, kun se oli silitellyt hevosen turpaa. Hevoset eivät syty helposti palamaan.

Äsken puhuin siilille. Sitä ujostutti ja se kömpi tienpenkan pöheikköön. Luultavasti se oli naaras. Minä helposti lepertelyllä karkotan kaikki naaraat nykyään.

Tapasin myös miehen, joka muisti luentojeni lauseita viidentoista vuoden takaa sanasta sanaan. Tunsin olevani Hare Krishna.

Tapasin toisenkin miehen. Sotakaverini. Hän sanoi, että alapetini mies Niinisalon ajoilta mittailee nykyään Porin kaupungin katuja, muistoja muovipussissa kuljettaen.

Kaikki tässä maailmassa ei sittenkään ole täydellistä. Suru ja kärsimys on aina lähellämme ja nurkan takana. Sanoin äsken siilille, ettei se ole sen vika. Sanoin, että yrittää itse vain elää niin, ettei kovin pistele toisia ja tuhisee sen verran kesän aikana, että edes muutaman miehen saa hiljenemään.

Siinä on siilille kylliksi tehtävää.